UHKAKUVIA UUSAVUTTOMUUDESTA

Kuvalla huomio, ja lupaus polkkatukan (ja Sellon vessan) esittelystä

Hoi! (Hoi!)

Kaikuuko täällä? (Kaikuuko täällä?)

Heh, vitsillä liikenteeseen... En yleensä pahoittele poissaoloani blogista, mutta nyt on pakko: en julkaissut upeaa, pitkään valmistelemaani joulukimaraa tänne, ja olen muutenkin kohdellut uskollisia lukijoitani surkeasti. Se on ikävä juttu, kun kukaan ei enää edes kysy milloin tänne tulee asiaa. Ystäväni kysyi viikonloppuna, kirjoitanko vielä. Totta munassa kirjoitan, koska en tasan anna tämän kuolla pystyyn! Joskus blogin matka voi päättyä, mutta ei tällä tyylillä ja siitä tulee sitten kyllä ilmoitusta. Tajusin taukokuukausina, että tämä on osa identiteettiäni ja sitä vapaata todellista Hellua, toki kuratoitua Hellua... Josta en päästä irti.

Jos minulta loppuivat voimat kesäloman korvilla, niin annoin niiden loppua oikein luvan kanssa joululoman alkaessa. Se auttoi palautumaan kummasti paremmin. Kotoilu ja loma tekivät hyvää, ja joululoma oli ihana lämmin piparkakku talven keskellä. Toivottavasti palaamme tänä vuonna uusien joulupostausten kanssa. Vanhoja tekstejä on rästissä: jännä juttu, että näiden julkaisu ei tunnu yhtään niin kuumottavalta, kun niiden tekemisestä on kulunut aikaa. Pidemmittä puheitta, tässä yksi vuoden 2017(?) riehumisistani hieman muunneltuna:

"Kuka skrapais mul tän pellon?" kysyin mielessäni itseltäni, kun eräänä helmikuisena aamuna taapersin kiireessä bussipysäkille. Maailma ei ole valmis mutta suhteellisen valmiilta se täällä pohjoisessa näyttää, jos suurin aamuongelmani on jäinen pelto, jonka läpi päästäkseen täytyy leikkiä taitoluistelijaa. "Mutku en HALUU käyttää kävelytietä, koska siinä kestää. Tehkää tie tästä pellon poikki niin johan lyhenee kävelymatkat." Arjessa tulee eteen yllättävän paljon ensimmäisen maailman ongelmia, mutta tuo oli onneksi vain jännittävä vivahde päivässäni. Tulee mieleen se poliitikko(?), joka olisi halunnut moottoritien jatkuvan aina Helsingin keskustaan saakka. Että tuollaista sontaa saavat ihan aikuiset ihmiset sanoa tosissaan, koko kansan edessä! Olisihan se motari helpottanut juuri hänen elämäänsä.

Välillä kiehuttavat matkailuun ja tapahtumiin liittyvät rajoitteet (enkä nyt puhu korona-ajasta, 2017 daa). Saadakseen "vaeltaa vapaasti" ja "käydä tutkimusmatkoilla" ihmisen tulee päästä silti matkakohteisiinsa virtuaalisesti jo hyvissä ajoin ennen matkaa. TripAdvisor, Instagramin hashtagit ja kaikki mediakanavat täytyy käydä läpi ennen kuin voi lähteä esimerkiksi Barcelonaan. Myönnetään - itsekin googletin kokemuksia Barcasta vuosia sitten ja sehän sai minut panikoimaan. Piti olla huijaria, ryöstäjää ja kähmijää joka nurkan takana. Kyllä niitä sitten varottiinkin pari ensimmäistä päivää. En muista oliko seteleitä rintsikoiden lisäksi muuallakin vaatteiden alla. Ylipäätään kaiken imeminen netistä ennen reissua ja pikkutarkka suunnittelu syövät vähän sitä yllätyksellisyyttä, mitä matkoilta (tai elämältä) yleensä haetaan. Esimerkiksi Eiffel-torni oli kärsinyt inflaation omassa mielessäni jo hieman ennen kuin pääsin Pariisiin vuonna 2006. Torni oli myös sitä rumempi mitä lähempää sitä katsoi.

Ihmiset eivät osaa edes käyttää vapaa-aikaansa luovasti, vaan sitä käytetään siihen mihin muut käskevät. Itse toki haluaisin olla Pinterestissä koko illan, mutta neljän päivän vapaaputki vaatisi minua menemään baariin. Kun ei osaa ajatella itse, niin kohta sitä istuu palkkikulmakarvoineen Turun kovimmassa menomestassa näpräämässä kännykkää ja välttelemässä muiden ihmisten katseita. Jos tämä teksti olisi kirjoitettu 2023, olisi kulmakarvojen oltava jo viivat. Koska kuten hiusmuoti, tämäkin vaihtelee, mutta sentään vain parin-kolmen vuoden välein.

Yksi tuore esimerkki avuttomuudesta tuli kesällä rannalla, kun siellä oli meidän lisäksi vain pari perhettä. Kun rantapallo lentää yksikseen veteen, useimmat huomaavat sen jossain vaiheessa. Ei tämän lapsikatraan vahtijamummi. Lapset huusivat mummille, että heidän pallonsa menee tuulen mukana juuri kohti kaislikkoa. Jos mummi olisi kiinnittänyt huomiota millaisessa vedessä mukulat uivat, hän olisi voinut passittaa lapset itse hakemaan pallon. Minäkin olin kahlannut varsin pitkälle kastamatta edes polviani. Olin kuitenkin hiekalla, pallosta kaukana pallon joutuessa tuuliajolle. Mummi sitten huuteli, että pallo menee eikä sille mitään voi, uusia saa kyllä. Toisen lapsikatraan isä sitten huusi lapsiaan hakemaan pallon kun kerran vedessä olivat. Tästä kovin kiitollisena mummi lähti perheenisän luokse ja tarjosi tälle rahaa kiitokseksi avusta. Tässä tuli jotenkin sellainen olo, että eläkeläiset ovat yleensä vanhoja, mutta kuinka vanha TÄMÄ nainen oli? Tai mistä hän oli kotoisin kun oikein kädestä pitäen kiiteltiin, kun yksi rantapallo saatiin talteen? Pallon karkumatkassa oli kyse joistain metreistä, rannan suuntaisesti. Kun olen potkinut karanneita jalkapalloja takaisin peliporukoille puistolenkeillä, perusilmaisu "kiitos" on kuulunut tilanteeseen. Jeesuksena he eivät minua pidä.

Aukioloajat. Google ja yritysten nettisivut on kehitetty muun muassa tällaisten pikkuasioiden tarkistamista varten, jotta internetistä olisi meille hyötyä. Niitä ei siis tarvitse kysellä Jodelissa, Facebookissa tai edes kaverilta, joka ei kuitenkaan tiedä, koska esimerkiksi pääsiäisenä kaikki on sekaisin. Eli näissä suorastaan suosittelen käyttämään hakukoneita. Nykyään kaikki kaupat ovat muka avoinna, mutta kappas kummaa kun unohdat yhden helatorstain, ja edes Itäharjun Prisma ei avaa oviaan. Koettu on.

Ehkä se harmittaa, että joskus mitään ei voikaan tehdä ennen googlettamista, ja toisaalta sitä käytetään liikaa. Olen aika varma, että asunnossamme koetun tiskikoneongelman olisi voinut hoitaa vain katsomalla putkiin, heiluttelemalla niitä ja toteamalla että sitruunahappoa se tarvitsee. Sitä se tarvitsikin, mutta ennen toimenpiteitä piti lukea netistä kaiken maailman putkiasiat läpi ja myös se, että putkeen voi puhaltaa ja kokeilla, onko se oikeasti tukossa. Nopeasti siitä kyllä selvittiin, ja pitäisi kai olla tyytyväinen että porukka ottaa selvää asioista ennen kuin ryntää tekemään. Haluaisin vain, että lauseita  "kokemuksia Kupittaan puistosta" tai "kokemuksia Citymarket Länsikeskus" ei olisi mahdollista tehdä hakukoneilla. Joihinkin paikkoihin on vain uskallettava kävellä itse. Ravintoloista on tosin kiva lukea etukäteen, jos niitä pitää erikseen välttää. Nekin kommentit ovat usein yksilökohtaisia kokemuksia, kuten eräs brittikahvila halusi muistuttaa:

Kuvan omistaa ilmeisesti Mario House/Facebook

HYVÄÄ VIIHDETTÄ ETSIMÄSSÄ

Olen tottunut siihen, että klikkiotsikoiden takaa ei löydy suurta tietomäärää vinkatusta aiheesta tai sitten koko asiaa on ylidramatisoitu. Olen kuitenkin joutunut pettymään myös telkkaria katsoessani. Realitya on vaikea seurata, jos vilautellaan koko ajan pätkiä tulevista jaksoista. Tai kun sarjan "tähti" puhuu videomateriaalin päälle siitä, miltä nyt tuntuu, kun oma sisko ei ollutkaan samaa mieltä jonkun käytöksestä lounastreffeillä. Yes, I'm looking at you Kardashians. Hekin tajusivat jo lopettaa.

Kukkahattutyyliin sopivat kuvat.

Enemmän ärsyttää, kun suomalaiset sarjat ryhtyvät samanlaiseen "puoliksi tekemiseen". Esimerkiksi ruokakauppiaista tuli oma sarjansa keväällä. Odotukseni olivat (jostain syystä) korkealla. Minulle markkinoitiin K-kaupan arkisia, realistisia tapahtumia. Mitä sain? Uuden K-kaupan tappavan hidasta avaamista ja kauppiaan perheen aterioinnin seuraamista kotonaan(!) juhlavaatteissa. Tällaista myötähäpeällistä teatteria en olekaan hetkeen nähnyt, eikä esitys mennyt läpi. Sitten seurattiin, mitä kauppiailla on varaa tehdä vapaa-ajallaan, kun tätä harvoin suodaan. Sarjan kuvauksessa ei toisaalta taidettu luvata mielenkiintoista tai mukaansatempaavaa menoa.

Mitä olisin halunnut nähdä? Veemäisiä asiakkaita, sitä kun kokonainen kuorma ruokaa ei kelpaakaan myyntiin, miten tauotus toimii ruuhka-aikana, miten kauppias itse joustaa ja tuuraa, mistä kauppias ostaa ruokansa, otetaanko työntekijöiden ideoita huomioon, mistä ideat "uusiin kokeiluihin", kuten viinibaarin avaamiseen kaupan sisään, tulevat ja miten tällaiset typeryydet perustellaan... Miten trendit, ketjun sisäiset ohjeistukset ja lainsäädäntö säätelevät kaikkea? En koskaan nähnyt käsiteltiinkö näitä aiheita, koska lopetin seuraamisen ensimmäiseen, puiseen jaksoon. Kuulemma ohjelmassa näytettiin sentään yhteistyökumppaneita ja lähiruuan tuottajia.

Epäsuora ihmettely sarjan alussa, että ison ketjun ruokakauppaa pitämällä saa itselleen hyvän tienestin, lienee nyt sitä katsojan aliarvioimista. Ei se tuota kellekään lisätietoa eikä saa haukkomaan henkeäänkään, koska ei ole kyse mistään Koneen johtoportaan elämästä. Kiusallista tunnelmaa lisäsi tarve ylläpitää ja nostaa kauppojen profiillia. Omaa perhettä ja muita kauppiaita piti mielistellä ja luoda kuvaa mukavasta työyhteisöstä. Kaikki oli siis aivan liian siistiä, varmaan siksi että kaupat itse pääsivät vaikuttamaan jaksojen lopputulokseen(?). Kiinnostavaa oli vain se mahdollinen uhka, että useat työntekijät joutuisivat koronan vuoksi karanteeniin.

En siis syytä itse esiintyjiä tai suomalaisten tapaa olla ei-dramaattisia kameran edessä, vaan viihdeohjelmien surkeaa toteutusta. Olen valmis kuluttamaan välillä roskasarjoja monen muun tavoin, mutta sen voi tehdä kevyellä kriittisyydellä, jottei unohtaisi mitä hyvä viihde on. Muistan pettyneeni aikanaan myös Fitnesspäiväkirjoihin: pääosassa olevat naiset kuvaavat itseään kotona, salilla ja kadulla, jolloin kuvan laatu on kotivideomainen. Se nyt vain näyttää halvalta ja varmaan onkin sitä, kun kamerakäsi on koko ajan esillä eikä kuvakulma juuri vaihdu. Tätä tyyliä nähtiin jo ennen koronaa, joten mistään turvallisuussyistä ei voida puhua. Tuotantopuoli on ehkä leikannut ylimääräiset "niinku"-sanat pois esiintyjien monologeista, jotta voidaan puhua tv-sarjasta eikä Youtube- tai Instagram-videosta.

Monella somekanavallakin tilanne on monologimainen - joskus se tosin yritetään verhoilla jonkinlaiseen "keskusteluun" tai keskustelun herättämiseen. Puhujana on kuitenkin usein yksi ihminen, minäminä, kanavansa moderaattori, oman brändin luoja. Asiaa tutkineilla olisi varmaan tarkempaa sanottavaa aiheesta. Tosin Netflixin kasvavasta sisällöstä päätellen ihmiset ovat ajautuneet jo hyvän aikaa myös fiktion pariin, koska fantasiaa ja rehellistä draamaa osataan vielä tehdä.

Katson tässä samalla Dragnificentia telkkarista, ja täytyy sanoa että jopa näissä Hollywood-tyylisissä ohjelmissa on herätty siihen, että ihmiset janoavat kyllä edelleen sisältöä. En ole vielä tylsistynyt vaan katson toista jaksoa putkeen. Drag-taiteilijat tekevät kaikkensa viihdyttääkseen yleisöään. YES GIRL!

SAAKO JO NAUTTIA?

Ovatko etätyöläiset jo päässeet kotoiluglooriastaan? Uutisissa näkyi otsikko, jossa sanottiin ettei moni ihminen tehnyt lainkaan etätöitä viime vuonna. Se mielekkyys kuuluu harvoille. Toiset joutuvat edelleen ajelemaan edestakaisin tehden töitä ja suunnittelemaan jokaisen seuraavan liikkeen ihmishälinässä, parkkipaikoilla, ostamaan lähikaupasta lounaat, kantamaan eväitä jne. Maski naamalla. Ai on vaikea kuulla mitä toinen sanoo? Paljon kurtistuneita otsia ja huokailuja maskin sisään, ärsytyksestä ja hengitysvaikeuksien takia. Alkon kassa kysyy papereita. Etkö enää tunnista minua Anniina?! 

Kukaan ei toivottavasti toivo tämän jatkuvan. Joku kehtasi heittää jo verokevennyksiä tms. etätöitä tekeville. En ole vähään aikaan kuullut elitistisempää ehdotusta. Etätöissä säästää työmatkojen puuttuessa aikaa, rahaa ja hermojaan, mutta vielä pitäisi saada hyvitystä. En ole myöskään ikinä nähnyt töissä ja lähipiirissä sellaista määrää ihmisiä, jotka olisivat niin loman tarpeessa kuin nyt. He ovat sanoneet sen ääneen, ja monesta se näkyy päältä - varmasti minustakin. Maskin käyttö alkaa rassata ainakin minua. Huomaan, että silmäni ovat töissä välillä puoliksi kiinni, kun ilmaa pääsee maskin yläkautta silmiin. Lapset luulevat, että nukahdan pystyyn. Sitten ihmettelen, miksi väsyttää koko ajan ja kurkku on enemmän tai vähemmän kipeä päivän päätteeksi. Mulla on onneksi asiat muuten hyvin, en kiellä sitä. Ei kuitenkaan auta hokea, että kaikki on hyvin, jos kropassa tuntuu maailmantuska ja oma väsymys. Tätä postausta kirjoitan flunssan kourissa kotona, joten kurkkukipu tuli potenssiin kaksi. Toisessa uutisessa todettiin, että ihmisiä harmittaa ainainen marmatus ja valitus - joten...

Iloisempiin uutisiin! Lähdemme kesällä miesystävän ja hänen kahden lapsensa kanssa Uuteenkaupunkiin. Viime vuonna yövyimme yhdessä keskustan vanhassa puutalossa, Villa Ruustinnassa, ja sama paikka on tiedossa nytkin. Suosittelen yöpymistä jokaiselle, joka viihtyy moisessa miljöössä. Olen törkeästi olettanut, että kaikki suomalaiset tietävät sen kesäisen tunteen, kun päällä on kevyttä vaatetta ja istuu viileällä puulattialla, kuuma kahvi kädessä. Mutta tietäväthän kaikki tästä?! Jos et tiedä, niin kokeile. Saa istua tuolillakin, jos kyseessä on esimerkiksi kahvila tai ravintola. Siinä olotilassa kelpaisi tehdä etätöitä. Äänimaisemana toki hiljaisuus, kahvikuppien kilinä, linnunlaulu tai pehmeät ikivihreät iskelmät.

Viime vuonna samalla suunnalla saimme tosin pettyä pari kertaa: lapsille suositeltu museo oli lapsille se kaikkein tylsin paikka, ja he huusivat etteivät mene  sinne enää koskaan. Eläintilalla ei ollut eläimiä, vaikka nettisivuilla luki niin. Korona oli vienyt bisnekset. Tämä on todella valitettavaa, mutta yritykset voisivat edes tiedottaa muutoksista, joita heidän toimintaansa tulee. Pettymysten ja epävarmuuden seurauksena olen ollut yhteydessä etukäteen puhelimitse lähes kaikkiin paikkoihin, joihin olen lähdössä kesällä. Olen asennoitunut niin, että kun netissä luvataan prinssinakit ja puoli valtakuntaa, niin perillä odottavatkin viuhuvat okapallot ja konkurssipesä. Ulkomaille ei tulisi mieleenkään lähteä. Miten ihmiset edes pystyvät nauttimaan reissuistaan vaikka etelässä, kun korona-ajatus on kuitenkin takaraivossa nakuttamassa?

Kysymykseni siis kuuluu: saahan kesästä jo nauttia? Turun jokirannassa nähty ihmispaljous oli yhtä hämmentävää ja ilostuttavaa nyt kesän alussa kuin viime vuonnakin. Ihmisiä samassa paikassa, iloisina (osa kepeän itsevarmoina selvästi parin oluen jälkeen) nauttimassa lämmöstä. Ja mitä tämä runsasbassoinen musiikki on?! Tuota tarvitaan lisää, vaikka kannustan vielä varovaisuuteen tietyissä tilanteissa. Paljon on kiinni omasta päästä, asenteesta. Olen syönyt jätskiä ulkona, ihastellut luonnon vihreyttä (aina sama homma...) lukenut lehteä viltillä vähissä vaatteissa, hölkännyt metsäpolkuja ja pyöräillyt moneen paikkaan. Olen ollut rannalla, kirppiksellä, laittanut ukkelin parveketta nätimmäksi, hoitanut yrttiviljelmiä. Ei siis mitään vaativaa, mutta vuoden kestänyt kurjuuksien pelto on nyt käännettävä ympäri yksi kesäinen teko kerrallaan. Saadaan vähän uutta perunaa pöytään.

KEHO(MITTA)SUHTEISTA

Silmälaseista tulee hullunkurisia rajoja nassulleni. Tehdään tästäkin nyt nyyhkytarina iltapäivälehteen. Ripset ostetut, kulmat omat.

Ei tehdä tästä toisintoa niistä Instagram-avautumisista, joissa hoikat vaikuttajaihmiset uskaltavat yhden sivupakaran sijaan paljastaa kaksi kokonaista silopakaraa ja paljastavat samalla, että "it's all about angles". Kaveri kertoi kesällä Insta-tilistä, jossa on vierekkäin jonkun kauniin julkkiksen sekä muokattu että muokkaamaton kuva. Ne järkyttivät, mutta kyllästyin niihin myös ennätysnopeasti: ihan kamalaa, että joku kuvittelee, että heidän täytyy olla NIIN vaikeissa asennoissa jatkuvasti näyttääkseen hyvältä. Tilin tarkoitus on hyvä ja aloin miettiä, miten vääristynyt maailmankuva niillä kuvan malleilla on. On kiva tietää omat imartelevat kuvakulmansa, mutta turha alkaa vääristää niitä itselleen.

Juhannuksena mietimme muijain kesken omia hyviä puolia ulkonäöstä, sellaisia, joita ei tule arvostaneeksi kun ne ovat niin itsestäänselviä. Mainitsin itse nenän, koska en keksi siitä kerrassaan mitään negatiivista. Se on niin geneerinen nenä, että kellään muullakaan tuskin on siitä mitään mainittavaa. Jostain syystä olen tykästynyt myös nilkkoihini: taipuvat kuin tanssijalla kuuluu, ovat aika sirot mutta vahvat. Äiti pitää korvistani: en ymmärrä, miten hän jaksaa aina ihailla niitä. Koristin niitä alkusyksystä uusilla lävistyksillä. Näistä ei silti tarvitse tehdä koko maailman asiaa tai henkilöbrändäystä.  Tosin kaikista kehonosista saanee nykyään tavaramerkin: tulimme ystäväni kanssa joskus siihen tulokseen, että olkapäät on uusi peppu: jokin aika sitten niitä kosketeltiin vaivihkaa naisten ja miesten välisissä kohtaamisissa jokilaivoilla paljonkin, ja vaatetrendit korostivat olkapäitä.

Muistan, kun ollessani pieni aikuiset naiset kyykistyivät viereeni ja katsoin heidän polviaan. Ne olivat ihan erilaiset kuin minulla: ympäröity lihaksilla ja/tai rasvalla. Samalla heidän koko lantionsa pysäköi maisemani eteen ja laskeutui lempeästi lähelle. Yleensä he olivat tulleet auttamaan tai katsomaan, mitä teen. Kun nuorena naisena kyykistyin itse ja huomasin omat polveni, huomasin ajatelleeni että siistiä, mullakin on nyt aikuisen naisen jalat. Omista käsistäkin saattaa tulla sama fiilis tietyissä tilanteissa. Kun mietin lapsen näkökulmaa ulkonäköasioihin, tulee fyyisesti hieman vapautuneempi olo: he eivät arvostele vaan katsovat kiinnostuneina kenties korvakorujani. Enkä ole missään työssä kokenut niin vähän ulkonäköpaineita kuin nykyisessä. Tosin ehkä iän myötä ottaa muutenkin paineita eri asioista kuin 20-vuotiaana.

Uimapuvussa kävellessä tuntuu nykyään, kun paikat hyllyvät. Juostessakin pitkästä aikaa tunsin, että hyllyy vähän liiankin kanssa. Näissä tilanteissa mieleni matkaa sellaisiin suomalaisiin elokuviin tai sukulaisten esittelemiin höllyviin vartaloihin, kun kaikilla on hauskaa ja he ovat menossa uimaan. Kannustan siis nauramaan näissä tilanteissa itselleen lempeästi, vaikka se ei aina ole helppoa. Eikä toki ole pakko nauraa...

Kun naiseksi kasvuni alkoi, muistan rukoilleeni ehkä pari kertaa, etten koskaan saisi suuria rintoja. Tuntui niin kauhistuttavalta, että näyttäisin erilaiselta kuin muut. Ihan kuin muilla ei olisi sama juttu edessä - muutos. (Yksi kaveri taas toivoi kahta pippeliä korviensa tilalle, mikä kertonee tarpeeksi 90-luvun lasten kokemasta tasa-arvosta.) Sitten kun muutosta oli tullut, olin venynyt ja vanunut ja taas hoikistunut noin 23-vuotiaana, iloitsin vyötärö-lantiosuhteestani. Se oli ihan mukiinmenevä paketti. Halusin kirjoittaa Tinderissä ollessani profiilitekstiin #synnyttäjänlantio, joka toivottavasti lähettäisi oikean viestin sekä mitoistani että tulevaisuudensuunnitelmistani. Kumppanini taas totesi kerran, että ei mulla ole hänen mielestään kovin leveä lantio. No, mene ja vertaa! Tai siis älä. Oma kokemus saakin painaa eniten: en lähes koskaan myöskään ajattele olevani lyhyt ennen kuin joku tulee sen minulle kertomaan.

Iltapäivälehdissä eräs räväkkä otsikko oli saatu aikaan vain sillä, että yksi ihminen oli huutanut ilkeästi toiselle jonkun arven takia. Joka on lähes näkymättömällä paikalla. Josta kukaan ei ole kiinnostunut. Sama kuin itse jauhaisin jostain yläasteaikaisesta lautahuutelusta, että olisin "hiton rohkea, kun uskallan kantaa itseni ja olen selvinnyt tuollaisesta". Bullshit! Jos jokaisella on nyyhkytarina omasta kropastaan, iloiset uutiset eivät pääse framille. Ja nykyään jokaisella tuntuu olevan. Oman vartalon pitäisi olla jokaisen oma asia. Nyt niitä lokeroidaan, ja niistä tehdään ongelmineen ja hyvine puolineen sota-aseita ja lööppejä. Minulle henkilökohtaisuus tarkoittaa tässä vähän samaa kuin muiden ihmisten kesämökit: tuntuu pervolta mennä liian lähelle.

Ketään yllättämättä muotitalojen myyntiluvut eivät liene laskeneet(?), kun lihomisarvet, pisamat ja selluliittia on jätetty kuviin. Tämä edustaa äärimmäisen tervettä muutosta. Myöskään ihmisten hampaat eivät ole aina suorassa, mutta tätä kuvastoa ei ole hammasharjamainoksissa vielä lähdetty monipuolistamaan... Lapsilla saattaa näkyä harvahampaita, ja heitä ei saa kiusata vaan he ovat tietysti hellyyttäviä. Sain kerran kahvilaan saapuessani kommentin, että hiukseni ovat näköjään menneet juuri sadekuurossa pilalle. Eivät ne olleet, vain vähän sekaisin muuten. En usko, että ikäiseni naiskommentoija edes ymmärsi olleensa pöljä. Minua on myös kehotettu hymyilemään ryhmäkuvissa eri tavoin vain siksi, että se näyttäisi somessa hyvältä. Voimme varmaan kaikki oppia jotain, jos pohdimme ulkonäkökäytöstämme. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven!

En alkanut kirjoittaa tätä Sanna Marinin bleiserikohun takia, mutta onhan se keskustelu ollut käsittämätöntä. Jos hän olisi poseerannut Kotivinkki-lehdessä lapsensa kanssa ja kertonut jouluperinteistään - herravarjele vaikka peittävää Marimekkoa päällään - kohua ei varmasti olisi syntynyt. Koska silloin Marin olisi siellä, missä "kansan syvät rivit" toivovat naisen olevan. Marimekon mainostamisesta toki olisi varmaan tullut ongelma, mikä taas on aivan eri puheenaihe. Naiset nyt päättivät tehdä mediaa ja Suomi-brändäystä omalla ja modernilla tavalla. Olkaa hyvät, se näytti toimivan.

Jep, aina sama asento.

TAKAISIN LUONTOON

Pidin itseäni melko tavanomaisena korona-ajan tyyppinä: vapaa-ajan viettooni tuli lisää ulkoilua, HIIT-kotijumppakokeilu ja leipomista. Palkka lakkasi osin juoksemasta ja niin minäkin. Alakulo iski, koska asun yksin. Ulkoilu nousi toki räjähtäen suosioon. Moni havahtui (ainakin Varsinais-Suomessa) siihen, että jotkut luontopolut ja retkikohteet on merkitty tosi surkeasti maastoon. Sitä en tullut ajatelleeksi, että ei metsäpoluilla nyt mihinkään valtaisaan ennennäkemättömään satumaisemaan törmää. Se on metsää. Äitini sanoi samaa, kun he kävivät Paraisten jollain luontopolulla. Niin, että pitikö ajaa puoli tuntia päästäkseen tavalliseen havumetsään? Erityisesti keväällä ennen toukokuuta luontohan on täällä päin rumimmillaan.

Ensimmäinen pettymykseni oli Pöytyän luontopolulla, joka toki hieman lumisena oli muutenkin haasteellinen. Eikä se ollut helposti lähestyttävä luontopolku vaan traktorimuseo, jonne oli traktoreista jäänyt vain renkaanjäljet. En vain ymmärtänyt, miten se eroaa Kohmon pururadasta paitsi siinä, että Kohmossa on todella selkeä reitti ja tasaisempi maasto. Pöytyän lähtöpaikalla oli tosin hauska rengaskasa, joiden kanssa sain leikkiä hetken kuin pieni lapsi ja kyykätä. Kurjenrahkaan en halunnut mielelläni lähteä, kun se taitaa kilpailla Ruissalon Kuuvannokan kanssa Turun eniten kulutetuista sunnuntaipaikoista.

Kesä tuli, ja menin muiden mukana myös Naantaliin. Se perinteinen rantareitti, josta napsimme tämän postauksen "luontokuvat". Seikkailusta sai maistiaisen, kun uskalsi kävellä mäen ylös talojen välistä. Teki mieli trollata ja julkaista johonkin Facebookin retkiryhmään: "kätevän mittainen luontopolku Naantalin vanhassakaupungissa, puistomahdollisuus lapsille ja maisemat presidentin kesäasunnolle". Faktoja yhtä kaikki, mutta missä kulkee luontoiloittelun ja kaupunkikävelyn raja? Kun laittaa repun sijaan laukun olalle? Aika vaikeaa sitä on suorilta vetää mihinkään, kun metsää tai puistoja on lähes joka nurkan takana. Turun Kuralassa asuvat "kaupunkilaiset" näkevät lampaita parvekkeiltaan. Hassua kyllä, muutamassa kohteessa käytyäni huomasin nauttivani edelleen Turun jokivarsimaisemasta ja sen läheisyydestä eniten, vuosien hinkkaamisen jälkeen. Toki sekin on vasta kesällä upeimmillaan. Sen ovat huomanneet nyt myös 6000 muuta ihmistä.

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, ettenkö nauttisi ja olisi ylpeä siitä, että Suomessa on niin paljon raikkaita, mölystä puhtaita viheralueita melko lähelläkin kaupunkeja. Luulen silti, että minun on päästävä Lappiin tai Kolille. Vuoret kiehtovat tasaista metsäreittiä enemmän.

Tästä huolimatta kesän ainoa todellinen retkikokemukseni oli Nauvon telttaretki. Voi kunpa olisin tiennyt, että telttailuun ei tuon kummempia vaadita! Ennen Nauvoa en ole tainnut nukkua teltassa vuoden 2011 juhannuksen jälkeen. Sitä ei lasketa varsinaiseksi retkeilyksi, sillä en ollut varautunut mitenkään, kun ei pitänyt alunperinkään jäädä Yyterin leirintäalueelle... Huomasin Nauvossa puskapissatessani kuitenkin seuraavia asioita:

• Kuksaa ei tarvitse raahata mukana. Lienee ekologisempaa käyttää kaapista löytyviä retkimukeja kuin ostaa Instagram-kuvia varten uusi, puinen kuksa. Haaveilen kuitenkin omasta, nimikoidusta kuksasta.
• Leirintäalueet ovat yliarvostettuja. Toki jos haluaa suihkuun, juoksevaa vettä muuten vaan tai muuta, leirintäalue voi olla viihtyisämpi. Itse pidin tuollaisesta villistä saaristosta - aivan Nauvon vierasvenesataman läheisyydessä.
• Evääksi ei tarvitse ottaa ihan hirveästi kaikkea. Meiltä jäi italianpatapussi käyttämättä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että puolen kilometrin päässä oli seuraavana päivänä grilli kuumana - ja sieltä sai savuaromikasta possunkylkeä. Sipsipussi syötiin loppuun, ja appelsiinimehu maistui jopa paremmalta sammaleella kuin omassa aamiaispöydässä. En tarvinnut kuivalihaa tai tonnikalaa.
• Vaatetus on kaiken a ja o. En ole koskaan telttaillut a) todellisessa erämaassa b) niin pitkään että pitäisi peseytyä matkan aikana (okei juhannus 2011 oli jo vähän liikaa) tai c) pakkassäällä. Mutta jos lähtee yhden yön retkelle, ota pipo ja hyvä makuupussi mukaan. Ja tuulitakki, koska maailmassa tuulee aina. Pärjäsin näillä tosi hyvin. Housut ja paita myös suositeltavia. Ja vessapaperi, mutta en ole törmännyt blogeissa ohjeisiin, mihin ne kuuluu hävittää käytön jälkeen. Luen ehkä vääriä blogeja.

Ennen kuin joku oman elämänsä eräsankari tulee pätemään, väännän nyt rautalangasta: telttailun voi aloittaa niin pienestä kuin suinkin keksii. Tästä on helpompi lähteä sitten joskus kauemmas kotoa, pidemmäksi aikaa. Ja kerätkää ne roskat luonnosta!

PELLAVAT PAUHUTEN PORTAILLA

Se tapahtui niin äkkiä, oivallus nykyhetkestä. Olin elänyt pumpulissa ajatellen, että kyllä minä välillä liikun. Enkä syö ihan koko ajan, vaikka tiesin tasan tarkkaan miten paljon olin leiponut, kokeillut uusia reseptejä kermalla ja ilman ja tukenut omaa kantapitseriaani näinä vaikeina aikoina. Erään aamun ensimmäisen asiakaskäynnin päätyttyä klo 9.15 se tapahtui: vanhat mustat luottohousuni ratkesivat sisäreidestä, kun kyykistyin keräämään leluja lattialta. Näin ei ole koskaan elämässäni käynyt. Päätin, että reikä on sen verran huomaamattomassa paikassa, että selviän kyllä työpäivän ne jalassa. Kunhan eivät lähtisi repeämään lisää...

Siskoni yritti lohduttaa, että ehkä housut ovat vain hankautuneet tarpeeksi kauan saumoista, ja nyt ne luovuttivat. Äiti sanoi, että olen pessyt niitä ehkä liikaa. Minä sanoin, että ehkä totuus on vain kohdattava. Luottohousut olivat jo hetken olleet hätävaraosastoa, sillä ne kiristivät vatsan kohdalta niin paljon.

Vaan ollos huoleti! Väljät kesävaatteet tulivat kaapista turvakseni, ja lähdimmekin siskon kanssa kuvaamaan uutta mekkoani helatorstaina. Pukiessani nahkatakkia tein kuitenkin järkyttävän liikkeen kehollani, jota en ole koskaan ennen tehnyt: nykäisin takinliepeitä kerran voimakkaasti, jotta saisin vetoketjun kiinni. Siis mitä minulle on tapahtumassa?!

Kuvissa näkyvä Ralph Laurenin pellavamekko lähti uuteen kotiin alle 50 eurolla. Olen tehnyt Torista muitakin vaatelöytöjä ja tuota halvemmalla, joten kannustan kaikkia katsomaan sieltä, jos kierrätys on yhtään lähellä sydäntä.

Muumimamma, Pieni talo Preerialla, maatalon emäntä, Justiina, Marimekon kopio? Oli mikä oli, mekko on jotenkin ärsyttävän voimaannuttava (lupaan, etten enää käytä tuota sanaa). Se on pitkä, mahdottoman mukava päällä ja sopii kesällä sekä merelle että mantereelle. Olen jo kerran pitänyt sitä viikonloppuna sisällä ja hämmästynyt, miten olen samaan aikaan valmis ottamaan vieraita vastaan (aivan kuin niitä tuon tuosta hyppäisi täällä) ja toisaalta vapaa puuhaamaan kotona. Ihan kuin joku 1900-luvun alun maalaiseukko. Puhumattakaan "talvisääristäni", jotka eivät näy alta juuri ollenkaan.

Siskoni vinkkasi Kiss my Turku -sivuston listaamista Turun kuvankauniista kohteista, joita joku ammattilainen voisi nimittää kuvauslokaatioiksi. Mukavasti pilke silmäkulmassa kirjoitettu listaus sai meidät vapaapäivän kunniaksi tarpomaan Tuomiokirkon taakse, josta toden totta avautui upeat portaat. Olen kävellyt varmaan kaikki yliopistonmäen portaat useaan kertaan, mutta en sitten noita... Lisään oman vinkkini: mäellä on upea kirjasto ja kiva pikku aukio, jossa kelpaa pikniköidä.

Mietin jo koronakaaoksen alkaessa, että töiden vähentyessä pystyn nyt bloggaamaan enemmän. Moni varmasti ajatteli, kuinka monta projektia sitä saakaan nyt viimeisteltyä! VÄÄRIN. Ensimmäinen viikko meni töissä suoraan sanoen järkyttävissä tunnelmissa, kun omaa työtä piti oppia tekemään uudelleen videoterapioiden muodossa. Moni varmasti voi samastua siihen, miten paljon piti sopeutua ja pestä käsiä ja miettiä, mitä nyt saa tehdä jne. Tästä palautuminen kaiken päälle varmisti sen, että päivät kuluvat huimaa vauhtia ja väsyneenä. En ymmärtänyt ollenkaan, miten jonkun mielestä korona-aika on jotenkin ihana lepoloma. Sitten aloin nauttia lyhyistä työpäivistä ja siitä, ettei niiden jälkeen tarvitse mennä mihinkään. Olenkin karsinut vaatekaappia, kalusteita ja papereita, jotka piti saada mappeihin jo viime vuonna... Olen ostanut itselleni kaktuksia ja huolehtinut kasvavasta basilikastani.

Mutta luin myös vanhoja luonnospostauksiani: miltä kuulostaisi vaihtariteemainen viikko täällä blogin puolella? Mulla on hirveästi matskua siltä ajalta, mutta en jostain syystä kehdannut tai saanut aikaiseksi julkaista niitä koskaan. Omasta vaihtarikeväästä on nyt kaksi vuotta! Voisin yrittää saada kaikki tänne peräkkäin, sillä olihan se mielenkiintoista aikaa. Se auttaisi pieneen matkakuumeeseen, joka kieltämättä oli aiemmin keväällä kovasti päällä...

Pesin autoni eilen ensimmäistä kertaa sitten syksyn. "Kun tässä on ollut kaikkea..." Lähinnä aikaa. Mutta kylläpä muuten kiiltää.

HALLELUJA - VALITUSKANSANI AMEN

En tiedä, miettikö Ed Sheeran koskaan tekevänsä stadioneille sopivaa musiikkia. Tiedättehän sen genren: Coldplay, U2, Rammstein (oli bändistä mitä mieltä tahansa, se nyt ei vain mahdu trendiklubille) ja esimerkiksi Bastille. Ne on tehty isoille kaikuisille montuille, jossa ihmiset itkevät ja kokevat valaistuksia ollessaan yleisössä. Toki muunkinlaiset artistit sopivat sinne. Ed Sheeranille on ainakin rakennettu sellainen tarina taustalle, että poika taisi uskoa pärjäävänsä lähinnä Britannian rajojen sisällä trubaduurina. Pitäisikö siis itsekin alkaa tehdä mahtipontista, suuren orkesterin konfettisirkusmusiikkia jonkun pianolurittelun sijaan? Ei pyydettäisi sitten ensimmäisenä johonkin Maata Näkyvissä -tapahtumaan esiintymään. "Sori, ei mahduta soittamaan tuohon pubiin kun meillä on toi jousikvartetti ja puhallinsetti. Ai ne voi saada nykyään taustanauhalle? Eiköhän aloiteta yt:t."

Yleisönkosiskelubiisejä sen sijaan tunnetaan jo paljon. Etten heti pahoittaisi jonkun mieltä, en mainitse tässä yhtäkään. Näihin kuuluvat usein huudatus- ja ryyppybiisit, jotka toki usein toimivat sellaisenaan vaikkapa festareilla ja kesäjuhlissa. Siksi Antti Tuiskun uusi tuleminen oli erikoinen; onko Hallelujassa mietitty jo vamiiksi, että se toimii kesän festarilavoilla ja on tarpeeksi dramaattinen aloitus tai lopetus mille tahansa keikalle? Tietenkin asioita lienee laskelmoitu kerran jos toisenkin. Vai onko se vain vahingossa hyvin tehty poppibiisi, joka kuulostaa heti isolta? Kukaan ei tosin osannut odottaa ravistelevaa uskontoteemaa, kenties keltään suositulta artistilta. Yhtä asiaa on kuitenkin osattu odottaa tarpeeksi jo suomalaisissa gaaloissa, musavideoissa ja livetaltioinneissa: surkea puvustus. Hopeaa, isoja huppuja, viittoja ja avaruusteemaa on nähty jo niin paljon, että luulen kaikkien käyneen samalla vaatekaapilla - Ylen  lastenohjelmien puvustuksessa. Meidän kulttuurissamme alastomuus olisi kaiketi esiintymisessä seuraava luonnolllinen, mutta silti rohkea askel.

On ollut ikävää huomata, että monesti myös kaikki "biitit ja saundit" tulevat ulkomailta tänne kopioitavaksi, ja ne saatetaankin sitten polttaa aivan loppuun. Kaikki imevät vaikutteita jostain, mutta viimeksi kiusaannuin suomiräppärien tyylistä ääntää suomea jotenkin englannin kielen rytmiin, jotta se kuulostaisi... oikealta? Tuloksena oli, etten saanut sanaakaan selvää. Tässä tullaan myös sen tosiasian äärelle, että erilaisia ja monen mielestä aluksi rasittavia artisteja kaivataan juuri vaihtelun vuoksi: aivan sama pidätkö Paperi T:stä, Sara Siipolasta tai Jesse Markinista, mutta he ovat tuoneet jotain uutta koko hommaan. Ja siitä heidät tullaan muistamaan. Netflix-lyriikat eivät vain toimi enää parin vuoden päästä, joten turha lähteä matkimaan isompia enää tässäkään asiassa. Tosin Tiktokin suosion perusteella kaikki nykyään tanssivat eivätkä laula. Sekin voi olla kiva suuntaus.

Suomi on pieni mutta pitkä maa myös showbisneksen saralla: Emma-gaalassa artistit kiittelevät samoja henkilöitä tuttavallisesti vuodesta toiseen ja ristiin rastiin. Joku Jori on tietääkseni jo Chisun, Anna Puun, Jenni Vartiaisen ja Teemu Brunilan aviomies. Vai oliko se joku Jukka? Eihän sillä ole väliä, kuka laulut tekee, kunhan ne toimivat niiden esitttäjillä. Mistä päästään seuraavaan kummastukseeni (kyllä, mietin näitä juttuja vähän liian usein): eihän elokuvajuhlillakaan palkintoa luovuteta leffan pääosan näyttelijälle vaan ohjaajalle, tuottajalle ja/tai koko ytimessä olleelle tuotantoporukalle. Musiikkigaalassa palkinnon parhaasta biisistä hakee kuitenkin esiintyjä eikä lauluntekijä itse (ellei kyseessä ole oman onnensa seppä eli laulaja-lauluntekijä). Kyllä leffasta tekee yhtä elävän näyttelijä kuin biisistä laulaja - eli mikä logiikka? Voidaan toki miettiä, millaista viihdettä se olisi, kun pipopäiset studiolla palloilevat nevahöödit olisivat kertomassa, mistä idea vaikka kahden vanhan puun yhtymiseen tuli keskellä kirkasta talviyötä. Ei kun taas meni väärin! Tuo on Vain elämää -konsepti. Ja siellä ei viittoja nähdä, kun se olisi yksinkertaisesti jo liikaa sen kaiken parkumisen, hyppimisen ja ryppyisten osien päälle.

Täytyy muuten sanoa, että artistien "tauot" ovat täyttä huuhaata. En ehtinyt edes tajuta, että Anatude olisi jotenkin tavoittamattomissa. Myös Anna Puun ja Juha Tapion suurelliset ja vähemmän suurelliset mainokset taiteellisesta tauosta vesittyvät, kun he esiintyvätkin kaksi kertaa viikossa telkkarissa. Eikä tässä nyt ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan, vaan ihmettelen vain näitä kerta toisena jälkeen toistuvia ilmiöitä. Paula Koivuniemikin ihmetteli joskus lehdessä, mitä laulajien tauot ovat olevinaan. Toisaalta näin jonkun räppiduon telkkarissa esittämässä bilebiisiä sen näköisinä kuin heidät olisi revitty suoraan isyysvapailta huonosti nukkuneina lavalle. Ei sitä ihan joka paikkaan pidäkään suostua.

Eihän tämä nyt valittamista ollut, vaan ennemmin pintaraapaisu omasta ihmettelystäni. Sitä minä nykyään teen töissäkin paljon, ja vapaa-ajalla. Töissä ihmettelen, että mitä ehdin saavuttaa tässä ajassa, ja vapaa-ajalla että mitä teen tällä kaikella arvokkaalla omalla ajalla. ...Kirjoitan omaan yleisönosastooni, tietenkin. :) Jostain se on aloitettava, kun on pitänyt tällaista hävytöntä blogi-/sometaukoa!

MIKSI EN LÄHDE NYT BAILAAMAAN

...vaan maaseutumatkailen.

Päätin jo reilu viikko sitten, kun tilanne ei ollut vielä huutavan paha, että on yksi paikka ylitse muiden, johon en koronahässäkässä lähtisi: yökerho. Luulin, että moni olisi kanssani samaa mieltä. Siis koko Suomi. Hieman yllättäen näin ei käynytkään.

Sekä juopuneena että - uskokaa pois - pari kertaa myös selvinpäin baarissa olleena tiedän, mitä vaaranpaikkoja siellä on. Ensin aloitellaan jonkun kotona porukalla ja maistellaan vähän toistenkin viinipulloista. Tai viskipulloista, ja jätetään sinne rämmäleitä omalla kulauksella (olen kuullut tarinoita). Baariin lähdettäessä kosketaan muutamat ovenkahvat ja hissin nappulat, ja taksissa pullo kiertää jälleen. Tässä mitään mukeja tarvita. 

Yökerhossa sisäänpääsy ja narikka maksetaan parhaassa (tässä tapauksessa pahimmassa) tapauksessa käteisellä pokelle, joka on juuri saattanut kaivaa ruumiinreikiään. "TISKILLE!" kuuluu kaverien kaunis kutsu, ja siellä hierotaan omaa vuoroa odotellessa joko pöydänkulmaa, hiuksia tai nojataan kasvoilla käsiin ja korjataan kaverin meikkiä. Juomat saatuaan useimmat menevät hetkeksi istumaan ja huutavat toistensa päälle sylkien. Myös tuntemattomien päälle syljeskellään tutustumismielessä. Kätellään kaverinkaveria, koska humalassa koronasäännöt unohtuvat. Otetaan nuuska pois huulesta, ja kätellään taas. 

Tanssilattiallakaan ei vältytä kosketuksilta. Halaillaan tuttuja. Saatetaan huutaa jollekin vieden taas omia pisaroita hänen kasvoilleen huutamalla esimerkiksi: "MITÄ ÄITISKIN SANOIS". Kaveri haluaa vessaan, jonka oveen kaikki koskevat innoissaan, koska hätä on todellinen. Kaverit ja naistenhuoneesta löytyvät uudet parhhhaat ystävät lainailevat hieman toistensa meikkejä ja laskevat märille pinnoille kaikenlaista tavaraa.

Kaikki eivät muista pestä käsiään vessassakäynnin jälkeen, mutta kaikki haluavat uuden juoman. Mennään hiplaamaan taas tiskiä ja huutamaan baarimikolle "YKS MOSKOVAMMUULI, KIITOS". Hiplataan maksukorttia, omaa hikistä ohimoa ja kännykkää. Mennään ahtaalle tanssilattialle krebaamaan kuin viimeistä päivää. Jos olet hyvännäköinen tai osaat puhua kuin ruuneperi, et todellakaan päädy kotiin yksin. Uuden tuttavuuden löydyttyä viimeistään toriburgerin jonosta klo 5.47 päädytte joko meille tai teille. Sunnuntailounas perheen kanssa onnistuu pikkudarrassakin hienosti, vaikka tässä vaiheessa koronan lisäksi on jo tarttunut muitakin tauteja. Kaikki ok, mutsi, pesin kädet just ennen ruokailua.

SYYT, MIKSI AION JUMITTUA ULLAKKOASUNTOONI

Toivottavasti en siis jumitu kirjaimellisesti. Ovet ovat leveitä, joten mahtunen vielä kunnon massakaudenkin jälkeen ulos täältä. Olen kuitenkin muuttoja ja uusia alkuja sen verran täynnä, että nyt saa riittää. Elämäni on asettumassa aloilleen, ja se on enemmän kuin tervetullutta. Muuttamisessa kun on harjaantumisenkin jälkeen paljon pulunkakkaa. Vai oletteko joskus löytäneet itsenne uudesta kämpästä parin päivän jälkeen todeten, että "ihanaa kun kaikki jo toimii"? En minäkään. Ensimmäisenä muutonjälkeisenä aamuna en löytänyt puurokulhojani. Sitten muistin, että Ukista lähti kaikki, teelusikat vain jäivät. Onneksi sain haettua ne vielä, sillä tykkään syödä niillä jäätelöä. Vaikka kaikki tietävät, että ruokalusikkakin käy pienen jäätelötynnyrin tyhjentämiseen mainiosti.

Likaiset aurinkolasit ja Kesärauha-festari

Muutin takaisin Turkuun puutaloalueelle, josta olen vuosikausia haaveillut. Täältä piti ostaa itselle sellainen raskaan sarjan työleiri, mutta päädyin vielä toistaiseksi vuokralle ullakkohuoneistoon. Joku muu on selvästi tehnyt raskaan työn puolestani, sillä tämä ei ole mikään homeinen luukku, johon ei tule lämmintä vettä. Täällä ihmisen sielu lepää, ja ilma on raikasta. En ole ollut kotiin tullessani näin rauhallinen ja tyytyväinen moneen kuukauteen. Viikonloputkaan eivät yleensä olleet vuoden alussa mitään lepolomia, mutta nyt osaan nauttia vapaapäivistä.

Niin miksi muuttaminen on aina jotenkin pöljää? Vaikka siksi, että etsiessään lähintä kierrätyspistettä muistaa, että Cittarissa olisi postipaketti haettavana. Lopulta itsensä löytää liian kaukaisesta ruokakaupasta kierrättämässä muuttokuorman paperiroskia - pyöräillen. Paperia oli iso kassillinen, ja poljin innoissani kaupalle saakka. Tiedän, että moni olisi vain heittänyt perusroskikseen kaiken irti lähtevän. Paperiroskaa on sen jälkeen kertynyt lisää, mutta ei hiiskuta syistä muuttoapulaisille: nyt kun vuosien päästä oikeasti tarkastelin "tärkeiden asioiden" mappieni sisältöä, huomasin että olin kuskannut kaikkiin asuntoihini aina myös vuoden 2010 paperiset tiliotteet. On tullut Marilynissa ja Hesburgerissa kuulkaa käytyä...

Myös pikkuvikoja ilmaantui asunnossa, kuten lavuaarin hana: päätti sitten vuotaa niin että melkein koko kaappi lahosi. Muutto ei myöskään ole muutto ilman sitä pirullisinta kapistusta, joka täytyy kantaa rappusia pitkin ylös. Itselläni tämä kapistus oli pyykinpesukone, onneksi sentään kapea laatuaan. Toisaalta pirullisin oli suurehko sohva, jota en itse tietenkään joutunut kantamaan. Ja tästä päästäänkin ikävimpään asiaan, mitä ihminen voi toiselta pyytää: "Pääsisitkö muuttoavuksi?"

Kun internet ei toimi, ei tällaisen citykissan elämässä toimi oikeasti moni muukaan asia. Mutta kylläpä alkoivat kirjahyllyn kirjat taas kiinnostaa kun sairastuin flunssaan - televisiokin tuli vasta kolmen viikon päästä muutosta. Ja se telkkari ei muuten vieläkään toimi, kun en ole jaksanut kysyä joltain asiasta tietävältä, miten sen pitäisi toimia. Myös pari mysteerilaatikkoa pitäisi vielä hakea vanhemmilta omaan kämppään. Muutin siis tavallaan tuplana: Uudestakaupungista osan, ja isoja kalusteita ja roinaa vanhemmilta. He kuitenkin sanoivat petollisesti, että "ei niillä ole mikään kiire". Perästä kuulunee pian.

Kun tein muuttoilmoituksen, mulle soitettiin seuraavina päivinä valehtelematta n. 15 eri numerosta. Kaikki halusivat myydä edullista sähköä, internetliittymän ja myös päivittää operaattoriasiani. Tällainen puhelinhäirintä on ikävää siinä kohdassa elämää, kun kesätyösopimus pitäisi allekirjoittaa ja muitakin asioita hoitaa, eikä voi tietää onko puhelimen päässä joku oikeasti tärkeä henkilö. Ja se Cittarista haettu postipaketti? Nopea nettiliittymäkokeilu, jonka palautin kireänä parin viikon päästä, kun oivalsin että talomme oma netti on ihan oikeasti nopea. Ja se saatiin toimimaan.

Auringonnousuhommia

Kun muiden törttöily rauhoittaa stressiputken jälkeen.

Muutto ajoittuu joskus ikäviin ajankohtiin. Temptation Island Suomen ja Bachelorin seuraaminen olivat pahasti katkolla, kun netin saamisessa kesti. Telkkari tosiaan löytyi, mutta kanavat eivät. Ajankohta oli siksikin haasteellinen, että gradu oli kesken ja viimeinen tentti tulossa. Näitä oli kätevä vältellä järjestelemällä kämppää mieleisekseen. Vaatehuoneen siivouksessa meni pari tuntia. Suuremmasta pienempään asuntoon muuttaessa on jännittävä haaste saada kaikki omat kamat mahtumaan nurkkiin. Uffille lähti jo säkillinen vaatteita, mutta järjestellessäni tavaroita tajusin myös, että tarvitsen yhä lisää säilytysratkaisuja. Rahaa palaa, jotta feng shui säilyy. Kuvia ei vielä oikein ole, sillä hienosäätö on tosiaan kesken. Ajatus säästeliäästä toukokuusta on muisto vain, kun viilettää ostamaan siistejä (kesä)työvaatteita ja ruokapalkintoja hyvin hoidetusta opiskeluviikosta.

Mulla on nykyään postilaatikko, mutta heti muuton jälkeen unohdin kurkata sinne monena päivänä peräkkäin. Kun en ole tottunut! Onneksi sain sentään laskut maksettua - niitä oli kertynyt lootaan mukavasti. Ja se "edullinen aikakauslehti" lähetti kestotilauslaskun, kun ei tällaisessa hässäkässä muista perua tarjoustilauksiaan. Valmistuin kesäkuussa, joten pelkäsin tuoreen muuton vuoksi myös maisterinpapereiden lähteneen vahingossa Uuteenkaupunkiin tai muille teille tietämättömille. Sain nekin onneksi lopulta käteen ojennettuna tiedekunnan juhlassa. Siellä ja muissa sosiaalisissa tapahtumissa saa myös selitellä monelle, missä nykyään asuu, kenen kanssa ja millaisessa asunnossa.

Vaikka kaiken siirtäminen uuteen asuntoon kesti yhteensä vain reilun tunnin, on muutossa aina muuta kivaa puuhastelua, jonka jätän mieluusti muille muutamaksi vuodeksi. Muistakaa toki nauttia jokaisesta hikisestä rappukäytävän askelmasta ja sähkönsiirrosta, jotka teette. Helpointa sopeutumisesta on kuitenkin mulle tehnyt se, että voin edelleen käydä ruokaostoksilla lemppari-Prismassani.

Ja elämä on taas helppoa

KYL MÄÄKI TURUS (JA UKIS)

Olen varma, että kun Suomessa on alettu tapailla oman kielen sanoja, ensimmäisten joukossa ovat tulleet luu ja ydin. Niitä ei ole keksitty lääketieteellisen läpimurron yhteydessä, vaan ihan aikojen alussa yleisten kokemusten myötä. Keksittiin, että meillähän on luut tuolla ytimissä. Ei ihan tiedetty vielä, mitä muuta siellä ytimessä on. Niin perkuleellisen kylmä tuolla ulkona välillä on. Huomaan sen erityisesti töihin kävellessäni. Merituuli puhaltaa kodikkaasti 9m/s. Kieltäydyn enää kuuntelemasta merisäätä, sillä joka kolmas päivä kohtaan kuitenkin itsensä Saatanan puhurin, joka ei ainakaan Ukissa päin jää sinne rannoille vaan löytää syvimpiin kroppani kolkkiin. Luihin ja ytimiin. Esi-isämme ovat hoksanneet anatomisia rakenteita, kun he ovat kirjaimellisesti tunteneet ne vällyjensä ja ihonsa alla, kun tuuli kutittelee niitä. En tiennyt, että tuuli voi mennä koko vartalon läpi tuolla lailla.

Melko neuvoton olohan tässä tulee, avuton suorastaan. Tuulta ei kiinnosta, onko toppatakki jäänyt kotiin ja onko nyt vain kevyt talvitakki päällä. Pipo on itsestäänselvyys, mutta se ei tuulisina päivinä toimi yksinään. Huppu auttaa, mutta hiusten lisäksi koko ihmisen muu talviturkki taipuu viivasuoraksi yhteen suuntaan. Siis koko talviturkki. Huppu ei auta enää siinä vaiheessa kun kävelee vastatuuleen, ja huppu lentää takaisin niskalle. Ja vastatuulihan mäiskii aina silloin, kun taivaalta sataa loskaa. Silmiä ei voi pitää täysin auki puuskan iskiessä, sillä ne kuivuvat muuten paikoilleen. Silmiä ei voi silti peittää huivillakaan, kun silloin ei näe eteensä. Vartin kävelyn jälkeen ei tunne enää reisiään. Kannatti unohtaa juuri tänään ulkohousut farkkujen päältä.

Ja sitten joku seisoskelee villatakissa puistossa lastensa kanssa. No, this is not Finland. This is Finland near North Pole. Pukeutukaa sen mukaisesti. Terkkuja vaan sinne sisä-Suomeen, teillä on kuulemma leutoa ja leppoisaa.