Hevosurheilu jumppasaleihin!

HUH! Täällä ollaan pitkästä aikaa! En olekaan nähtävästi ainoa, jonka blogi kulkee kesäisellä vauhdilla. Mulla on menoa ja melskettä riittänyt yllättävän paljon. Tämä viikonloppu tuli pitkästä aikaa vietettyä kotona, tai siis ainakin Turussa. Olin Provinssin jälkeen (Rammstein on m-i-e-l-e-t-ö-n) viikon flunssassa, mutta olin silti töissä. Voin kertoa, että koomailuksi meni. Nuhailu jatkui tälläkin viikolla, mutta olen käynyt joogassa, vihdoinkin jokirannassa ja myös mökillä! Vasta viimeviikkoisen mökkireissun jälkeen tuli sellainen todellinen kesän rentous, jota olen odottanut. Ei huolen häivää hei, vaikka tässä nyt olisi hoidettavia asioita jonossa...

Tänään päätin sitten mennä barretunnille, koska siskoni vakuutti sen olevan melko matalasykkeinen. No parin graanplieen ja taandyyn jälkeen hiki virtasikin valtoimenaan, että ei siinä kovin hiljaa taivuteltu menemään. Lähes kolmen viikon paussi hikiliikunnasta teki ehkä tavallaan terääkin, mutta viimeistään kotiin poljettuani tajusin, että tuota on kaivattu ja nyt sitä on saatava lisää. Barressa siis tehdään balettiliikkeitä tangon kanssa ja erinäisiä lihaskuntoliikkeitä vuorotellen. Yhtäkään miestä siellä ei näkynyt, mutta tunti ei ole helpoimmasta päästä! Sinne vaan sukupuolesta riippumatta, sukkahousupakkoa ei ole.

Silti sisäinen kriitikkoni nyrpisti nenäänsä tunnin alussa. Olenhan kuitenkin tanssinut balettia - vain ehkä vuoden ajan jazztanssin rinnalla, mutta silti! Tunnilla huomasi, että varmasti moni muukin on sitä tehnyt ja siksi innostuu barresta. Sen näki ainakin käsien asennoista, että menivätkö nyt ne peukalo ja keskisormi hieman yhteen ja sitä rataa. Baletista tunti ei kuitenkaan mennyt, sillä kukaan ei tullut ohjaamaan nilkkaani millilleen oikeaan suuntaan, laskenut turhan tarkasti tai hyppinyt asennosta toiseen äänettömästi. Nauratti, kun meillä kaikilla oli fitnessvaatteet ja vaapuimme sinne minne sattuma meitä vei ahtailla tangoilla. Alun musiikki sai minut tuntemaan itseni joksikin 80-luvun jumppariksi, jolle esiteltiin rytmikkäitä askelia ensimmäistä kertaa. Onneksi siskoni oli tangon toisella puolella, sillä siinä huohotetaan kiusallisen lähellä toisia! Treeni oli kuitenkin tehokas, ja pienen alkujärkytyksen jälkeen menisin myös uudestaan.

Alkavat riittää nämä erilaisista lajeista vaikutteita ottavat tunnit. Jooga on alkanut elää omaa elämäänsä fire & soul -versioina, ilma- ja saunajoogana, ja ties mitä vielä on tulossa. Minun ideaani villasukkajoogasta ei ole vielä otettu käyttöön. Barressa erityisesti pakarat ja jalat saivat kyytiä, joten ihmettelen, miksei hevosurheilustakin ole vielä otettu liikkeitä jumppaloiden ohjelmiin. Varsinkin kevytlaukka on sellainen setti, että siinä kyykkää ihan huomaamattaan hevosen selässä. Keppihevoset vain messiin tunnille ja JIIIHAA! Myös uinnista voisi ottaa eri uintityylien asentoja, joita voisi suorittaa lattialla. Perhosuinnin ponnahdukset olisivat taattua hiit-kamaa. Isäni keksi joskus työpaikan kuntosalilla spinboxingin, jossa hakataan pientä nyrkkeilysäkkiä ja poljetaan samalla kuntopyörällä. Eipä siitä mitään mainstreamia ole vielä tullut...

Parasta on silti se, kun joku jaksaa kerta toisensa jälkeen ihmetellä, että tanssissahan tulee hiki/paikat kipeäksi. Kun zumbabuumi oli joskus kuumimmillaan, ihmisille tuli jotenkin yllätyksenä, että esimerkiksi kilpatanssijoiden syke tosiaan nousee ihan kiitettävästi, ja tanssimalla voi laihtua ja kohottaa kuntoaan. Tanssii tähtien kanssa -ohjelman myötä kuului jatkuvasti kommentteja, että niin se Kaikkonen vain laihtui kovasti harkoissa. Onkin kova laji se tanssi, perkele.

Tekstistä saattaa huomata, että olen todella väsynyt. Iltavuoroviikko alkakoon! Silloin jutut lähtevät käsistä, mutta ainakin saan laulaa Macarenaa täysillä ilman, että pomo kuulee. Eeee macarena!

Supertreenit

Meillä oli imelästi koko perhe koolla Naantalin Supertreeneissä viime sunnuntaina, paitsi pikkusisko ei päässyt paikalle. Itsehän otin sellaisen maratoonisuhtautumisen koko tapahtumaan. Maratonjuoksijathan tankkaavat hiilareita paljon ennen suoritustaan, joten ajattelin, että minullakin olisi sunnuntaina todellinen koitos edessä. Vedin Gifflar-korvapuusteja napaan niin, etten varmasti hyytyisi heti aamusta. Join myös kokista päälle ihan noin maun vuoksi.

Aamuflow aloitti päivän kieltämättä ihan hyvin, vaikka olin melkoisen kiukkuinen vielä kotona ennen lähtöä. Tentti oli tulossa, johon en ollut valmistautunut kunnolla. Olin nukkunut kuutisen tuntia, ja kysyin vain itseltäni, miksi heräsin vapaaehtoisesti viikonloppuna klo 7:10. Ensimmäisen jumpan jälkeen löysin sisäisen rauhan, ja pääsimme seuraavaksi CXWorx-jumppaan. En ole ennen kokeillut tuota tuntia (LesMillsin juttuja), ja jestas että teki gutaa! Teki vähän liiankin kanssa, koska en jaksanut tehdä yhtä hyvin kuin oma mutsini... Isänkin oli pakko leijua ja väittää, että hän ei huhkinut edes täysillä. Molemmat pysyivät kauniisti hooverissa polvet irti lattiasta! Siskoni kanssa tajusimme, että meillä ei ehkä olekaan vatsalihaksia. Siitä sai hyviä vinkkejä omaan saliharjoitteluun. Toinen erikseen varattu jumppa oli omalla kohdalla Heart & Spine. Olen tehnyt sen jälkeen salilla joka kerta niitä liikkeitä edes vähän! Voi luoja että tuntui hyvältä tuon tunnin jälkeen: selkäkivut ja jumit olivat hetkeksi poissa. Sellainen rullailu nyt on muutenkin rentouttavaa.

Tässä se supermies ottaa vähän lepiä ennen seuraavaa treeniä. Ei ollutkaan niin helppo nakki!

Isot joukkotapahtumat paikasta toiseen siirtymisineen eivät ole varmaan kellekään oman mukavuusalueen ytimessä. Nytkin tapasimme ns. ihmispeppuja, jotka eivät voineet huomioida muita ihmisiä sen vertaa, että pahoittelisivat tunkemistaan tai varpaille astumista. Ei sitä siellä kyllä aina edes huomaa. Mutta jos haluaa vessaan ja meidän koko poppoomme on edessä emmekä huomaa, niin ilmoita hyvä ihminen itsestäsi vaikka sanomalla "anteeksi, pääsisinkö tästä läpi"! Tuntuu, etten ole törmännyt tuollaiseen pitkään aikaan. En edes ruuhkaisessa opiskelijaravintolassa. Suunsa saa avata: jo yhdellä sanalla saa itselleen ensinnäkin tilaa liikkua, ja samalla parantaa ilmapiiriä.

Olin ostanut Supertreeni-lipun silloin kun olin vielä rahoissani, mutta hinta alkoi jälkikäteen mietityttää, koska en päässyt edes kaikille haluamilleni tunneille. Se tavaramäärä, jonka sai erilliseltä tuotekujalta, rauhoitti äkkiä mieleni. Sain kaksi kassillista ruokaa ja kosmetiikkaa vain kävelemällä eteenpäin kassi auki. Söimme autossa vaikka mitä saamistamme eväistä, ja silti tuolla on vielä pulloja, keittoja, mysliä ja ties mitä muuta käyttämättä. Jo niiden kamojen arvo ylitti taatusti lipun hinnan (46 euroa). Kävimme myös jollain motivaatioluennolla. Voin siis lämpimästi suositella! Tunnelma ja treenipäivä perheen kanssa tulivat kaupan päälle. :)

Paluu treeniarkeen

Ai että miltä tuntui mennä kuntosalille kolmen kuukauden tauon jälkeen? Kuten Hurja painonpudotus -ohjelmassa eräs nainen sanoi, "I feel like a hippo". Enkä tarkoita fyysistä olemustani vaan... No ehkä sitä henkistä puolta. :D Toisaalta taas tuntui tosi hyvältä. Mutta sen minä sanon, etten lopeta liikuntaa enää ennen kuin on ihan pakko! Olen ollut koko tammikuun pirteällä päällä, eivätkä sitä varmasti vähennä liikkuminen ja kauniit ilmat.

Aloitin olkapäätreenillä eräänä kauniina päivänä edellisviikolla. Tuntui tosi hyvältä sen jälkeen, vaikka teinkin aika kevyesti, jotten heti olisi ihan tööt. Ajattelin, etten ole yhtään niin huonossa kunnossa kuin olin ajatellut. Ainoa liikuntani loppuvuodesta oli tosiaan kävely. Älkäämme siis enää myykö sielujamme yliopistolle!

Seuraavana päivänä tein rintaa ja ojentajia. Menin salille, hymyilin tutuille asiakaspalvelijoille ja mietin vain, että ihanaa olla takaisin täällä. Puskin painoja kattoa kohti ja sarjojen välillä vilkaisin peilistä, että ihan tuolta en kyllä näyttänyt syyskuussa. Saattaa johtua siitä, että sain joululahjaksi vähän liian pienet treenipöksyt ja ne puristavat jännistä paikoista. Ne venyvät kyllä! Menin tekemään niitä ojentajapunnerruksia, jotka onnistuivat tosi kivasti vielä syksyllä. No ei onnistunut enää. FELT LIKE A HIPPO. Aloitin polvet maassa (en ole mikään super) niin kuin ennenkin, ja tein yhden. Tein toisen, ja kyllä puuskutin. Kolmannen jälkeen lysähdin maahan, kun en enää päässyt ylös. Siis mitä himputtia minulle oli tapahtunut?! Yksi tyttö vieressä tuskin huomasi minua, mutta tietysti itsellä oli sellainen olo, että joku hihitteli selkäni takana. "Tuo on tullut taas mestoille plösömpänä kuin ennen!" Tanner vain tömisi kun lysähdin lattialle, puuskutin siellä ja naureskelin sisäisesti itselleni. Eihän tästä mitään tullut. Muut vähän armollisemmat liikkeet onnistuivatkin sitten paremmin.

Mutta viimeviikkoinen jalkapäivä - sitä en heti unohda. Jalat taisivat olla parhaassa vedossa ennen syksyä, ja nyt ne rupesivat huolellisen lämmittelynkin jälkeen kramppaamaan, vaikka tein aika kevyitä juttuja. Irvistelin melko avoimesti kahvakuulat käsissäni, kun en voinut mennä enää kyykkyyn. Sieltä ei olisi välttämättä enää noustu ikinä. Tärinän ja poltteen siivittämänä yritin tehdä edes jotain, jotta en tuntisi itseäni luovuttajaksi. Ei se treeni ihan nappiin mennyt, mutta siitä sai kyllä lisää virtaa. Ensi kerralla menee jo paljon paremmin!

Mutta herranjumala, että tuollaisesta tulee nälkä. En ollut tuntenut rehellistä vatsan kurnimista varmaan kolmeen viikkoon ystävämme joulun takia, joten kunnon hikijuttujen aloittaminen teki tosi hyvää. Voisin syödä koko ajan, mutta suklaata ei voi vetää joka väliin. Niin, ja me joogaamme nykyään. Meetvurstimies haluaisi tehdä sitä kolmesti viikossa, vaikka hän ei pääse edes koira-asentoon kunnolla. Kuulemma juuri siksi täytyy jatkaa. Salijäsenyydessä on se hieno puoli, että niitä jumppia saa tehdä nykyään myös kotona "online trainingina". Ihan parasta, jos multa kysytään! Meiltä puuttuvat vain jumppamatot, joiden päällä varpaat pysyisivät paremmin paikallaan.

 Älä koskaan katsele viime vuoden herkkukuvia nälkäisenä: ottaisin serkun tarjoaman ruokaympyrän antimet uudestaan vastaan koska tahansa.

Polkemalla paras

Olenkohan ainoa, joka keksii noista otsikoista aina vahingossa sen kaksimielisen puolen? Voi luoja... Mutta asiaan! Moni teistä sen tietääkin: työ- ja koulumatkapyöräily ei ole mikään naurun asia. Siinä on toki oma viehätyksensä, vaikka monesti tuntuu, että vitsauksia on matkalla enemmän kuin kivoja asioita: autokuskeja, joiden käytös huutaa että "en jaksa vaivautua kurkkaamaan suojatielle", sade, voi paska sitä sadetta, sekä tietysti pomppuisia ja kuoppaisia teitä. Varsinkin, jos on päättänyt oman koulumatkansa olevan 4,5 kilometriä, voi puhua jo olevansa osa pyöräilykulttuuria. Autoa saan käyttää edelleen välillä, vaikka oma Pösömme (siis perheen auto) lähti autojen taivaaseen viikko sitten. En kuitenkaan kaipaa omaa autoa, koska päivässä tulee hyötyliikuttua ainakin se yhdeksän kilometriä! Myös ekoilupuoleni ja ennen kaikkea kukkaroni sanoo pyöräilyn olevan parempi.

Aiheeseen ei millään tavalla liittyvä kuva

Ylioppilaslehtikin kirjoitti, että pyöräilijät kuvitellaan usein keski-ikäisiksi trikooihmisiksi pyyhältämässä teillä muista välittämättä. Liikenteessä on kuitenkin myös runsaasti opiskelijoita ja muita tavispolkijoita. Välillä naurattaa se, kun useampi työmatkapyöräilijä menee yhteisessä jonossa eteenpäin, ikään kuin toistensa imussa. Sepäs vasta onkin mukavaa. Miehet lähtevät enemmän ohittelemaan, ja kilpailuasetelma on valmis. Joskus huomaan eteneväni hetken jopa samaa vauhtia bussin kanssa, joka pysähtelee jokaiselle pysäkille. En tiedä huomaavatko matkustajat, että pyörällä voi edetä ainakin lähes yhtä nopeasti ruuhka-aikaan. Ja minä poljen oikeasti niin kauan, että lunta on taas maassa. Bussikortti on opiskelijalle edullinen, mutta en kestä niitä tuntemattomien aamukrohinoita vuoden ympäri.

Käytän välillä äidin lainaamaa kypärää. Kunnon hifistelijältä löytyy kuitenkin myös repun peittävä sadeviitta tai -takki, sadehousut (nämä myös minulta...) ja jopa pyörälaukku. Tuo laukku on jo astetta nörtimpää, sanotaan se nyt ääneen ihmiset! Siskoni harkitsi sellaista, enkä kyllä yhtään ihmettele. Jos joutuu päivittäin polkemaan hyvin todennäköisesti koiranilmalla, miksi siitä ei voisi tehdä itselleen kaikin tavoin mukavaa? Tosin silmälaseihin ei saa vieläkään pyyhkijöitä. Niitä olisin tarvinnut kesällä, kun en muutamaan sekuntiin oikeasti nähnyt eteeni.

Sitten rillit kirjaimellisesti huurussa saavutaan yliopistolle, kotiin, ystävän luo jne. Silloin iskee myös säästä riippumatta yksi asia kaikilla, joiden kanssa olen asiasta puhunut: HIKI, aka jähi eli jälkihiki. Se iskee jo puolivälissä matkaa, ja usein taiteilen liikennevaloissa takin/pitkähihaisen riisumisen kanssa. Mutta eipä se kuumuus helpota pysähdyttyänikään! Siinä tarvitsee hetken aina itselleen. Pitää hengittää, tuuletella, niistää ja laittaa hiuksia uudestaan, koska Turussahan tuulee ihan aina. Sateen sattuessa pitää korjailla myös meikkiä, jos sitä vaivautuu laittamaan. Koulu-/työmatkapyöräily on melko masokistinen laji, mutta samaahan sanotaan myös crossfitistä. Jumankauta. Autoilijat eivät ymmärrä, mistä jäävät paitsi.

Tarina treenimotivaatiosta

Mullehan maanantait eivät yleensä ole ongelma, paitsi näemmä silloin, kun pitää herätä klo 7.00 ja polkea sateessa 4,5 kilometriä yliopistolle. Pyörän kumi olikin tyhjä, ja hain reippaana tyttönä pumpun sisältä ja aloin pumpata. Eihän se täyttynyt, koska joku venttiili oli löysällä enkä saanut sitä kireämmälle. Olin varustautunut jopa sadehousuin (!!) ja saappain, mutta jouduin nöyrtymään bussimatkustamiseen totaalisen nörtin näköisenä. Myöhästyin luennoltakin, koska pyöräily nyt vain olisi meikäläisen reitillä se nopeampi valinta.

Luento oli äkkiä ohi, mutta sitten alkoi "selviä sateesta" part kakkonen. Talsin bussipysäkille odottamaan sopivaa linjaa kuntosalille. Tajusin, että nopeammin olisin päässyt kun olisin heti lähtenyt kävelemään, ja heti kun astuin bussikatoksen alta sateeseen ollakseni reipas, sopiva bussi hurautti ohitseni.

Asun juuri sen verran kaukana keskustasta, että bussit eivät kulje (salin ohi) kotini eteen mitenkään järkevästi. Päätin kävellä ja kokeilla, josko hakisin siskolta auton siinä matkalla. Onneksi sain ajaa autoa loppumatkan, koska vesisade muuttui vaakatason räntämyrskyksi kesken kaiken. Jättekiva hei, tuli ihan marraskuu mieleen. Koko naama valui vettä, kun pääsin Pösön kyytiin.

Mutta kävinpähän salilla, hitto soikoon.

Minua motivoi liikkumaan...

•  Kaunis ilma
• Uudet treenivaatteet
•  Kannustavat sanat läheisiltä
• Treeniseura
• Tiuhempaan vaihtuva saliohjelma
• Siskon harjoittelutulokset (todellinen muodonmuutos menossa)
• Lähes tyhjä kuntosali
• Vapaapäivä
• Palautusjuoma. Koska oma palkkari ei maistu kovin nannalle, joskus on kivaa ostaa oikeasti kaakaonmakuinen palkkari salilta. 
• Kun veri kohisee jaloissa lenkin jälkeen, niin että sen melkein kuulee. Korvissa ainakin kohisee
• Hikoilu. Yksinkertaisesti. :D
• Aamuisin peiliin katsominen (ei naaman vaan vatsan). Kaikkihan tietävät mitä siinä päivän aikana tapahtuu - kaboom olet pallo!
• Kun jaksaa ottaa isommat painot telineestä 
• Saavutetut tavoitteet
• Vaihtelu
• Ylipäätään "se treenin jälkeinen fiilis"

Fit-lehdessäkin oli taannoin juttu motivaatiosta - siinä korjattiin että eihän se ole tunne. Jos motivaatio olisi pelkkä fiilis, en pääsisi liikkeelle kuin aurinkoisina päivinä ja silloin, kun sattuisin olemaan täynnä energiaa. Ajattelen tosi usein että "tänään mua ei huvita", mutta pakotan itseni salille. Joo tietenkään ei siinä vaiheessa jos on nukkunut pari tuntia, on tulossa kipeäksi tai on oikeasti kiire. Mutta aina kun pääsen salille/jumppaan, tarttuu se tekemisen meininki. Lähes aina se myös piristää: minusta voisi ottaa joskus videokuvaa esimerkiksi ennen spinningiä ja sen jälkeen. Uskokaa pois, joskus ero on todella huomattava! Huomautan tässä silti, että en ole mikään vakiokasvo spinningissä. :D Tämä oli vain esimerkki. Myönnän myös, että nykyään pirun kalliin tuntuinen salijäsenyys pakottaa käymään.

Jotkut innostavat puolet liikunnasta (pirteys, hyvä iho, jopa vatsan toiminta) huomaa vasta siinä vaiheessa, kun liikkumisesta on pitänyt taukoa. Silloin uni ei tule, iho menee huonompaan kuntoon, ja olen yleisesti väsyneempi. Mulla oli vielä teini-iässäkin uniongelmia, mutta yhtäkkiä huomaan nauttivani 9-10 tunnin yöunista normaalina asiana. Johtunee mm. siitä, kun itsensä väsyttää kunnolla päivällä. Näin syksyllä on kyllä väsyttänyt ihan vain pimeyden takia. Siinä ei aina liikunta ja D-vitamiini auta, mutta kyllä ne antavat paljon paremman energian arkeen kuin ylipitkät päikkärit ja jatkuva napostelu!

Hyviä treenihetkiä teillekin, minkä parissa rehkittekään! Lukekaa tuota listaa ja keksikää itse lisää, jos ei pylly meinaa nousta. Huomasin myös, että Kaksi yhden hinnalla on aloittanut motivaatiopostausten sarjan, joten sieltä voi katsella syväluotaavampaa tekstiä. Mikäs teitä motivoi?

Se kulutetuin aihe

Luin taannoin kaksi keskenään niin ristiriitaista postausta, etten tiedä miten päin olisin. Olen siis suuna päänä! Kaksi nuorta naista postasi ruokaan ja liikuntaan liittyvän jutun. Helmi kirjoitti huonosta omastatunnosta ruokaan/liikuntaan liittyen (lähinnä siitä miten se menee jollain yli - vihdoinkin joku otti asian puheeksi), ja toinen bloggaaja kertoi inhoavansa kuntosalia mutta käyvänsä siellä silti. Minua alkoi ahdistaa sen toisen kirjoittajan ahdistus itsestään. Kauhea tarve laihtua, vaikka laihdutettavaa ei juuri ole.

Joku joskus sanoi, että salikuumottelu on terveempää kuin anorektisen laihuuden ihannoiminen. No ei sekään ole, jos joku sanoo että käy salilla, vaikka sinne lähteminen on joka kerta kauheaa kamppailua, ja että salilla on perseestä. Toinen mussuttaa parsakaalia ja kanaa päivästä toiseen siinä pelossa, että lihoo taas takaisin. Ketä varten ne bodylove-jutut naistenlehdissä kirjoitetaan, kun kovinkaan monelle se ei tunnu menevän perille? Ei tosin ihme, kun niiden juttujen perässä on aina sata muuta kirjoitusta siitä, miten saa selluliitin pois (ei saa), miten laihtuu nopeammin, miten saa paremman ihon, miten jaksaa treenata kovempaa, miten kannattaa treenata jos haluaa muuttaa sitä ja tätä, miten treenata kuin mies, miten saa raskauskilot pois ennen kuin niitä edes tulee... Hyvä luoja! Miehet, suosittelen teitä lukemaan joskus yhden naistenlehden. Niitä on hyviä ja elämyksellisiä sekä niitä huonompia, mutta useimmista näkee minkälaisten turhien asioiden kanssa kamppailemme joka päivä. Jos katsoo ihan vain niiden mainoksia, niin saatatte huomata jonkin olevan vähän hullusti.

 Terveellinen syöminen on nykyään elämäni yksi kulmakivi. Tai oli, kunnes aloin hengailla ihmisen kanssa joka haluaa kesällä päivittäin jäätelöä. Syön terveellisesti sekä siksi etten enää liho samaa vauhtia kuin vuonna 2012, mutta myös siksi että yksinkertaisesti jaksan paremmin. Jos joku muu vetää pari sipsipussia viikossa ja sitten vaan elää sen jälkeen normaalia elämää, niin toivottavasti nauttii minunkin puolestani. Oikeasti syökää ihmiset hyvää ruokaa, älkää pahaa. Nauttikaa elämästä, älkääkä ajatelko (ainakaan päivittäisellä tasolla), että "ruoka on vaan polttoainetta, vedät sitä vaikka hampaat irvessä". Joku kirjoitti noin laihduttajan postauksen perään. Ymmärrän että siinä yritetään kannustaa toista onnistumaan, mutta minusta tuo kuulostaa maanpäälliseltä helvetiltä. Sama kuin sanoisi jollekin umpirakastuneelle romantikolle, että pidä pää kylmänä äläkä vain edes pussaa uutta rakastasi.

Olen myös huomannut, että joillain ei mene jakeluun laihduttamisen, painonhallinnan ja syömishäiriöiden rajat. Niiden kun pitäisi olla kolme eri asiaa. Koittakaa miettiä, kuinka terveellisiä omat "motivaatiovinkkinne" ja muut ovat. Jos vinkit ovat tyyliä "juo niin paljon vettä, että vatsa pysyy täynnä niin ei tule nälkä", olette hukassa. Ja hedelmiä saa syödä. Ymmärrän että esim. jäätelöstä tulee monelle hiukan huono omatunto jos on mässäillyt muutenkin, mutta moni kauhistelee jo muidenkin ihmisten pastan ja leivän syöntiä. Edelleen, normaaleja ruokia nekin!

Ihmiset, nauttikaa elämästä. Te ette ole sen onnellisempia viisi kiloa laihempina ja jatkuvassa kiellossa eläen (vaikka okei, 20 kilon pudotus kuulemma tuntuu jo aika ravistelevalta). Miettikää, voisitteko vaikka syödä miettimättä aina niitä kaloreita. Jos ette näytä mielestänne hyvältä vähän pulleana tai jopa normaalipainoisena, niin kai se on pakko sitten liikkua ja vahdata vähän syömisiä. Mutta kun katsotte peiliin, katsokaa sitä ensi kerralla armollisemmin. Ei kukaan katso ensimmäisenä teidän pömppömahaanne ja meinaa oksentaa. En ainakaan itse katso ihmisiä ensin inhoten - en ajattele heistä välttämättä yhtään mitään. Katsokaa kehoanne ihaillen, vaikka aluksi siltä ei tuntuisi. Pikkuhiljaa se alkaa miellyttää, kun tunnette joka kolkan. Tiedätte kuinka valtava perse teillä on ja kuinka litteät reidet kenties ovat. Sitten voitte todeta että ne ovat teidän omanne. Kun vartalonne on vain teidän oma asianne (eikä koko Instagramin, esimerkiksi), voitte muita ihmisiä tavatessanne keskittyä niihin muihin. Kun keskittyy tarpeeksi keskustelukumppaniin tai jutun aiheeseen, ei enää ole niin kehokeskeinen. 

Pää on se tärkein mitä meillä on! Mieleenpainuvimmat kehut mitä olen saanut, ovat liittyneet osaamiseeni, ajatuksiini tai tekemisiini. Ulkonäköön liittyvät kehut ovat myös tosi kivoja, mutta niistä ei tule samanlaista onnistumisen tunnetta että "jes, pystyn siihen". Miettikää monia vaikutusvaltaisia naisia: he ovat tavallaan juuri oikeasta paikasta kireitä (höhöhö) - eivät ehkä vatsastaan, mutta he osaavat pitää päänsä. Ja sekä isot että laihemmat tytöt näyttävät aina jo entistä paremmalta, kun he hymyilevät aidosti. Aina.

Paavo Nurmi Games

Aloitetaan sillä, että moni Turun keskustassa asuva ei edes tiedä että nuo kisat pidetään juuri nyt. Kannattaa tuijotella enemmän 9gagin uutisvirtaa kuin Turun Sanomien, niin tynnyrissä kasvaminen saa jatkua. Mutta niihin kisoihin! En ole niin innokas penkkiurheilija että tunkisin paikan päälle, joten nurisen sohvan pohjalla - myös siksi että tuolla on hemmetin kylmä.

•  miehet näyttävät ihan naisilta juostessaan
•  jotkut naisjuoksijat näyttävät miehiltä
•  kukaan ei filmaa niin kuin niissä jalkapallopeleissä, paitsi Evilä on taas isoin show-mies noin muuten
• tuolla katsomossa voi nähdä tuttuja, ja se on ainoa syy miksi kamerat on valjastettu stadionille. Mutta eihän siellä näkynyt kuin Kike Elomaa
• kilpailijoiden ilmeet ovat niin keskittyneitä ja viileitä, että heiltä voi kopioida salillekin pari muuvia. Sitten voin taas esittää vetäväni täysillä punttiksella tuijottamalla tiukasti kaukaisuuteen (enkä suinkaan välttele vain muiden katseita)

 Minua ei tuollaista saisi välttämättä katsomaan, paitsi jos naama-aurinko olisi taattu ja/tai ruokaa olisi tarpeeksi tarjolla. Tai jos saisin mennä kevennystoimittajaksi kentälle ja puhua huonoa saksaa ulkomaisille kisaajille. "Täällä Pippanen, Paavo Nurmen stadion"

Urheilutapaturma!

Eihän urheilija tervettä päivää näe! Vammoja joka puolella, voi tätä kärsimyksen määrää. Eilenkin sattui suorastaan tapaturma salilla, kun leikin steppilaudan kanssa... Jätin sormeni johonkin väliin, kun vaihdoin steppilaudan korkeutta. Katsokaa nyt tuota! Pakko mun on ottaa pari välipäivää, koska ei itseään voi yksinkertaisesti rasittaa jos on tuollainen verinen haava tassussa. Ei vain pysty.

Kuntosalista jaksetaan vouhottaa nyt niin paljon, että trendi voisi siirtyä jo eteenpäin. Vaikka aiheesta ei olisi kiinnostunut, niin siihen törmää silti väkisin kun vinkkejä tehokkaampaan treeniin jaetaan jokaisella nettisivulla mihin eksyy - ja kaikissa lehdissä. Mihin muut urheilulajit unohtuivat? Tuntuu että vain juoksu ja kuntosali saavat kunnioitusta. Mihin hävisivät uinti, joukkuelajit, hiihto, ratsastus... Missä ovat otsikot, jotka lupaavat 10 vinkin avulla parantaa juuri sinun ja hevosesi yhteispeliä? Tai kuumottavat kysymykset siitä, kumpi on tehokkaampi hiihtotyyli: perinteinen vai luistelu?! Sitä minä kysyn.

Ja huomautan perään, että en silti edelleenkään ymmärrä miksi joku käy kuntosalilla, jos ei halua mitään vastusta itselleen asettaa. Pyrin keskittymään omaan treeniini, ymmärtämään muiden henkilökohtaisia tavoitteita ja blaa blaa. Mutta herääköhän eräs salilla kävijä joskus itse siihen, että kahden kilon painot olkapäätreenissä eivät saa hänen naamaansa pienintäkään irvistystä? Siellä tehdään tasaisella tahdilla, ilman ponnisteluja. Se on varmaan sitten sitä liikunnan iloa ja ylläpitävää liikkumista.

Jospa seuraava urheilupostaus olisi taas hivenen positiivisempi! ;)

Majoneesirakkautta ja vähän kuntoiluakin!

Minua haluttiin kuvata keskellä Turun toreja tiistaina. Suostuin, vaikka en siinä hädässä osannut kauheasti kertoa spontaanisti tyylistäni. Eikä se tyyli ollut mitenkään erikoinen, mutta ehkä toimittaja halusi jonkun ensimmäisen vastaantulijan. Hän otti kuvia ja tunki äänityskonetta naamalleni. Lähdin todella hämmentyneenä mutta iloisena jatkamaan matkaa poikaystävän kanssa, ja päädyimme Heselle. Mietin että miten julkkikset kestävät tätä elämää, kun minä kävin läpi jo yhtä pienen pientä haastattelua jälkikäteen.

Hesessä oli aivan tyhjää. Tammikuu ja superlupaukset varmaan verottavat moisia ravintoloita, mutta sentään me istuimme siellä ihan ikkunan ääressä niin että ohikulkijat näkivät nautiskelevat naamamme. Ajattelin, että mitäpä jos toimittaja oli hiipinyt pimeässä illassa ikkunan taakse ja halusi pilailla kustannuksellani. Jos hän oikeasti oli joku blogini anonyymi lukija ja vainosikin minun syömisiäni. Vauva-keskusteluun tulisi pian taas aivan uusia provokaatioita: "Helli Pippanen vetää majoneesia Hesellä, vetää näemmä kaverinkin majoneesit. Ja edellispäivänä näin sen kaupassa, ja sillä oli majoneesia ostoskorissakin! Ja juustoa! Jos tammikuu on lupausten aikaa, en halua tietää mitä se mussutti jouluna." Okei okei, ehkä mulla on ollut aika majoneesintäyteinen viikko. Mutten voi sille mitään, että keksin tonnikalan ja majoneesin sopivan sämpylöihin. Ja haluan kotitekoista pitsaa ja nachosalaattia. Himoitsen suklaata koska jäin siihen koukkuun jouluna. Lakatkaa tuomitsemasta! 

Olen silti myös käynyt salilla. Minulla on ollut tällä viikolla mukana poikaystäväni, joka sai ilmaisen treeniviikon kuntosalilta siksi, että minä tunnen hänet. Hän näyttää minulle vähän uusia liikkeitä, koska sitä vanhaa ohjelmaa onkin pumpattu jo tarpeeksi kauan. Kuntokuulumisia voin alkaa tänne päivittää taas toisinaan, jos tykkäätte. Pakko leijua että tänään kokeilin penkkiä ekaa kertaa elämässäni! Sain tangon nostettua ylös. Joku saattaisi kysyä että mitä oikein olen tehnyt salilla tähän asti, kun en saa kuin tangon nostettua naruillani. Huomautankin että yläkroppa on jäänyt pienemmälle huomiolle koska se on aivan surkeassa kunnossa, vaikka sitä juuri silloin nimenomaan pitäisi vahvistaa. No nyt olen senkin asian päättänyt korjata.

Ihanaa että monet ovat jaksaneet kurkkailla blogiini vaikka olen taas ollut hetken kirjoittamatta. :) En vain halua väkisin keksiä tänne juttuja. Kuvaideoita ja muuta inspiraatiota pursuaa taas, joten toivottavasti se puhti näkyy täälläkin mahdollisimman pian. Uusi vuosi alkoi minullakin enkä mene sen enempää jauhamaan lupauksista, mutta tiedän että tästä alkaa uudenlainen kausi. Musta on ihan kivaa, että joillain alkaa uusia juttuja vaikka niistä ei intoilisikaan paria kuukautta kauempaa. Se ryntäys kuntosaleille alkaa tosin olla vain koomista, koska se on niin totta monessa kuntokeskuksessa. :D Mutta palaillaan taas!

Eläimellistä rääkkiä!

No siis, hyvähän se on jos kuntosalilla on todellisia voimamiehiäkin. Että puuskutellaan ja örähdellään paljonkin toistojen välissä. Olin tänään päässyt vasta salin "eteiseen", kun aloin kuulla hurjaa huutoa ja ähkimistä. Päätin olla rauhallinen ja iloita siitä, että joku varmasti ylittää parhaillaan itseään.

Salilla oli lisäkseni ehkä viisi tyyppiä sekä personal trainer, joka piti kahdelle nuorelle miehelle tuntia. Siitä se rääkyminen siis kuului! Aina välillä koko salin lattia tömähti kun painot putosivat heiltä maahan. Voin kertoa että kun tein peppulaitteessa kuumottavia pakaraliikkeitä, tuntui melko koomiselta kun joku ähki tismalleen samaan tahtiin jossain muualla. Tuli vähän sellainen olo, että hei tämä on mun hetkeni eikä jonkun örisijän. :D Vanhempi pariskunta puhkesi nauramaan ja katselemaan poikain menoa, kun äänet kuulostivat ihan oikeasti joidenkin makuuhuonepuuhilta. Ilmeisesti pariskunnan poika oli toinen treenaajista, ja lopulta koko sali nauroi kaikelle sille huudolle. Onneksi, koska muuten se olisi ollut vähän kiusallista.

Mutta kuvitelkaa meikäläinen siihen lähistölle treenaamaan pienillä rimppakintuillani. Kun karskit ukkelit hetkeksi lopettivat metelöinnin, tuntui oma harjoitteluni suorastaan typerältä: ainoat äänet, jotka lähtivät minusta olivat tasainen pieni puuskutus ja kitisevä loitonnuslaite. Jes, jaksaa jaksaa Helli.

Liikunnan ilosta taaas kerran

Olen korviani myöten täynnä fitnesskitisijöitä, joiden mukaan lihasta kasvatettaessa (joka nyt on trendinä joo) ei saa esim. lenkkeillä. "Se vie energiaa *kitinää* siltä lihaskasvulta! *kitinää*" Voi olla, mutta jännä että juoksijoilla, jotka ihan ammatikseen siis juoksevat, on aikamoinen paketti lihaksia kasassa. En nyt vertaa hölkkäilijöitä huippu-urheilijoihin, mutta sanon vain että ihminen voi tehdä kaikenlaista kuluttavaa kunhan syö tarpeeksi. Minä en lopeta satunnaista juoksemistani kuntosaleilun takia, koska se on yksi elämäni rei'istä, joista tässä postauksessani puhun.

Moni aloittaa urheilun ja takaraivossaan ymmärtää että sen pitäisi olla elämäntapa. Eräs bloggaaja tokaisi että hän käy salilla samalla tavalla kuin pesee pyykkiä tai hampaansa. Se kuuluu päivän rutiineihin, samoin kuin joillain ystävilläni. Jos omalla ulkonäöllä/kunnolla on itselle väliä, suosittelen että se kannattaa opetella tuohon malliin jo nuorena - se pitää kuitenkin aloittaa jossain vaiheessa elämää. Jos siis oma kunto kiinnostaa. Kukaan ei silti pakota.

Olisin voinut feikata ja siistiä kulhon reunat, mutta minulla oli kiire syömään tuota kupin sisältöä.

Työkaverini on tästä hyvä esimerkki: hän käy salilla, kavereiden kanssa pelaamassa koripalloa ja mitä joukkuelajeja nyt keksiikään. Siis tuolla ulkona, lähes päivittäin. Se ei ole hänelle mikään sen kummempi juttu kuin että se on kivaa ja tulee selkäytimestä. Häntä varmasti motivoi suurilta ostin myös kaverien näkeminen, ei kavereille näyttäminen. Työkaveri on ymmärtänyt että terveellisestä ruuasta tulee hyvä olo, kebabista huono. Siksi hän ei vedä jälkimmäistä ennen treeniä, vaikka sellaista toisinaan syökin.

On tietysti turhaa edes väittää etteivät miehet treenaisi ulkonäön takia, mutta joillekin (myös naisille) se liikunta on näemmä noinkin helppoa. Olen löytänyt oman elämäni reiän, siis henkireiän muun muassa pepun heiluttamisesta. Siinä heilutetaan paljon muutakin, mutta voin tehdä sitä myös kotona niin kuin olen oikeastaan aina tehnyt. Jos on energiaa, pistää hyvät reggaetonmusat soimaan ja antaa mennä. Poikaystävää ehkä ihmetyttää eikä sillä saa edes hänen huomiotaan, mutta ei se minua haittaa. Siinä nousee pulssi hetkeksi ja sitten on hyvä fiilis. Jos tykkää hikoilla, on tärkeää löytää itselle oikea tapa hikoilla.

En halua toimia kuin kone, se on siis viimeinen asia mitä haluan. En voi ajatella aina että "nyt kun söin tämän pitsan, vedän huomenna lenkin päälle". Kyllä se pitää vain opetella paremmin, jos siis haluaa jotain muutosta. Sitä paitsi pitsa ei kulu yhden tunnin lenkillä. Jos tuon ottaa itseensä, masentuu varmasti. Mutta pitää vain jaksaa nostaa pylly ylös, monta kertaa viikossa. Pian siitä tulee tapa, josta ei haluakaan eroon.

Kunnostautunut liikkuja

Syyt tuolle ylläolevassa kuvassa näkyvälle luvulle: Ostin pyörän kesän alussa ja kuntosali on työmatkan varrella. Tuo lukema on tosin parin viikon takaa, kun pitkän salihiljaiselon jälkeen innostuin oikein kunnolla. Reidet olivat työmatkapolkemisen ja jalkaprässin jälkeen aikamoista muusia loppuviikosta, mutta nousivatpa painotkin toistoissa tuollaisella intensiivisellä harjoittelulla! Kivaa huomata välillä kehittyvänsäkin. Kävin keväälläkin salilla silloin tällöin, mutta tulokset huomaan oikeastaan vain reisissä. Ne ovat kasvaneet aika selvästi. :D Työkaveri kysyi loppukeväästä, olenko laihtunut. Ihanan viaton palaute. Vielä parempi, kun hän sanoi sen näkyvän naaman kohdalta. Kesäkunto (ja ylipäänsä se kunto) on näemmä jollain tasolla saavutettu. :) En ole missään vaiheessa ollutkaan mikään isokokoinen, mutta tiedän kyllä että paino nousi viime vuonna. Egyptin-reissun bikinikuvat ovat aika mielenkiintoista katseltavaa...

Mikkipaita H&M, shortsit Primark. Koska tällä lenkillä oli seuraa, saatoimme piipahtaa reissun päätteeksi läheiseen kebulaan. Oho.

Liikunnan suhteen mielestäni kesällä on kivointa juosta ulkona, ja tekisin vaikka mielelläni pelkästään sitä salin sijaan. On lämmin, vaatetus on kevyt, ajatus virtaa kuin vesi kun viilettää kauniita maisemia pitkin! Ja jos on murheita, kesäisen lenkin jälkeen ne varmasti tuntuvat paljon pienemmiltä.

Tuntuu muuten että ne jotka eivät harrasta liikuntaa, jättävät sen vääristä syistä tekemättä. En minä esimerkiksi ajattele pelkästään ulkonäköäni vaan ihan terveyttänikin. Jotkut eivät välitä kenties niin paljon miltä näyttävät, joten heistä kuntoilu saattaa tuntua pinnalliselta. Muistutan vain, että 2 kiloa lisää vuodessa on 20 kiloa kymmenessä vuodessa. Siinä ei ole kovilla enää pelkkä parisuhde vaan myös oman kropan kestävyys ja terveys. On kivempaa kantaa kauppakasseja ja polkea töihin, kun ne jaksaa tehdä ilman kohtuuttomia ponnisteluja.

Back in the (sports) game!

Peppu kipeänä spinningistä, sisäreidet kipeänä salitreenistä. Naurettava joulutaukoni katkesi tuossa pari viikkoa sitten, ja olen taas kävellyt ahkerasti salille - jotain hyötyä siitäkin että meillä ei ole tällä hetkellä autoa! Aivan järjettömät ruuhkat kuntokeskuksisssa näin tammikuussa. En tiennyt, että ne uudenvuodenlupaukset näkyvät noin selvästi ihan oikeassa elämässä. :D Sehän on vain positiivista, mutta toisaalta ruuhka kuulemma hälvenee ikävästi siinä maaliskuun kohdalla...

Mä olen nyt päättänyt, että keskityn enemmän salilla käymiseen. Siinä saa tunnin pari tehdä juuri sitä mikä itselle on hyväksi, ja mahdollisimman tiukasti tietenkin! Jossain jumpissa tuntuu, että kaikkien pitää sulautua siihen samaan tahtiin eikä siitä sitten ole maksimaalista hyötyä. Rankimmat tunnit ovat siksi parhaita, vaikka olenkin niissä vielä ihan lusmu. :)

Siis zumbaamaan.

Ylempi Facebook-päivitys oli ihan pakko jakaa tähän. Yksi kaveri käy toisella salilla, ja saatattekin arvata mistä keskuksesta on kyse. Ei mulle ihan mene jakeluun, miten joku voi laittautua salille. Ihminen menee hikoilemaan ja haluaa meikkien valuvan samalla? Ymmärrän tietysti jos urheilemaan tulee päivän päätteeksi, niin meikit ovat luonnollisesti jääneet naamaan. Mutta ei kai kukaan nyt ala hiuksiaan suoristamaan mennessään kuntoilemaan?! :D Olin joskus töissä kuntosalilla, jossa aika moni näytti tosi hyvältä ottaen huomioon että siellä pitäisi hikoilla kuin possu. Siellä oli aivan hemmetisti peilejä, niiden määrä varmaan vaikuttaa suoraan siihen, että miltä ihmiset haluavat näyttää.

Minua motivoi osittain myös HeiaHeia -sivusto, jonne kirjoitan kaikki jumppaamiset ja hyötyliikunnat. Viikkotavoite kirjoitetaan tuohon ympyrään, ja sitten se täyttyy sitä mukaa kuinka aktiivinen on. Alhaalla olevassa kuvassa näkyy, että se seinä on vähän kuin Facebookissakin. :D Tiedän että on muitakin vähän kehittyneempiä sivuja, mutta olen liian laiska katselemaan niitä tarkemmin. Tämä sivu on pirteä, enkä jaksaisi alkaa mitään kaloreita sen tarkemmin merkata ja laskea. Siihen riittää maalaisjärki.

Menimme siskoni kanssa punttikselle juuri samaan aikaan kuin pilatestunti alkoi viereisessä huoneessa. Siinä sitten naureskelimme, että olemme saaneet ihan oikean hien pintaan siinä ajassa, kun porukka hengittelee jumppamatolla. Jos laihduttamisen haluaa aloittaa, niin älä hyvä ihminen huijaa itseäsi menemällä "kiinteytymään pilatekseen". Olin siellä kerran. Se varmasti vahvistaa jotain syvimpiä lihaksia, mutta kun en edes tunnin jälkeen tiennyt että pitääkö nyt mennä suihkuun. En juuri hikoillut. Oliko se liikuntaa? Järjetöntä istumista ja hengittämistä. Juurrutetaan vähän jalkoja lattiasta läpi. Jos sinua stressaa, sinne ehkä kannattaa mennä. Jos jaksat kuunnella valaidenlaulumusiikkia.

Kuva