UUSIKAUPUNKI, MERIKOTKA JA MINÄ

Muutin tosiaan logopedian loppuharjoitteluun Uuteenkaupunkiin. Aluksi ärsytti olla kävelevä klisee oman ikäisistäni naisista. Tässä on kaikki Eat Pray Love -elementit nähtävissä - ja kuitenkin minä lähdin Intian sijaan tänne. Uuteen kulttuuriin sopeutuva nainen yrittää samalla löytää itsensä kotoa löytyvän kaaoksen keskeltä. Vapaa-ajalla olen ehtinyt käydä Alinan kenkäkaupassa, kokeilla kahta ravintolaa (Heseä ja Kotipizzaa ei lasketa) ja kahta käveyreittiä töihin.  Todellinen seikkailu siis käynnissä täällä. Toinen reiteistä oli hengenvaarallinen kokeilu, sillä sinne oli tehty hiihtolatu. Suomalainen latukulttuuri ei ole naurun asia, mutta kukaan ei onneksi nähnyt eksynyttä ilmettäni ja vaivalloista tarpomistani. Ehkä kokeilen uudelleen sitten, kun lumet ovat varmasti poissa.

Samalla olen kokenut kulttuurishokkeja kuten Julia Roberts matkallaan; yhtenä aamuna joku sanoi mulle huomenta keskellä katua - ei siis missään kerrostalon pihalla. Tämän jälkeen useat ihmiset ovat alkaneet jututtaa roskiksilla, kadulla ohittaessa ja niin edelleen. Säätä puidaan aamulla työpaikan hississäkin, vaikka ei tarvitsisi sanoa mitään. Ja aina jonkun meidän asiakas, ohikävelevä mummo tai kaupankassa on työkaverini miniä, ex-poikaystävä, serkku tai vanha koulukaveri. Täällä on sukunimiä, joista en ole kuullutkaan. Tähänastisen analyysini perusteella en halua niistä nimistä yhtäkään itselleni. En tiedä, onko täkäläinen murre tarttunut. Varmaa on se, että oma murteeni särähtää joidenkin korviin. Joku täysin tuntematon ihminen minua jututtaessaan kysyi: "Aa, oot Turusta vai?" Kuulen sen jo itsekin tässä ympäristössä, vaikka nyt ei olla missään Oulussa saakka.

Kävelen päivittäin ihan kelpomäärän ja yritän käydä salilla. Tajusin myös postissa tulleen Uki-esitteen myötä, että voisin oikeasti aloittaa täällä jonkun sosiaalisemmankin harrastuksen kuin kuntosalilla käymisen. Löysin lehdestä intensiivikurssin lintujen tunnistamiselle, josta innostuin myös siksi, että bongasimme merikotkan aivan asuntoni läheisen puun latvassa. Siis äiti huomasi, isä vahvisti ja minä katsoin suu ammollani.  Siinä se jökötti ainakin tunnin hievahtamatta. Kämpässäni on kiikarit, joten se auttaa makustelemaan keväistä luontoa. Täältä opin, että merikotka saattoi väijyä saalistaan. Kuvassa se näyttää pöllöltä, mutta luottakaa nyt vanhoihin merikarhuihin... Olen odottanut kotkan palaamista, mutta toistaiseksi se on käynyt vain kerran. Päivätkin kuitenkin pitenevät, eli pitää vain olla kärsivällinen.

Uudessakaupungissa asuu alle 16000 ihmistä. Täällä voin keskittyä nuolemaan haavojani ja ottamaan urani ensiaskeleita. Erään lähteen mukaan Ukissa on ollut muutama vuosi sitten kolmisentuhatta sinkkua. Näistä noin puolet voisi olettaa olevan miehiä, joten tarjontaa on määrällisesti paljonkin. Autotehtaan porteille minua on kehotettu menemään, jos kaipaan seuraa. Ei vain kiinnostele sellainen juuri nyt. Tapaan tarpeeksi ihmisiä töissäkin. Baarien kevätterasseilla ei myöskään vielä kukaan kyki oluet käsissä: niissä hyppivät lähinnä varikset, ja nekin uppoavat lumeen.

Uusikaupunki on idyllinen merenrantakaupunki. Tämä mielessä tein heti alkuvaiheessa kaupunkikierroksen, johon olin varannut runsaasti aikaa ja suunnitellut kahvilakäynnin. Kävelyni kestikin vain noin 45 minuuttia, ja etsimäni kahvila oli lauantaina kiinni. Tervetuloa pikkukaupunkiin. Nyt ainakin tiedän, mihin vien tulevat vieraani ja mihin en.

Viihdyn asunnossani, se on valoisa ja nyt myös enemmän mun näköinen. Kuulen merisään päivittäin, se jotenkin kuuluu asiaan. Toisinaan ahdistelee, ja haluan paeta viikonlopuksi Turkuun. Vähän pöllöä, kun tulevaisuus on yhtäkkiä niin auki. Saan itse päättää, missä asun, mitä ruokaa ostan ja mitä teen vapaa-ajallani. Ei sillä, että sitä olisi ennen erityisesti rajoitettu jotenkin. Pelkään että mietin vapaa-aikaani liikaa, otan siitä paineita ja sitten päädyn pahimmillaan johonkin... lintujentunnistuskurssille.

SYYSTUULESSA SISKON KANSSA

Pahoitteluni tästä suoranaisesta blogitauosta. Kävimme pari viikkoa sitten ottamassa asukuvia siskoni kanssa ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Kirpsakasta tuulesta huolimatta nauroimme itsellemme ja nautimme kauniista säästä, mutta auringon laskettua sekä kuvaaja että kuvattava hytisivät jo aika huolella.

Haluaisin mennä suoraan asiaan ja avautua tästä merkillisestä ajanjaksosta elämässäni. Täytin kesällä nimittäin 27, ja voi luoja millainen puskuri se on ollut kaikelle. Ikäkriisistä en toisaalta tykkäisi puhua kun se kuulostaa turhan dramaattiselta, mutta muutosten vuosi tässä nyt totisesti on käsillä. Eikä pelkästään eteenpäin menemisen meininki, vaan myös paluu perusjuttuihin, jotka olin kiireisten opiskeluvuosien varrella unohtanut. Paineita tälle kaikelle on asettanut se, että ensi vuonna pitäisi valmistua yliopistosta.

Englanti opetti tietysti paljon. Vaihto-opiskelu vaatisi edelleen omia postauksiaan, mutta katsotaan. Tie oli kuningas. Olen usein miettinyt mitä se tarkoittaa. Ehkä tähän sopisikin paremmin se "nauti matkasta, älä vain päämääristä", tai jotain. Muistan erään krapula-aamun, toiseksi viimeisen aamun Englannissa. Heräsin local buddieni luota noin neljä tuntia nukkuneena. Hyvästelin Kieranin ja hänen kämppiksensä, kädet hieman täristen sekä lähtöjännityksestä että siitä darrasta. Olin lähdössä brunssille, ja koska halusin edes vähän raikastua, ostin kaupasta halvan hammasharjan ja -tahnaa, ja pesin suuni äkkiä kaupan naistenhuoneessa. Pääsinkin tästä brunssille hyväntuulisena edellisen päivän meikit naamassa. Ja tämä on se suurin opetus: vaikka edellisen illan meikit kasvoilla ei olisi terveellistä ihonhoitoa, niin mua ei enää yhtään kiinnostanut miltä näytin! Siis aivan, täysin, sama. Toki tässä varmaan vaikutti sekin, että kaupungissa minua ei tuntenut kovin moni. Mutta sen jälkeen meikittömyys, darrameikkiys ja aamunaama ylipäätään ovat olleet helppoja hyväksyä. Ei aina tarvitse välittää!

Miten muuten maailman myrskyt tuulettivat ajatuksiani? Soitin kesällä eräistä juhlista vanhalle ystävälleni, jota en ollut nähnyt vuosiin. Johonkin teinidraamaan se ystävyys kuihtui, enkä itse halunnut ottaa häneen yhteyttä. Nyt kuitenkin päätin, että haluan ystävän takaisin. Hän onneksi sanoi puhelimessa vain odottaneensa, milloin itse olen valmis. Jatkoimme  juttua melkein kuin vuosia ei olisi ollut välissä laisinkaan, ja tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt hartioiltani.

Kiviä on kieriskellyt sen jälkeenkin. Aloin lauleskella kesätöissä vapaammin, kun siellä koneiden käydessä kukaan ei kuitenkaan kuule. Sen jälkeen olen hyräillyt jopa kaduilla tai pyöräillessä, toki hillitysti. Aloitin lyrical dance -tunnit, koska tajusin että tanssiahan tässä olisi pitänyt jo monta vuotta - muuallakin kuin baarissa. Reggaeton-tanssista oli hyvä aloittaa vuosi sitten, mutta se ei yksinään riitä ihmiselle, joka janoaa toisinaan tiukkaa kuria ja kauniita nilkan ojennuksia. Nyt voin sanoa helpommin kuin muutama vuosi sitten, että vapaa-aika kuluu oikeasti kivoihin juttuihin. Aloin myös runoilla pöytälaatikkoon, vaikken varmaan yhtään osaa.

Ostin hatun ystävältäni. En tiedä sopiiko se mulle täysin, mutta laitetaan sopimaan.

Gradu eli Pertti on edelleen ystäväni, mutta välillä meille tulee kireitä päiviä. Tilastotiede on viilentänyt välejämme viime aikoina, mutta en suostu stressaamaan sitä liikaa. En vain suostu. Ei paperihommat ole sen arvoisia, vaikka haluankin onnistua. Tässä on kyllä aikaa!

Olen alkanut avata pieniäkin asioita itsestäni lähipiirissä, sillä Englannissa totuin juttelemaan jatkuvasti uusille ihmisille. Siellä oli pakko avautua tarpeeksi muille, jotta heistä saisi tarpeen tullen tukea. On helpompi tukeutua muihin kuin hautoa jotain kurjaa yksin. Suosittelen aloittamaan ihan pienestä! Kai tässä on tullut jonkinlainen tarkempi fokus siihen, mitä elämältä haluaa ja millaisessa seurassa haluaa kulkea. Luulin jo tienneeni sen hyvinkin selvästi, kun elämä on ollut näennäisesti mallillaan ja sujunut leppoisasti. Mutta ei lopeteta tällaiseen kliseeseen vielä!

Rokkenrollivuoteni myötä mielessäni on alkanut pyöriä pelottaviakin uusia asioita, niitä jotka kertovat otsaryppyjen olevan ihan nurkan takana. Että onko enää järkevää muuttaa uuteen vuokra-asuntoon, vai ostaisiko seuraavaksi oman. Valitimme juuri ystäväni kanssa taloyhtiöidemme tiedonkulusta - pitääkö kaikki tehdä itse! Olen alkanut pitää suomenkielisestä musiikista. En pysty enää nauramaan monellekaan Posse-ohjelman tempaukselle. Mulla on hinku lukea iltaisin kirjoja otsalamppu päässäni. Ostan keikkalippuja kysymättä muilta. Katson ihmisiä aiempaa levollisemmin silmiin. Tunnen suolistoni paremmin. Voiko sitä elämältä enempää toivoa?! 

Ja osaan sanoa noin puolelle minulle ehdotetuista tapahtumista suoraan ei - tarvitsen näin 27-vuotiaana enemmän aikaa palautua. Ja enemmän aamuja, jolloin herään virkeänä enkä paniikissa siitä, mitä edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä. Mitä sitä seuraavaksi oivaltaakaan! Ajanhallinnassa olisi opettelemista... Yksi oululainen logopediakaveri ehti jo meillä yöpyessään ehdottaa aamutoimiini kuvastruktuuria, kun en tunnu pääsevän muuten ovesta ulos.

UUSI KOTI ALLA

Niin on myös uudet keittiövälineet ja naapurit. Olen asunut Southamptonissa jo reilut kaksi viikkoa, huhhuh!  Valitettavasti alku on ollu todella hektistä, joten en ole ehtinyt bloggailemaan: melkein kaikki tunteet on käyty läpi, mutta nyt olen pääsemässä rutiineihin kiinni. Kaikki on mennyt kokonaisuudessaan hyvin, vaikka aluksi väsyneenä asuntolaan saapuessani sängyssäni ei ollut edes tyynyä ja peittoa. Asuntolan tarjoama paketti löysi kuitenkin nopeasti perille, ja nyt kirjoittelen mukavan untuvapeiton alta, ja opin vihdoinkin käyttämään huoneeni patteria. Kai.

Lentokentällä minusta piti ottaa kuva laukkujen kanssa - olin miettinyt sitä kauan. Mutta jotenkin se vain unohtui, eikä edes kuvaa itsestäni ennen turvatarkastuksia otettu! No, olemme sentään isän kanssa samassa kuvassa, joka napattiin lentokentän baarissa. :) Kuvan unohtuminen on myös käytännön ongelma, sillä yhdellä Facebook-postauksella olisin ilmoittanut kaikille, missä olen. Nyt olen saanut oman mokani takia selitellä kaikille erikseen, miksi kuvaan puurolautasia Instagram-tarinaani.

Kun ensimmäisenä päivänäni lähdin metsästämään Ikeaa ja kauppakeskusta, innostuin valtavasti siitä brittiläisestä meiningistä busseissa ja kadulla. Mieleen tunkivat kaikki Brighton-muistot ja se, kuinka luontevasti kulkeminen sielläkin lopulta luonnistui. Nyt puolen tunnin bussimatka keskustaan meni nopeasti, kun tuijottelin tyytyväisenä ihmisten pikkupihoja. (Nyt se matka tuntuu jo todella pitkältä, sillä bussipysäkkejä on JOKA KULMASSA). En tiennyt kyllä yhtään, missä pitää jäädä pois ja jäinkin  sen jälkeen, kun 90% muista matkustajista poistui bussista. Onneksi, sillä onnistuin sattumalta jäämään kauppakeskuksen pysäkillä! Käytän toki Google Mapsia - siitä on tullut yksi tilapäisistä elinehdoista. Päätin silti jo aluksi, että pari vilkaisua karttaan saa riittää, ja sitten oma nenä kertoo mihin mennä. Siksi muistan jo nyt monta maamerkkiä, joiden avulla voi suunnistaa jopa humalassa.

Ensimmäiset kolme päivää menivät siis onnellisessa pumpulihötössä etsien juuri niitä kuppeja ja aamutossuja, jotka minä haluan uuteen elämääni. Arki iski kasvoilleni melkoisen karhealla työmaahanskalla vasta myöhemmin ja jälleen kerran sellaisissa paikoissa, joissa en sitä odottanut. Esimerkiksi ensi viikolla esitämme ryhmätyönä tieteellisen artikkelin sisällön muille kurssilaisille, mikä olisi nykyään ihan peruskauraa suomeksi. Nyt sain paperin eteeni vasta viikkoa ennen, luin sitä pikaisesti ja oma osuuteni on tulokset. Onneksi osio on periaatteessa helppo, mutta jouduin käyttämään sanakirjaa monta kertaa, ennen kuin ymmärsin asiat täysin. Asiaa ei auta se, että kyseessä on mielestäni vaikein kurssi täällä ja opettajan opetustyyli ei vain ole mun juttuni.

Olen jutellut jonkin verran kerroskavereideni kanssa - meitä asuu siis kuusi samalla käytävällä, ja jaamme keittiön yhdessä. Tämäkään ei olisi voinut sujua paremmin tähän mennessä: kaikki siivoavat jälkensä, jääkaapissa ihmiset yrittävät antaa tilaa toisten ruuille, jääkaappeja on kaksi ja kaikki ovat ystävällisiä. Kiinalaisia on kolme, ja yksi roomieni on jo antanut minulle taropullia ja vihreän teen makuista jäätelöä. Jälkimmäiseen en koskisi enää uudelleen, mutta ihanaa että sain niinkin lämpimän vastaanoton. Luulen, että tuo siisteys ja hiljaisuus liittyvät jotenkin siihen, että tässä asuntolassa on vain maisterivaiheen opiskelijoita. Ja okei - yksi huono puoli: ostin leikkuulaudan, veitsiä, kattilan... Kaikkea, minkä luulin voivani jakaa kämppisteni kanssa. Kysyessäni välineistä he kuitenkin ilmoittivat tyynesti, että vedenkeittimetkin ovat aina jonkun omaisuutta. Olen saanut lainata yhdeltä tytöltä paljon juttuja, mutta siinäkin toki menee raja. Itse pitkäaikaisena asukkaana sanoisin vaihtarille, että käytä vain, kunhan palautat puhtaana. Nyt minulla on paketti keittiökamaa myytävänä kesällä...

Tyypillinen keittiöasuni.

Eilenkin pelkästään tunnin keittiökeskustelussa kävi ilmi monta kulttuurista eroa, jotka eivät odotusteni mukaan liittyneet siisteyteen tai muuhunkaan, mihin olin odottanut. Kiinalainen ystäväni nimittäin kysyi, juonko paljonkin vettä kun sitä oli minulla pullossa. Tämä oli hänelle siis kummallinen juttu ja minulle ehdoton terveysasia. Puhuimme myös teen juomisesta, ja hän sanoi juovansa hyvin harvoin kylmää vettä ja lämmittää sen aina erikseen. Sanoin myös, että kokkaamiseni venähti iltakymmeneen siksi, että olin juuttunut katsomaan Netflixiä. Kaveri ei ihan tosissaan ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa, toistojen ja selittämisen jälkeenkään. Myös yksi kiinalainen opettaja selitti päiväretkibussissa (kahdeksalta aamulla...) Kiinan koulutusjärjestelmästä, vertasi sitä brittiläiseen ja kyseli minulta Suomen "maailman parhaasta koulusta". Joo, siitä saa muuten kuulla täällä. Paljon voi oppia jo yhden keskustelun aikana - toisin kuin ne amerikkalaiset, jotka säntäsivät keskenään Lontoon-retkelle eivätkä juuri ole tutustuneet muihin vaihtareihin. Olen siis siinä mielessä onnellinen, että en ole nähnyt vielä yhtään suomalaista. Ja silti on aina suuri helpotus puhua Skypessa suomea!

Ja se karhea työmaahanska? Eiköhän sekin saa puheenvuoron seuraavissa postauksissa.

Kiitos maaliskuu 2017-2017

HUHHUH. Täällä kuulkaas viserretään taas. Kevät tulee keikkuen, ja minä keikuin lähiöbaarikierroksella keskiviikkona, ehhehe... Viimeisetkin akuutimmat opiskelujutut saatiin aisoihin torstaiyönä, joten tämä viikonloppu on kohdellut minua hyvin. En ole tosin tehnyt muuta erikoista kuin leiponut. Eli kinuskia tai valkosuklaakuorrutetta säästämättä...

I AM BACK, BITCHEEES.

Sekä omilta että Meetvurstin vanhemmilta tuli palautetta, että hyvältä maistuivat. Kuka tässä kaloreja laskee, kun on sunnuntai. Olin odottanut tätä ensimmäistä vapaata viikonloppua sitten helmikuun niin paljon, että latasin paljon kivaa tekemistä itselleni. Kaikkihan sen tietävät, ettei viikonlopputahdilla kuitenkaan ehdi järjestämään papereita, menemään skanssiaisiin, bloggaamaan, värittämään, näkemään kavereita.... Eiköhän kuitenkin aloitettu siitä mukavimmasta puuhasta eli suursiivouksesta! Voi tätä elämää. Onneksi sain pyörän taas huollon kautta käyttöön, ja se ilostuttaa nyt kovasti jokapäiväistä kulkemistani. Ei enää bussiin juoksemista, vaan saan itse päättää koska lähden kotoa. ;)

Katselin pitkästä aikaa myös kamerani sisältöä, ja siellä oli vain vauvakutsukuvia sekä otoksia erinäisistä ruokailutapahtumista... Olisin halunnut kuvata ties minkälaista vaatekappaletta päälläni, mutta ensi viikolla sitten ehtii. Nyt taitaa olla tärkeintä, että vaikka kalenteri näyttää jostain kohdasta tyhjältä, sitä ei tarvitse heti mennä täyttämään minuuttiaikataululla. Olen silti välttänyt tänä keväänä sellaisen burnoutin ja kiukuttelun kuin viime keväänä oli. Se on onnistunut tietoisilla harjoituksilla eli sillä, että olen omaksunut ajatuksen "aivan sama". On oikeasti mahtavaa osata itse katkaista työskentelymoodi toteamalla, että nyt ei enempää, haluan rapsutusta ja ruokaa sohvalla, ja sitten jättää hommat siihen. Myös se auttaa kummasti, että ajattelee juttuja ihan puhtaan mielenkiinnon kautta. Kandin kanssa tämä esimerkiksi toimii, mutta ei se sitä valmiiksi tee.

Minä selvisin maaliskuusta, sen kurjasta säästä ja rankasta opiskelukuormituksesta. Tämä on ollut kuin yksi pidennetty Muumien Kuumia lähteitä -jakso: räntää, poutaa ja myrskyä vuorotellen ja porukka rämpii maassa ja ulisee, että loppuisipa jo. Pillerinpöllerin ja tilulilulaa. Blogihiljaisuus on päättynyt. En siis ole raskaana, mielenterveyspalvelujen huostaanottama enkä muuttanut mihinkään. En myöskään ollut matkalla, mitä olisin tottakai toivonut. Nyt otan muffinssin ja nautin television tarjonnasta. Harmi, ettei Sohvaperunat tule joka päivä.

Leoparditurkki

Täällä blogissa vain okapallot viuhuvat. Viuhuvat kylmän talvituulen mukana vieden mukanaan kaiken inspiraation.

No ei sentään! Olen univajeinen mutta onnellinen hiihtäjä. Hävettää ihan hirveästi, että julkaisin viimeksi ennen loppiaista, mutta kaikkeen ei voi revetä. Nyt repeän tänne taas, tosin en ihan sillä tavalla kuin maksakirurgiapotilas, jonka koko vatsa aukesi keskeltä kun hän erehtyi nousemaan istumaan leikkauksen jälkeen (kaveri kertoi).

Kuukauden aikana on tapahtunut vaikka ja mitä: Trump kuohuttaa ja Yoncé saa kaksoset, mutta minä teen yhä töitä, jumppaan ja opiskelen. Täytyy myöntää, että koska en ole kirjoittanut hetkeen niin en ole lukenut paljon muidenkaan blogeja. Satunnaisesti kyllä, mutta yleensä iltaisin laitan vain telkkarin päälle ja möllötän paikallani. Istun koneella muutenkin ihan tarpeeksi, joten kynnys avautua tänne kaikesta kasvaa.

Mitä kuvittelet tekeväsi! Se ei ole mikään Berliinin muuri.

Olen ehtinyt juhliakin jälleen kerran. Bileet ovat olleet oikein onnistuneita, ja muun muassa Goomilla pääsin tuulettamaan kunnolla. Reissumme alkoi huutamalla Turmion Kätilöiden biisiä hyttikäytävällä kun joku sitä soitti, mutta meno kyllä rauhoittui ns. pilkun aikaan. Toisilla tosin ei - muumilaulut hytin ulkopuolella herättelivät meitä tasasin väliajoin. Goomilla tuollaisesta ei oikein voi valittaa. :) Meidän sovittu teemamme meni päin mäntyä, mutta se ei menoa hidastanut! Oli Paskan Musiikin Festaria, Robinia ja mustan jättipippelssonin* (kirjoitan sen just niin kuin haluan) heittelyä seinään. Ensi kerralla haluaisin keksiä teemaksi jotain huikeaa, mikä ei sisältäisi kenties ollenkaan haalareita. Kandi edistyy niin hienosti, että unohdin yhden deadlinen kokonaan.

Mulla olisi taas asiaa kuin Karpolla aikoinaan, mutta haluan kuvia tueksi. Arkeni on välillä tosi tylsän näköistä eikä kamera kulje valitettavasti usein mukana. Yksi asia mikä nykynuorisossa mättää, on se että otetaan kuvia ajatellen vain someen jakamista. Tätä teemme varmasti hyvin suuri osa joskus, mutta ei se kai voi olla ainoa tarkoitus. Haluan kuvia talteen, katsottavaksi jälkikäteen ihan vain itselleni. Ihan sama jos jossain on huono valo tai ruma tausta. Haluan rehellisiä muistoja! Niitä täytyy alkaa tallentaa enemmän.

Ja ei, mulla ei ole oikeaa talvilomaa. Sen ansiosta ensi viikko on kuitenkin vähän letkeämpi, ja perjantaina menen katsomaan metallibändiä. Se on melko kuumottavaa: musiikin takia sinne mennään, mutta miten siellä muuten menetellään? Pitääkö olla tekokuiturastat ja nilkkoihin ulottuva nahkatakki? Kuvissa näkyvän tekoturkin voisi ainakin heittää päälleen? Olen muuten ennenkin käyttänyt leopardikuosia ja ikuistanut sen blogiin. Kyllä pistävätkin hymyilyttämään vuoden 2012 postaukset!

*Kun googlettaa Pippasen ja pippe*in, ei saa täysin mätsääviä tuloksia, luojan kiitos. Kas näin turvaamme sometulevaisuuden!

LOPPIAINEN LÄHESTYY - EN OLE VALMIS

Sain joululahjaksi monensorttista killutinta. Tyhjensin vasta pari päivää sitten pussukoita eteisestä ja siirsin uudet tarvikkeet oikeille paikoilleen. Leivontatarvikkeita tuli lisää, katsokaa vaikka kuvasta kuinka söpöjä juttuja! Myös kylpyhuoneen puolella killuu nyt konkreettisesti joku talipallon näköinen härpäke, jota kuuluu hieroa omaan naamaan. Käyhän se, jos se puhdistaa paremmin kuin normihankaaminen... Kävin ensimmäistä kertaa kasvohoidossa ennen joulua, ja ihosta tuli kyllä naurettavan pehmeä ja kuulas. Kulmakarvanikin nypittiin lähes näkymättömiin (eli sellaisiksi kuin normaaleilla ihmisillä on). Vaan älkää kukaan tehkö sitä virhettä, että lähdette koiranilmalla naapuripitäjästä jalkaisin kotiin mukavan kostea rasva naamallanne! Naamani ei ole jäätynyt vastaavalla tavalla edes Ruotsin tuntureilla. Ensimmäisen illan kauhistelin, että mihin ne kulmakarvat oikeasti katosivat. Tykkään silti tästä siistimmästäkin lookista - toistaiseksi. ;)

Olen huomannut, etten aina tajua lahjaa avatessani kuinka siisti juttu sieltä paljastuu, vaan ihastus tulee myöhemmin. Kännykän kanssa kävi samoin: olin huolissani, että hylkäänkö vanhan laitteeni ihan turhaan, toimiihan se kuitenkin vielä jotenkin (ole hyvä vaan, miettii Meetvurstimies). Sitten muutaman päivän päästä sain uuden kapulan netin, kameran ja Whatsappin toimimaan. Huomasin kuinka nopeasti sillä saa asioita hoidettua. Facebook toimii siinä niin kuin kuuluu, eikä netti sekoa parin nopean painalluksen jälkeen. Kännykkään saa mahtumaan lukuisia sovelluksia samaan aikaan. Tuo on oikea bisnespuhelin, sen minä sanon. Siitä ja saamastani bullet journalista tulee nyt avaintuotteita arkeni toimimiseen. Tosin Jodel-sovelluksessa ansaitsemani karmat nollautuivat uuden puhelimen myötä, enkä ole siitä lainkaan iloinen.

Suklaata tuli yhdeksän pakettia. Niistä viisi on vielä syömättä, mutta jännää miten ne neljä lootaa ovat viikossa hävinneet kulhoista ja kipoista jonnekin... Ja kyllä, nyt on alkamassa ruokaremontti mm. siksi että joulun jälkeen ei enää jaksa possuttaa, mutta myös siksi että ihoni alkaa taas kukkia tästä rappioelämästä. Selkä on kuin steroidien käyttäjällä! Ihmettelin niskaan kohdistunutta lihaskipua, kunnes tajusin että se onkin vain suklaafinni. Tai joku hikifinni, kuka näitä laskee.

Avasin eilen sähköpostini ensimmäista kertaa pariin viikkoon. Voi siis sanoa, että loma on tehnyt tehtävänsä - olen kauttaaltani rento. Sitä olin epäilemättä myös uutena vuotena... Ilta oli oikein grande finale viime vuoden pippaloille, mutta olin sentään turvallisesti sisätiloissa. Muistaakseni toimin koirien nakinpidikkeenä ja yritin kauhaista perunaa ämpäriin reisilläni muiden mukana. Se yritti olla joku seurapeli. Tein mitä erikoisimpia liikkeitä lattialla, joiden oli tarkoitus olla joogaa/tanssia mutta eivät todellakaan olleet sitä. Häpeä taas on vain asia, jonka kanssa on joskus elettävä.

En haluaisi heittää vielä joulukuusta menemään. En halua, että tämä autuas tuoreen leivän ja paskanhajuisen juuston tuoksuinen elämänvaihe päättyy. Onneksi eräätkin siskokset (ei omat) tulevat käymään huomenna. Saan juoda glögiä ja kuvitella vielä hetken, että elämä on yhtä rentoa istuskelua. Jos teillä on muuten vielä jäljellä pipareita, joista mukamas kukaan ei tykkää, suosittelen kokeilemaan niitä muruina aamupuuron joukossa. Piparia ja vaikka mustikoita lisäämällä puuro maistuu niiin herkulta!

25

Tämä kesä on ollut kerrassaan miellyttävä. Kävimme Meetvurstimiehen kanssa lauantaina Linnanmäellä, joka oli myös oikein onnistunut keikka. En ymmärrä, miksen ole vuosiin käynyt huvipuistoissa. Voi sitä adrenaliinin ja naurun määrää! Olisipa se vain kestänyt kauemmin. Oli nimittäin kiire bailaamaan, mutta nyt sekin aamuyön heeboilu on hoidettu alta pois. Blogia on nyt uudistettava: on aika palailla tästä kesän verkkaisesta postaustahdista takaisin ruotuun ja parempiin kuviin. En jaksa enää itse tuota banneria, vaan kaipaan raikkaita tuulia! Tämä on tekemisen vuosi, joten sen on näyttävä myös blogissa. Olen käynyt Tukholmassa ystäväni kanssa imemässä vähän inspiraatiota ja pirtelöä (HEHE). Beyoncésta sai jonkinlaisia vaikutteita tietysti eniten. Tukholma ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa, mutta toisaalta tuollaiset haluaisi jättää vain itselleen johonkin oikealle paperille eikä blogiin. Ikimuistoinen päivä se oli!

Linnanmäellä jonottaminen ei tuntunut missään Beyoncén viiden tunnin jonottamiseen verrattuna. Homma luisti oikeastaan paremmin kuin olin odottanut: vessaan ei tarvinnut jonottaa, ruoka saapui ravintolassa 15 minuutissa ja henkilökunta oli pirtsakkaa. Laitteiden lisäksi hauskaa ajanvietettä oli pikkulasten kiukuttelun seuraaminen ja se, miten vanhemmat hoitivat tilanteen. Siellä poljettiin jalkaa ja venytettiin sanoja: "Mä en haluu-uu-uu!" Koitin myös katsella kivoja asuja ihmisten päällä - itsellänihän oli Beyn tuore fanipaita ja musta minihame. Olivat kieltämättä riskivalinta tuulettomalle ja helteiselle huvipuistoalueelle, mutta onneksi pääsin välillä varjoon!

Täytin viikko sitten 25 vuotta. En ihan pysty käsittämään, että nyt pitäisi olla oikeesti aikuinen, tai että joku toinen saattaa olettaa minusta sellaista. Olenkin kenties tiedostamattani ja vähän tietoisesti tehnyt villejä valintoja tässä ikäkriisin keskellä. Päätimme muun muassa lähteä yökerho Marilyniin työkavereiden kanssa suoraan iltavuorosta. Se oli hyvä idea, kunnes hyvin erikoisen juomacocktailin jälkeen katosin tunniksi käymälän puolelle. Lyni ei ollut ylipäätään hyvä idea, mutta se oli ainoa paikka, jonne nuorin kollegamme pääsi sisään. Otimmekin siis uusintakierroksen lauantaina, ja kaikki iloliemi pysyi sisälläni.

Myös keikkajonotus lienee eräänlainen alle 30-vuotiaiden juttu. Kun olimme Tukholman Friends Arenalla vielä noin sadan ensimmäisen joukossa, niin siinä joukossa keski-ikä oli varmaankin 22 vuotta. Tunsin itseni vanhaksi myös siinä kohdassa, kun ihmiset kiljuivat paitsi sisäänpääsyä areenalle mutta myös yllättävää ukonilmaa. Kai he olivat ukkosen ennen kuulleet?

Oli se hieno wc!

 Yhteissynttärit pitäisi järjestää ystäväni kanssa, ja halpoja juhlapaikkoja saa vinkata tänne päin! Ne ovat meidän viisikymppiset, ja haluaisin pomppulinnan ihan vain siksi, että niitä saa vuokrata netistä. Budjetissamme ei taida tosin olla sellaiselle tilaa. Kaikkea saa haluta. Haluan myös unisiepparin, ja alan väsätä sellaista huomenissa. Hankin sen mieluummin kuin tekstityynyn, josta tekstiä myöskin tulossa pian! ;)

Raum o ain Raum

No niin, eipä siitä demittämisestä kukaan kehdannut huudella edelliseen postaukseeni edes anonyymisti. Turha väittää, etteivät pikkuisen palanneet muistot mieleen! Jonkun suositumman bloggaajan postaukseen olisi tullut sata identtistä kommenttia "mun lemppari oli just Megamokat!". Se osio ei ollut yleensä lempparini, koska ne jutut eivät aina edes olleet kovin noloja. Noloa on kuulkaa se, kun kaupan kassalla alkaa lapata tuntemattoman tomaatteja omaan kassiinsa sen hihnalla olevan puomin toiselta puolen. Tai se, kun kuntosalin pukuhuoneessa juo vahingossa tuntemattoman juomapullosta, koska se kovasti muistuttaa omaani... 

Kaikkialla muualla olenkin tainnut jo mainita, että olen lomalla. Meillä on siskon kanssa "hyvinvointiloma". Se on sisältänyt tähän mennessä uintia ja lenkkeilyä. Kävin perjantaina myös Raumalla. Se korvasi mennen tullen Tallinnan-reissut ja muut, ja rahaakin siellä kului vähemmän. Majoituin ystäväni luokse täydelliseen puutaloidylliin. Kuviahan sieltä ei ole, sillä kamera ei mahtunut laukkuuni. Videot minusta pelaamassa krokettia eivät taas ehkä sovi tänne. Eniten rahaa meni tietysti alkoholiin. Sanoin Meetvurstimiehelle, että muutamme ehkä tulevaisuudessa Raumalle. Vanha Rauma tai sitten joku väljempään asuttu alue olisi kiva. Voin laittaa puljun pystyyn sisustuskauppojen sekaan...

Retkeni kesti vain reilun vuorokauden, mutta se oli elämys. Jopa bussimatkat olivat nautinnollisia, koska sain kuunnella Lana Del Reytä ja olla hiljaa. Minulla näkyy niin selvä ero sen välillä, miten ajatukseni ja mielikuvitus juoksevat esim. pahimpien opiskelukiireiden aikana (no ei juokse) ja sen, miten ne toimivat tuollaisina vapaapäivinä. Tuskin olen suuri poikkeus tässä asiassa. Rauma oli kaunis, ystäväni oli loistavaa seuraa (hänkin ihan kaunis), ja näin kaikki hänelle tärkeät paikat. Lauloin surkeasti myös karaokea, mutta laitan sen edelleen alkoholin piikkiin. Nämä kuvat ovat joltain toiselta retkeltä, jotka ovat taas osittain Kuralasta. Lupaan, että nämä ovat viimeiset kuvat sieltä vähään aikaan - ns. lampaidenrapsutuskiintiökin täyttyi joksikin aikaa!

Kylläpä on naamassa jo pilkkuja!

Vapaan kanan muna kierii kevättä kohti

Jessusmaaria, sanoisi äitini. Tässähän on mennyt kuukausi ilman mitään bloggaamista! Olen potenut tästä syyllisyyttä, koska haluaisin kirjoittaa elämässäni muitakin kuin litterointeja (kyllä vain, minulla on työpaikka), mutta elämä sanoo ei. Elämä sanoo kyllä rahalle, juhlimiselle ja keväälle - ja niille tenteille. Kolme vielä, niin mä olen vapaan kanan muna. No niin, säälittävät vitsit ja hätäpostaus tulevat siis tässä...

 Kuvissa vuosijuhlien rekvisiittaa ja yksi leidi, joka ei kyllä todella näytä kuvassa niin hyvältä ja rennolta kuin oli kuvitellut. Meetvurstimies piti rajata tästä pois, mutta hänkin näytti ihan ookoolta. Kuvaaja Juho Hienonen hoiti homman kotiin.

Vuosijuhlat veivät kovasti aikaani kuun alussa, ja ne olivat kyllä varmasti koko vuoden parhaimpia kemuja, vaikka tässä nyt on aikaa juhlia vielä ennen kesääkin melkoisesti... Pidin puheen, jonka suunnittelin pikkulaukkuun sujauttamalleni paperille noin puoli tuntia ennen h-hetkeä. Pidin sen melko siistinä, koska ymmärsin vasta juhlan alkuvaiheessa, että salissa istuu muitakin kuin 26 (vai montaks meitä on) vuosikurssitoveria. Tilanteesta ei ilmeisesti ole videota, mikä on harmi, sillä en ehtinyt nähdä itseäni epäilyttävä lautasliina päässäni edes peilistä. Näytin luultavasti sairaan nololta, ja kavereiden mukaan näytin Ku Klux Klanin jäseneltä. Se ei ollut tarkoitus!

Peto eli Meetvurstimies pääsi myös irti virallisesti, ja hän viihtyi illan aikana oikein hyvin. Kun viralliset valokuvat juhlista julkaistiin, hän kysyi myös, ottiko kukaan silliaamiaiselta kuvia. Voi sitä järkytystä, jos joku olisi siellä meitä kuvannut... Sinne lähdettiin siis juhlien jälkeisenä aamuna neljä tuntia nukkuneina. Itse näytin ainakin järkyttävältä, eikä Ruissalossa oleva mökkikään ollut esteettisimmästä päästä. Siellä tanssittiin humppaa, pelattiin pingistä ja muuta vastaavaa. Menin sanomaan eräälle fuksille lähes selvin päin, että "muistan sun kasvot, mutten naamaa". Viikonlopusta voi tuon perusteella päätellä jo paljon.

Minulla loppui eilen terapiaharjoittelu, ja vaikka se oli mielenkiintoista ja kivaakin, niin oli se myös yksi iso stressipallo. Nyt on kevättä rinnassa ja sitä rataa: meillä on kotona oikeita kukkia, ja olen vaihtanut tavaroiden järjestystä. Tajusin kevään tullen, että tämä sisustus on karmea! Nyt näyttää pirteämmältä, ja haluaisin blogata aiheesta tännekin. Ensi viikko menee kyllä vappuhommissa, mutta niistäkin voisi tänne laittaa ihan vain siksi, että kerrankin vedän viikon ns. täysillä... Kaikennäköistä läppää tässä on tulossa, joten ei huolta!

HUOM. Logopediaan hakevat kommentoijat: olen kiitollinen siitä, että tukeudutte minuun näinä vaikeina aikoina. Toivon kuitenkin kärsivällisyyttä, sillä jos haluatte vähänkään järkeenkäypän vastauksen, niin esim. yksi tällä viikolla saapunut kommentti joutuu odottamaan vähintään huomiseen. Aika on kortilla, ja Temptation Islandkin tulee sen kaksi kertaa viikossa. Toivottavasti ymmärrätte!