KEHO(MITTA)SUHTEISTA

Silmälaseista tulee hullunkurisia rajoja nassulleni. Tehdään tästäkin nyt nyyhkytarina iltapäivälehteen. Ripset ostetut, kulmat omat.

Ei tehdä tästä toisintoa niistä Instagram-avautumisista, joissa hoikat vaikuttajaihmiset uskaltavat yhden sivupakaran sijaan paljastaa kaksi kokonaista silopakaraa ja paljastavat samalla, että "it's all about angles". Kaveri kertoi kesällä Insta-tilistä, jossa on vierekkäin jonkun kauniin julkkiksen sekä muokattu että muokkaamaton kuva. Ne järkyttivät, mutta kyllästyin niihin myös ennätysnopeasti: ihan kamalaa, että joku kuvittelee, että heidän täytyy olla NIIN vaikeissa asennoissa jatkuvasti näyttääkseen hyvältä. Tilin tarkoitus on hyvä ja aloin miettiä, miten vääristynyt maailmankuva niillä kuvan malleilla on. On kiva tietää omat imartelevat kuvakulmansa, mutta turha alkaa vääristää niitä itselleen.

Juhannuksena mietimme muijain kesken omia hyviä puolia ulkonäöstä, sellaisia, joita ei tule arvostaneeksi kun ne ovat niin itsestäänselviä. Mainitsin itse nenän, koska en keksi siitä kerrassaan mitään negatiivista. Se on niin geneerinen nenä, että kellään muullakaan tuskin on siitä mitään mainittavaa. Jostain syystä olen tykästynyt myös nilkkoihini: taipuvat kuin tanssijalla kuuluu, ovat aika sirot mutta vahvat. Äiti pitää korvistani: en ymmärrä, miten hän jaksaa aina ihailla niitä. Koristin niitä alkusyksystä uusilla lävistyksillä. Näistä ei silti tarvitse tehdä koko maailman asiaa tai henkilöbrändäystä.  Tosin kaikista kehonosista saanee nykyään tavaramerkin: tulimme ystäväni kanssa joskus siihen tulokseen, että olkapäät on uusi peppu: jokin aika sitten niitä kosketeltiin vaivihkaa naisten ja miesten välisissä kohtaamisissa jokilaivoilla paljonkin, ja vaatetrendit korostivat olkapäitä.

Muistan, kun ollessani pieni aikuiset naiset kyykistyivät viereeni ja katsoin heidän polviaan. Ne olivat ihan erilaiset kuin minulla: ympäröity lihaksilla ja/tai rasvalla. Samalla heidän koko lantionsa pysäköi maisemani eteen ja laskeutui lempeästi lähelle. Yleensä he olivat tulleet auttamaan tai katsomaan, mitä teen. Kun nuorena naisena kyykistyin itse ja huomasin omat polveni, huomasin ajatelleeni että siistiä, mullakin on nyt aikuisen naisen jalat. Omista käsistäkin saattaa tulla sama fiilis tietyissä tilanteissa. Kun mietin lapsen näkökulmaa ulkonäköasioihin, tulee fyyisesti hieman vapautuneempi olo: he eivät arvostele vaan katsovat kiinnostuneina kenties korvakorujani. Enkä ole missään työssä kokenut niin vähän ulkonäköpaineita kuin nykyisessä. Tosin ehkä iän myötä ottaa muutenkin paineita eri asioista kuin 20-vuotiaana.

Uimapuvussa kävellessä tuntuu nykyään, kun paikat hyllyvät. Juostessakin pitkästä aikaa tunsin, että hyllyy vähän liiankin kanssa. Näissä tilanteissa mieleni matkaa sellaisiin suomalaisiin elokuviin tai sukulaisten esittelemiin höllyviin vartaloihin, kun kaikilla on hauskaa ja he ovat menossa uimaan. Kannustan siis nauramaan näissä tilanteissa itselleen lempeästi, vaikka se ei aina ole helppoa. Eikä toki ole pakko nauraa...

Kun naiseksi kasvuni alkoi, muistan rukoilleeni ehkä pari kertaa, etten koskaan saisi suuria rintoja. Tuntui niin kauhistuttavalta, että näyttäisin erilaiselta kuin muut. Ihan kuin muilla ei olisi sama juttu edessä - muutos. (Yksi kaveri taas toivoi kahta pippeliä korviensa tilalle, mikä kertonee tarpeeksi 90-luvun lasten kokemasta tasa-arvosta.) Sitten kun muutosta oli tullut, olin venynyt ja vanunut ja taas hoikistunut noin 23-vuotiaana, iloitsin vyötärö-lantiosuhteestani. Se oli ihan mukiinmenevä paketti. Halusin kirjoittaa Tinderissä ollessani profiilitekstiin #synnyttäjänlantio, joka toivottavasti lähettäisi oikean viestin sekä mitoistani että tulevaisuudensuunnitelmistani. Kumppanini taas totesi kerran, että ei mulla ole hänen mielestään kovin leveä lantio. No, mene ja vertaa! Tai siis älä. Oma kokemus saakin painaa eniten: en lähes koskaan myöskään ajattele olevani lyhyt ennen kuin joku tulee sen minulle kertomaan.

Iltapäivälehdissä eräs räväkkä otsikko oli saatu aikaan vain sillä, että yksi ihminen oli huutanut ilkeästi toiselle jonkun arven takia. Joka on lähes näkymättömällä paikalla. Josta kukaan ei ole kiinnostunut. Sama kuin itse jauhaisin jostain yläasteaikaisesta lautahuutelusta, että olisin "hiton rohkea, kun uskallan kantaa itseni ja olen selvinnyt tuollaisesta". Bullshit! Jos jokaisella on nyyhkytarina omasta kropastaan, iloiset uutiset eivät pääse framille. Ja nykyään jokaisella tuntuu olevan. Oman vartalon pitäisi olla jokaisen oma asia. Nyt niitä lokeroidaan, ja niistä tehdään ongelmineen ja hyvine puolineen sota-aseita ja lööppejä. Minulle henkilökohtaisuus tarkoittaa tässä vähän samaa kuin muiden ihmisten kesämökit: tuntuu pervolta mennä liian lähelle.

Ketään yllättämättä muotitalojen myyntiluvut eivät liene laskeneet(?), kun lihomisarvet, pisamat ja selluliittia on jätetty kuviin. Tämä edustaa äärimmäisen tervettä muutosta. Myöskään ihmisten hampaat eivät ole aina suorassa, mutta tätä kuvastoa ei ole hammasharjamainoksissa vielä lähdetty monipuolistamaan... Lapsilla saattaa näkyä harvahampaita, ja heitä ei saa kiusata vaan he ovat tietysti hellyyttäviä. Sain kerran kahvilaan saapuessani kommentin, että hiukseni ovat näköjään menneet juuri sadekuurossa pilalle. Eivät ne olleet, vain vähän sekaisin muuten. En usko, että ikäiseni naiskommentoija edes ymmärsi olleensa pöljä. Minua on myös kehotettu hymyilemään ryhmäkuvissa eri tavoin vain siksi, että se näyttäisi somessa hyvältä. Voimme varmaan kaikki oppia jotain, jos pohdimme ulkonäkökäytöstämme. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven!

En alkanut kirjoittaa tätä Sanna Marinin bleiserikohun takia, mutta onhan se keskustelu ollut käsittämätöntä. Jos hän olisi poseerannut Kotivinkki-lehdessä lapsensa kanssa ja kertonut jouluperinteistään - herravarjele vaikka peittävää Marimekkoa päällään - kohua ei varmasti olisi syntynyt. Koska silloin Marin olisi siellä, missä "kansan syvät rivit" toivovat naisen olevan. Marimekon mainostamisesta toki olisi varmaan tullut ongelma, mikä taas on aivan eri puheenaihe. Naiset nyt päättivät tehdä mediaa ja Suomi-brändäystä omalla ja modernilla tavalla. Olkaa hyvät, se näytti toimivan.

Jep, aina sama asento.

VAGINAMONOLOGI

Tiedät olleesi liian kauan nainen, kun olet suuttumuksesi yhteydessä saanut muistuttaa ettei se johdu menkoista niin monta kertaa, että se alkaa oikeastaan jo naurattaa. Koska kyllä se joskus johtuu juuri niistä. Kuvailisin tätä puolta itsessäni lähinnä tragikoomiseksi.

Eräänä aamuna ymmärsin, että hillopäivät ovat nyt täällä. Ei siinä mitään, olin varautunut jo vetämään Buranaa. Aamuisin oloni on lähes aina ihan perushyvä: puuro mikroon ja mustikat sekaan, niin päivä käynnistyy kyllä. Tällä kertaa puuro ei ehtinyt mikrosta pöytään, kun tajusin että nyt menee taju kankaalle. Mites nyt näin oksettaakin. Ja kas, olen kaksinkerroin lattialla ja tuntuu supistelua(!) ja vannon etten ikinä, IKINÄ synnytä, jos se tuntuu tältä tai todennäköisesti pahemmalta. Olisipa Meetvurstimies täällä auttamassa, tai oikeastaan onneksi ei ole niin eipähän näe tätä säälittävää näytöstä. (Joku olisi soittanut oikeasti jo ambulanssin, ja ehkä niin pitääkin tehdä seuraavaksi että joku ottaa vakavasti.)

En päässyt koko päivänä mihinkään. Seuraavana päivänä pääsin, ja miesoletettu lääkäri otti minut juuri niin vakavasti kuin edelliselläkin kerralla: "Joskus kuukautisten aikaan voi olla vähän heikko happi." Luojan kiitos työterveydelle, tuon lauseen kuulemisesta en olisi maksanut mielelläni itse. Munasarjani huusivat "ihan tosi vai! Kuule opetatko sinä lehmällekin miten vasikkaa ruokitaan!! Ja kyllä, minä olen se lehmä! Hauku vain lehmäksi!"

Okei, lääkäri kertoi monta muutakin asiaa ja oli pihalla ehkä siksi, että minäkin olin. Ei nyt syytellä häntä sen enempää, työnsä hän teki ihan hyvin.

Välillä osaan myös rauhoittua.

Sitten siirrymme toiseen erkkiesimerkkiin, joka tapahtui ennen Kreikan-lomaa viime vuonna. Olen aina ennen matkaa yhtä peloissani kuin olen innoissanikin, joten jo siitä lähtivät stressipallot pomppimaan sisälläni. Ajatus Meetvurstista ilman minua kokonaisen viikon (vai olisiko kuitenkin toisin päin) ei tuntunut yhtäkkiä niin kivalta. Kaiken lisäksi kroppani tuntuu toimivan kovin primitiivisesti ilman e-pillereitä tai sellaisia. Hormonihurrikaanin osuminen lomaa edeltäville päiville jotenkin erityisen lujaa sai aikaiseksi sen, että naapuri varmaan luuli että minua on juuri petetty tai jotain. Sitä kuulkaa saattaa suuttua ihan siitä, että vastaantulija katsoo kadulla väärällä ilmeellä. Sitten kiehuu sisäisesti ja purkaa sen viattomaan puoliskoonsa, joka ei ymmärrä miksi suutun maitopurkin vääränlaisesta taittelusta ja että elämä on siksi aivan PASKAA, pilalla ja game over. Sen pienen hetken.

Nyt tätä lukee joku onnellinen, jolla eivät kuukautiset tai muut muutokset kropassa tunnu oikein missään. Älkää vain erehtykö sitä tänne huutamaan. Menettekö sanomaan Etelä-Sudanin lapsille, että "kyllä minä ainakin saan ihan hyvin syötyä"? Miehet ja muut tasalämpöiset, kuvitelkaa: olette tulossa töistä ja jostain syystä teitä ärsyttää aivan sairaasti. Toisten ihmisten näkeminen, olivat ne rakkaita tai eivät, suututtaa vain enemmän. Saatte siitä sellaista boostia päättäen, että kaikki mitä muut sanovat, on SAIRAAN DAIJUA ja miksei kukaan osaa olla hiljaa. Sitten toiset ovat hiljaa ja sekin ärsyttää, koska ette halua olla ainoina mesoamassa. Syytätte siis siitäkin muita, ainakin hiljaa mielessänne. Hiljaa mielessänne myös ihmettelette, että miksi tekee mieli räyhätä ja elämä potkii päähän, vaikka on palkkapäivä ja kandi on kasassa. Tällaista päivää ei oikeasti pelastaisi edes lottovoitto, sillä senkin varmasti pilaisi joku läheinen, joka iloitsisi siitä aivan väärällä tavalla. Huoh!

En aio paljastaa kalenteriani tänne sen enempää, mutta pahalta näyttää tuleva juhannus - eikä pelkästään säiden puolesta.

Se kulutetuin aihe

Luin taannoin kaksi keskenään niin ristiriitaista postausta, etten tiedä miten päin olisin. Olen siis suuna päänä! Kaksi nuorta naista postasi ruokaan ja liikuntaan liittyvän jutun. Helmi kirjoitti huonosta omastatunnosta ruokaan/liikuntaan liittyen (lähinnä siitä miten se menee jollain yli - vihdoinkin joku otti asian puheeksi), ja toinen bloggaaja kertoi inhoavansa kuntosalia mutta käyvänsä siellä silti. Minua alkoi ahdistaa sen toisen kirjoittajan ahdistus itsestään. Kauhea tarve laihtua, vaikka laihdutettavaa ei juuri ole.

Joku joskus sanoi, että salikuumottelu on terveempää kuin anorektisen laihuuden ihannoiminen. No ei sekään ole, jos joku sanoo että käy salilla, vaikka sinne lähteminen on joka kerta kauheaa kamppailua, ja että salilla on perseestä. Toinen mussuttaa parsakaalia ja kanaa päivästä toiseen siinä pelossa, että lihoo taas takaisin. Ketä varten ne bodylove-jutut naistenlehdissä kirjoitetaan, kun kovinkaan monelle se ei tunnu menevän perille? Ei tosin ihme, kun niiden juttujen perässä on aina sata muuta kirjoitusta siitä, miten saa selluliitin pois (ei saa), miten laihtuu nopeammin, miten saa paremman ihon, miten jaksaa treenata kovempaa, miten kannattaa treenata jos haluaa muuttaa sitä ja tätä, miten treenata kuin mies, miten saa raskauskilot pois ennen kuin niitä edes tulee... Hyvä luoja! Miehet, suosittelen teitä lukemaan joskus yhden naistenlehden. Niitä on hyviä ja elämyksellisiä sekä niitä huonompia, mutta useimmista näkee minkälaisten turhien asioiden kanssa kamppailemme joka päivä. Jos katsoo ihan vain niiden mainoksia, niin saatatte huomata jonkin olevan vähän hullusti.

 Terveellinen syöminen on nykyään elämäni yksi kulmakivi. Tai oli, kunnes aloin hengailla ihmisen kanssa joka haluaa kesällä päivittäin jäätelöä. Syön terveellisesti sekä siksi etten enää liho samaa vauhtia kuin vuonna 2012, mutta myös siksi että yksinkertaisesti jaksan paremmin. Jos joku muu vetää pari sipsipussia viikossa ja sitten vaan elää sen jälkeen normaalia elämää, niin toivottavasti nauttii minunkin puolestani. Oikeasti syökää ihmiset hyvää ruokaa, älkää pahaa. Nauttikaa elämästä, älkääkä ajatelko (ainakaan päivittäisellä tasolla), että "ruoka on vaan polttoainetta, vedät sitä vaikka hampaat irvessä". Joku kirjoitti noin laihduttajan postauksen perään. Ymmärrän että siinä yritetään kannustaa toista onnistumaan, mutta minusta tuo kuulostaa maanpäälliseltä helvetiltä. Sama kuin sanoisi jollekin umpirakastuneelle romantikolle, että pidä pää kylmänä äläkä vain edes pussaa uutta rakastasi.

Olen myös huomannut, että joillain ei mene jakeluun laihduttamisen, painonhallinnan ja syömishäiriöiden rajat. Niiden kun pitäisi olla kolme eri asiaa. Koittakaa miettiä, kuinka terveellisiä omat "motivaatiovinkkinne" ja muut ovat. Jos vinkit ovat tyyliä "juo niin paljon vettä, että vatsa pysyy täynnä niin ei tule nälkä", olette hukassa. Ja hedelmiä saa syödä. Ymmärrän että esim. jäätelöstä tulee monelle hiukan huono omatunto jos on mässäillyt muutenkin, mutta moni kauhistelee jo muidenkin ihmisten pastan ja leivän syöntiä. Edelleen, normaaleja ruokia nekin!

Ihmiset, nauttikaa elämästä. Te ette ole sen onnellisempia viisi kiloa laihempina ja jatkuvassa kiellossa eläen (vaikka okei, 20 kilon pudotus kuulemma tuntuu jo aika ravistelevalta). Miettikää, voisitteko vaikka syödä miettimättä aina niitä kaloreita. Jos ette näytä mielestänne hyvältä vähän pulleana tai jopa normaalipainoisena, niin kai se on pakko sitten liikkua ja vahdata vähän syömisiä. Mutta kun katsotte peiliin, katsokaa sitä ensi kerralla armollisemmin. Ei kukaan katso ensimmäisenä teidän pömppömahaanne ja meinaa oksentaa. En ainakaan itse katso ihmisiä ensin inhoten - en ajattele heistä välttämättä yhtään mitään. Katsokaa kehoanne ihaillen, vaikka aluksi siltä ei tuntuisi. Pikkuhiljaa se alkaa miellyttää, kun tunnette joka kolkan. Tiedätte kuinka valtava perse teillä on ja kuinka litteät reidet kenties ovat. Sitten voitte todeta että ne ovat teidän omanne. Kun vartalonne on vain teidän oma asianne (eikä koko Instagramin, esimerkiksi), voitte muita ihmisiä tavatessanne keskittyä niihin muihin. Kun keskittyy tarpeeksi keskustelukumppaniin tai jutun aiheeseen, ei enää ole niin kehokeskeinen. 

Pää on se tärkein mitä meillä on! Mieleenpainuvimmat kehut mitä olen saanut, ovat liittyneet osaamiseeni, ajatuksiini tai tekemisiini. Ulkonäköön liittyvät kehut ovat myös tosi kivoja, mutta niistä ei tule samanlaista onnistumisen tunnetta että "jes, pystyn siihen". Miettikää monia vaikutusvaltaisia naisia: he ovat tavallaan juuri oikeasta paikasta kireitä (höhöhö) - eivät ehkä vatsastaan, mutta he osaavat pitää päänsä. Ja sekä isot että laihemmat tytöt näyttävät aina jo entistä paremmalta, kun he hymyilevät aidosti. Aina.

Femakot liekaan - NOT!

Jossain lehtigallupissa moni nainen kieltäytyi kutsumasta itseään feministiksi. Feministit ovat miesvihaajia, ärhäköitä ja hysteerisiä ja varmaan myös lyhyttukkaisia ja lesboja. Jokainen nainen, jonka mielestä naisten asemassa ja kohtelussa voisi olla vielä vähän parannettavaa, voisi sanoa edes kerran ääneen jollekin miehelle olevansa feministi. Brittiläinen miespuolinen ystäväni kun ei edes tiennyt, mitä sana tarkoittaa.

Naistenpäivän kunniaksi kesäkengätkin saapuivat Brandosilta!

Trendissä oli pari kuukautta sitten hyviä esimerkkejä naiseuden stereotypioista: uranainen on piinkova ämmä, riitelevä nainen on hankala ja aggressiivinen, juova nainen on holtiton ja tyhmä. Miehillä taas ura, vastaansanominen ja juominen nähdään aika luonnollisina juttuina. Hamettakaan ei saa enää käyttää, koska sehän on huomion hakemista, varsinkin toisten naisten mielestä. Se naisten välinen solidaarisuus ei koskaan tule olemaan todellista, jos akat tuijottelevat toisiaan ilkeästi kaupungilla.

Olenpa ollut melkein missä tahansa töissä, niin tosi usein mies osaa näyttää naiselle missä kaappi seisoo. Sitten kun siitä älähtää tai yrittää ihan hyvässä hengessä neuvoa miestä, joka ei hupskeikkaa osaakaan ihan kaikkea, niin mies suuttuu ja nolostuu. Ottaa nyt neuvoja vastaan muijalta. Montako haukkumanimeä keksitte, joka koskisi vain miestä? Naisille keksii aika monta. Jos miestä huorittelisi, niin pitäisi muistaa sanoa mieshuora. Ja senkin mies ottaa yleensä kohteliaisuutena.

Naiset haluavat arvostusta. Joskus vaan niiden keinojen kanssa mennään pahasti metsään. Ystäväni kertoi käyneensä katsomassa niitä kuuluisia vaginamonologeja. Ne ovat kuulemma täyttä shaibaa ja nolaavat naiset. "Kuukautiset haisee", siellä huudetaan. Tuollaisella tyhjänpäiväiselläkö meidän pitäisi saada uskottavuutta? Mitä jos käyttäisimme aivojamme emmekä esittäisi tyhmiä, ja kävelisimme selkä suorana kohti haasteita?

 Kun kirjoitin raha-asioista blogissani syksyllä, sain kommentin että olen keskiluokkaisen perheen lellikkilapsi. Jos kirjoituksen perässä olisi lukenut "Pertti Pellilä, kauppatieteiden maisteri", sitä olisi varmaan pidetty filosofisena pohdiskeluna. Mahtaa joitain miehiä ärsyttää, että olemme ottaneet blogimaailman haltuumme. Luemme toistemme pirteitä juttuja mieluummin kuin jonkun miespoliitikon kapulakieltä syrjäytymisestä.

Olot ovat parantuneet, mutta oi, kuinka paljon niiden putkiaivojen sisään on vielä tungettava. Joidenkin mielestä naurava ja kaunis nainen on typerä. Siksi monet fiksut naiset eivät uskalla näyttää hyvältä eivätkä naura typerille vitseille, koska se on niin pinnallista ja joku vielä luulee häntä hölmöksi. Mutta hei, jos näytätte seiniä nuolevilta itsensäinhoajilta, se ei ole kenenkään kannalta parempi. Miehille se nyt ei ainakaan yleensä kelpaa, jos te sitä haette.
 
Menemme tänään sattumoisin ulos syömään poikaystävän kanssa, ja ajattelin maksaa oman ateriani sen merkiksi, että olen itsenäinen nainen! Hyvää naistenpäivää kaikille! :)