Lihaisia mainoksia

Avautumis-tunniste kannattaisikin varmaan vaihtaa uhoamiseen, koska täällä minä olen taas tulta silmissäni ja pienen kuluttajan pelastaminen mielessäni. Huomasin että tähän ei mahdu paljon vankkaa faktatietoa asioista, joista aion mesota, mikä ei silti estä minua valistamasta ihmisiä avaamaan silmiään.

Huomioni on kiinnittynyt kuluttajien huijaamiseen eli lähinnä telkkarimainoksiin. Minä näen niitä paljon, koska katson mm. Modernia perhettä ja Tyyliä vai ei -sarjaa. En omista tallentavaa digiboksia, jolla voisin skipata mainokset. Paine sellaisen hankkimiselle kasvaa kuitenkin tasaisesti.

Lihamainokset ottavat minua päähän - uskokaa tai älkää - enemmän kuin Trivago-mainos. Ei yleisen rasittavuuden takia niin kuin muut pätkät, vaan siksi että niiden tarkoitusperät ovat varmaan kaikkein läpinäkyvämpiä. Kerrotaan (epä)suorasti, että katsokaa täältä kotitilalta lähtee liha kauppoihin. Näin monen suomalaisen työntekijän läpi liha kulkee. "Olemme niin hiton kotimaisia lehmiemme suhteen, ja ihan kuulkaa naapurin Pekka kuljettaa lihan lähikauppaasi." Ja koska se on HYVÄN MIELEN KOTITILALTA, tilanne ei tietenkään kuulosta siltä että siellä pidetään kanoja liian ahtaalla ja lehmiä suorastaan loukuissa, ja niitäkin astutetaan jatkuvasti että se saatanan arkimaito riittää kaikille kasvaville Suomen toivoille.

"Hyvän mielen kotitila" ei anna mitään takuuta. Sanooko se oikeasti teille jotain? Siellä on aina kesä ja farmari silittelee possujaan? Tuo ei tarkoita muuta kuin sitä, että mainostaja houkuttelee ostajaa miettimän juhannusta ja ah, silloinhan koko Suomi grillaa ja on hyvä mieli. Ihanaa että teurastamojen seinät täyttyvät verestä entisestään ja saamme läskeille suomalaisille lihaa kiloittain per naama. "Se on suomalainen linja." Ei kun oho, tuo taisi olla joku Perussuomalaisten juttu.

Toinen päänurina-aiheeni koskee jogurtteja, ja jos ette vielä tienneet, niin saatte nyt nauraa: en ole moneen vuoteen ostanut jogurttia juurikin niiden mainosten takia. Mainoksissa huudetaan että "nolla prosenttia rasvaa", vaikka se sokerimäärä niissä vasta nouseekin pilviin. Siitä ei tietenkään mainita sanallakaan. Ja kun mainoksessa lapsi kitisee että "marjoja pitää olla ainakin miljoonatuhatta", niin olen valmis heittämään tavaroita päin seinää. Ja jotta taas rauhoituttaisiin hieman, korostan että okei, ostakaa vaan muut ihmiset jogurtteja. Mutta muovipurkista vedettävät, vaaleanpunaiset sokerimömmöt ovat kaukana luonnollisesta, joina niitä mainostetaan. Varsinkin Arlan mainoksissa tämä luonnollisuus korostuu, vaikka oikeasti ostat kaiken muovipurkeissa kaupasta. Ruotsista siis tulee tällainen ihanan sokea ajatus, että jos ostan Arlan naturatuotteita, olen luontoystävällinen hippi joka ajattelee ympäristöään ja lastensa turvallisuutta. EI.

Kysyin paremmin asioihin perehtyneeltä ystävältäni kerran, että onko sillä mitään merkitystä jos ostaa vapaan kanan munia. Ei kuulemma. Ei tietenkään, koska jos tarkkaan katsoo niin kaikki kaupan kananmunat ovat muka vapaasta kanasta. Eihän meillä ole täällä sitten mitään ongelmaa! Vai miten se meni? Ja hyvä lukija: jos ruokaan tuntuu menevän tuhottomasti rahaa tuloihisi nähden, neuvon ensimmäisenä miettimään helpoimman askeleen, eli katsot hiukan minkä hintaista ruokaa ostat. Tottakai sinulla menee enemmän rahaa, jos ostat kalleinta lihaa, maitoa, vähän herkkuja joka illalle jne. On totta että ruuan hinta nousee koko ajan ja meikäläistä ahdistaa se suunnattomasti, koska budjetoin ruokamenoni. Puhumattakaan oikeasti vähävaraisista ihmisistä. Mutta niin kauan kuin kaikki ostavat sitä kalleinta kahvia, niin sillä hinnalla on varaa jatkaa nousuaan.

Tässä ajatusripulissa oli ehkä pää ja häntä, vaikka ne saattoivat olla hiukan kaukana toisistaan. Ensi kerralla on luvassa jo kuvia ja positiivisempia ajatuksia ruokaa kohtaan! Logopedian kokeeni on maanantaina, joten siitä alkaa vapauteni. Se tietää rutkasti enemmän tekstiä tännekin. :)

Hyvästejä

Pappamme nukkui pois reilu viikko sitten. Vaikka hän oli kurjassa kunnossa viimeisinä päivinään, niin hän oli mielestäni tosi reipas loppuun asti. Hän sai kuunnella musiikkia luureista ja äiti vei hänelle konjakkia. Jouluaattona siirsimme jopa yhden pöydän hänen sänkynsä päähän, jotta hän sai katsella vanhoja kuvia hänestä itsestään ja edesmenneestä vaimostaan. Vielä syksyn puolella ajattelin, että kyllä pappa vielä sairaalaosastolta pois pääsee ja jaksaa taas paremmin.

Läheisen kuolema tietysti pisti suremisen lisäksi miettimään kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kuten äiti joskus pohti, että voiko esimerkiksi mamma olla nyt hyttynen tai joku muu hyönteinen, ja saako niitäkään enää siksi tappaa. Mutta tämä on ahdistavaa. Alan myös saada tarpeekseni hautajaisista.

On tultu siihen pisteeseen että isovanhemmista ei ole enää ketään jäljellä, ja se on ihan älyttömän surullista. Minulle tuli outo tunne, kun viime tiistaina uutisen kuultuani katsoin ulos ikkunasta kirkkaaseen lumeen, ja tajusin että he ovat nyt kaikki menneet. Tuosta vain, vaikka aikaa on kulunut joidenkin kuolemasta paljonkin. 

No nyt ei tunnu siltä että aikaa on kulunut, vaan he kaikki saisivat tulla takaisin. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tuntuu kuin isovanhemmat olisivat yhdessä lähteneet junalla johonkin Lappiin tai muualle kauas, ja he olisivat vain huikanneet junasta että me mennään jo edeltä. Ja me olisimme huutaneet vihaisina junan perään, että mikäs hemmetin kiire teillä nyt on.

Pusu autolta

Kyllähän olen tajunnut elämän satunnaisuuden ja rajallisuuden ja mitä kaikkea ennenkin, mua ärsyttää kun jotkut hokevat ettei osata arvostaa elämää ennen kuin jotain hurjaa tapahtuu. Kyllä mä olen kiitollinen suunnilleen joka päivästä. Eilen tajusin asian sitten ihan kyynelten kanssa ja keskellä asfalttia, vähän voimakkaammin.

Ei se nyt varsinainen onnettomuus ollut. Pieni tönäisy jonkun miehen autolta. Tajusin että nyt se jumankauta tulee vaikka suht hiljaa tulikin. Lensin kaaressa (siltä se ainakin tuntui) autotielle, ja ensimmäinen pelkoni oli että toiset autot ajavat vahingossa päälleni. Olin suhteellisen komeassa ninja-asennossa maassa, ja nousin siitä aika nopeasti. Menin varmaan shokkiin, kun tärisin vain ja katsoin kuskia ja hän pyyteli anteeksi ja oli itsekin ilmeisen pelästynyt. Kaksi naista tuijotti muutaman metrin päästä aivan kauhuissaan minua, mutta perääntyivät hiukan kun he huomasivat minun pysyvän hyvin tolpillani. He olivat ainakin valmiita auttamaan. Hengitin vain äärimmäisen raskaasti ja tiirailin tiukasti pyörääni, itseäni ja autoa. Sanoin, että olen kunnossa eikä oikeastaan mihinkään satu paitsi kämmeniin, joilla otin vastaan. Niin kuin ninja, kuten sanoin. Pää ei onneksi osunut maahan. En enää ihmettele miten ihmiset lentävät onnettomuuksissa metrejä eteenpäin.

 En sinä hetkenä tajunnut kunnolla että siinä tapahtui aika kurjasti, ja toisaalta se näytti varmaan hirveämmältä mitä se oli. Tajusin sen jatkettuani matkaa parikymmentä metriä, kun aloin pillittää ja piti soittaa J:lle. Olin tuijottanut auton rekkaria kauan, muttei siitä jäänyt kuin kirjainosa mieleen ja auton merkki oli hämärän peitossa. (Aamulla töihin mennessäni kuitenkin olin satavarma, että sama auto seisoi samalla parkkipaikalla, joten minulla taitaakin nyt olla rekisterinumero tallessa!) Kuski ei viitsinyt sitten antaa numeroaan tai nimeään, aika kurjaa. Olisin itse voinut sen pyytää, mutta jotenkin siinä kohdassa halusin vain pois tieltä. Polvi alkoi kuumottaa puhuessani puhelimessa, mutta verta siitä ei kuitenkaan tullut. Mustelmalla selvittiin.

Kamalinta tässä on, että ajattelin töistä lähtiessäni että nyt menet tyttö väärää reittiä. Tuntui että jotain pahaa sattuu, ja olisi vain pitänyt mennä salin kautta. Enpä mennyt, enkä pysähtynyt ennen autoa vaikka huomasin kuskissa hajamielisyyttä. Olisin voinut ajatella, mutta hän olisi voinut pitää silmänsä auki. Oppi varmasti kerrasta. Tärisin loppumatkan, ja kuuntelin melko ironisesti kappaletta "Don't Fear the Reaper". Kävellessäni loppumatkan kuvittelin vain, missä olisin ollut siinä kohdassa jos olisinkin lyönyt pääni, tai auto vain olisi tullut paljon kovempaa. Olisin voinut olla sairaalassa. Ja mietin että jos olisi käynyt oikein köpelösti, mitä kaikkea siitä aurinkoisesta päivästä olisin missannut, ja seuraavasta päivästä jne. On se niin pienestä kiinni. Ja kyllä ihmiset, ajattelin ostaa vihdoinkin sen kypärän.

Myrskyluodon Maija

Mammani menehtyi pari päivää sitten sairaalassa. Kävin katsomassa häntä siellä vain vähän ennen hänen poismenoaan. "Sattuuko johonkin", tätini ja isäni kyselivät vähän väliä. Mamma pystyi juuri ja juuri vastaamaan että ei satu. Senkin mammani sai kuulemma jo muutama päivä aiemmin sanottua, että "tämä ei ole mitään ihmisen elämää". En ole ennen tajunnut, että ihmisen kuollessa sitä pysähtyy oikeasti pohtimaan ihan kaikkea elämään liittyvää.

Mammani eli mielenkiintoisen elämän. Hän ja pappani asuivat kesät ja joskus kauan kauan sitten talvetkin saaristossa. Heillä oli saaristokylässä, Mossalassa mökki ja sen läheisessä saaressa toinen, jossa pappa eli ison osan ajasta ja hoisi lampaita. Älkää kysykö, miten ne lampaat on sinne joskus saatu. Saaressa ei ollut tietenkään sähköä tai juoksevaa vettä, mutta siellä minäkin viiletin varmaan 20 kesää ilman huolen häivää. Mossalassa kävimme tankkaamassa veneen ja syömässä mamman voissa paistamia juustomakkaroita. Heidän koiransa oli minun yksi parhaita kavereitani, vaikkakin se muutti myöhemmin jonkun miehen maatilalle. En silloin tajunnut, että se tietenkin lopetettiin.

Isovanhempani pitivät yhtä jo 13-vuotiaasta asti tavattuaan junassa, mikä kuulostaa aika käsittämättömältä. Hamaan loppuun asti he pysyivät yhdessä. Jos joku kysyy mitä on rakkaus, niin luulen että se on ainakin tuota. Pappani kuoli kymmenen vuotta sitten, mutta mietin että jos pappani olisi vielä elossa, olisiko mammakin vielä paremmassa kunnossa. Ihan varmaan olisi. Ehkä he nyt pääsevät toistensa luo.

Mitä nyt yritän tässä oikein sanoa? Ehkä sitä että vaikka makaa sairaalassa viimeisillään, niin tärkeintä siinäkin varmaan on se että on ihmisiä ympärillä itkemässä. Ehkä mamma halusi jo mennä koska hänen miehensä on mennyt jo edeltä. Nimeän hänet Myrskyluodon Maijaksi, joka pääsee nyt tyveneen. Mamman tarina tosin ei ole ankea niin kuin Maijan, vaan ajattelen että hän oli rohkea eikä pelännyt paljoakaan. On niin monia asioita, joilla ei ole varmaan paskankaan väliä kun elämäänsä miettii taaksepäin tuossa iässä. Että millaiset pelastusliivit lapsilla oli päällä jos oli ollenkaan, tai että mitä kouluja on käynyt ja miltä sitä oikein näytti. Ja sitten on muutama tärkeä asia, joilla on väliä. Tärkeimpänä varmaan se, että joku rakasti ja hän rakasti takaisin. Se että lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset voivat hyvin. Ja se klisee, että kannattaa elää hyvä elämä että voi hyvillä mielin jatkaa matkaa tuonpuoleiseen. Meitä on onneksi monta, jotka jäävät kaipaamaan.

Siinä sitten sairaalalta lähtiessäni mietin, kuinka outoa on mennä katuvilinässä ja katsoa kun porukka viilettää kaupungilla ristiin rastiin tietämättä, että joku jättää tämän elämän pian lopullisesti hiljaisessa huoneessa, kaiken melskeen ulottumattomissa. En nyt ihan osaakaan pukea kaikkea sanoiksi mitä piti, mutta ehkä tämä riittää. :)