KYL MÄÄKI TURUS (JA UKIS)

Olen varma, että kun Suomessa on alettu tapailla oman kielen sanoja, ensimmäisten joukossa ovat tulleet luu ja ydin. Niitä ei ole keksitty lääketieteellisen läpimurron yhteydessä, vaan ihan aikojen alussa yleisten kokemusten myötä. Keksittiin, että meillähän on luut tuolla ytimissä. Ei ihan tiedetty vielä, mitä muuta siellä ytimessä on. Niin perkuleellisen kylmä tuolla ulkona välillä on. Huomaan sen erityisesti töihin kävellessäni. Merituuli puhaltaa kodikkaasti 9m/s. Kieltäydyn enää kuuntelemasta merisäätä, sillä joka kolmas päivä kohtaan kuitenkin itsensä Saatanan puhurin, joka ei ainakaan Ukissa päin jää sinne rannoille vaan löytää syvimpiin kroppani kolkkiin. Luihin ja ytimiin. Esi-isämme ovat hoksanneet anatomisia rakenteita, kun he ovat kirjaimellisesti tunteneet ne vällyjensä ja ihonsa alla, kun tuuli kutittelee niitä. En tiennyt, että tuuli voi mennä koko vartalon läpi tuolla lailla.

Melko neuvoton olohan tässä tulee, avuton suorastaan. Tuulta ei kiinnosta, onko toppatakki jäänyt kotiin ja onko nyt vain kevyt talvitakki päällä. Pipo on itsestäänselvyys, mutta se ei tuulisina päivinä toimi yksinään. Huppu auttaa, mutta hiusten lisäksi koko ihmisen muu talviturkki taipuu viivasuoraksi yhteen suuntaan. Siis koko talviturkki. Huppu ei auta enää siinä vaiheessa kun kävelee vastatuuleen, ja huppu lentää takaisin niskalle. Ja vastatuulihan mäiskii aina silloin, kun taivaalta sataa loskaa. Silmiä ei voi pitää täysin auki puuskan iskiessä, sillä ne kuivuvat muuten paikoilleen. Silmiä ei voi silti peittää huivillakaan, kun silloin ei näe eteensä. Vartin kävelyn jälkeen ei tunne enää reisiään. Kannatti unohtaa juuri tänään ulkohousut farkkujen päältä.

Ja sitten joku seisoskelee villatakissa puistossa lastensa kanssa. No, this is not Finland. This is Finland near North Pole. Pukeutukaa sen mukaisesti. Terkkuja vaan sinne sisä-Suomeen, teillä on kuulemma leutoa ja leppoisaa.