Ulkona käyskennellessään ja tonkiessaan keksii välillä mitä kliseisintä symboliikkaa. En ihmettele, että suuret runoilijat ja ajattelijat ylistävät luontoa, mutta luulen että kun ihminen poistuu luomiensa ärsykkeiden luota maantomun ja pörriäisten äärelle, ne symboliset ajatukset ja yhteys luontoon tulevat meissä kaikissa jollain tavalla esille.
Järkkäilin kesän alussa marjapensaita ympäröivää kivetystä uuteen uskoon, täysin amatöörin elkein. Projekti on muuten edelleen kesken, mutta lapiointi kivisellä savimaalla ei ole näemmä helppoa laisinkaan. Silmä ehti kuitenkin tottua täysin ruskeanharmaaseen alustaan, jolla heiluin lapio kädessä. Tomua oli noussut maasta myös vaatteilleni, ja hiki virtasi. Välillä nostin katseeni pyyhkiäkseni hiushaituvia pois naamaltani ja hengähtääkseni. Silloin huomasin taas, että "jestas, että on kaunis ilma!". Kaikki vihersi, ja taivas oli sininen. Kauneus ei näkynyt, kun katseli maahan. Sitten näistä hetkistä, kun katse nousee toiveikkaana ylös, tulee mieleen kaikkia kekseliäitä kuvatekstejä tai huoneentauluja, ja tajuan saman tien että joku muu on jo sanonut nämä - tavalla tai toisella.
Sama koskee kärsivällisyyttä pihan kanssa: senkin saa rinnastettua symbolisesti koko elämään, ihmissuhteiden rakentumiseen, oman elämän kulkuun... You name it! Kun istuttaa taimia, niitä tulee kastella aluksi päivittäin. Niitä on pidettävä silmällä, jos haluaa että ne lähtevät hyvään kasvuun. Isoja puita ei enää kukaan kastele, koska ne pysyvät tolpillaan ihan itse. Ja taas ollaan kasvutarinan äärellä! Tai ylioppilaalle pidettävän puheen... Kärsivällisyyteen liittyy myös seuraava, tärkein ohje omakotitalon ostajalle: jos piha on niin sanotusti vanha, eli joku toinen on puutarhuroinut siellä ennen sinua, odota koko vuoden kierto ennen kuin teet siellä isoja muutoksia. Jos olisin raivannut "ruman pusikon" viime keväänä talomme vierestä, en olisi saanut vaiheittain kukkivaa, VALMISTA perennapenkkiä talon etusivulle. Se on upea, ja olemme kiitollisia edelliselle asukkaalle. Nyt olemisen, runsaan pohdiskelun ja pihan huolellisen tiirailun jälkeen on paljon viisaampi tekemään mahdollisia päätöksiä sitä koskien. Minulle tuollainen mittailu ja odottelu ei ole aina ollut helppoa.
Parasta onkin se, kun pääsen aina lopulta toteuttamaan ideaani tai jotain kohdetta täysin vapaasti, eikä kukaan tule keskeyttämään. Ja kuten selitin eräälle työterveyslääkärille (oli jaksamisesta puhetta), kukaan ei tiedä, milloin projektini loppuu tai alkaa. Voin päättää sen itse, ja näen valmiin lopputuloksen edessäni hyvin kirjaimellisena. Se vasta onkin vapauttavaa ja täydellistä vastapainoa työlleni. Pihatöitä voi kutsua työmaaksi, mutta myös harrastukseksi ja elämäntavaksi.
Pakko kertoa yksi imelä ja henkilökohtainen ajatukseni, joka on toisinaan pihanlaiton taustalla: esimerkiksi kaksi tuijaa kuvaavat minua ja avomiestäni. Niitä kasteltiin oikein huolella parisen viikkoa, ja ne seisovat pihamme aurinkoisimmalla paikalla, vaikka se on tuijille aina riski. Hyvin ovat pärjänneet. Että tällaista filosofista istuttelua... Pystytimme uusperheemme lasten kanssa yhdessä pihlajan viime kesän lopulla, ja muksut antoivat sille nimenkin. Linnunpönttöjä on tulossa lisää, koska luontokadon jyllätessä haluan, että täällä saa elää muitakin kuin me. Samasta syystä monta kymmentä neliötä nurmikkoa jätetään leikkaamatta. Naapurisovusta kertoo se, että loimme rajalle uutta elämää pensaiden muodossa. Pihalla voi ilmaista itseään hyvin vapaasti, eikä kukaan ohikulkeva pätevä mieshenkilö voi puuttua siihen. Ei vaikka kuinka "tietäisi paremmin". Meillä on kolme eläkeikäistä (ja yksi puutarhasuunnittelija kävi) taustajoukoissamme, jotka tietävät vielä paremmin. Katsotaan, saavatko he omat symbolipuunsa.
