Näytetään tekstit, joissa on tunniste mordor. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mordor. Näytä kaikki tekstit

lauantai 10. lokakuuta 2020

KOMPAKTI PELTISÄMPYLÄ

Elämääni astui vuosi sitten hopea ja vaatimaton koppa, josta maksoin ikäänsä nähden hieman liikaa mutta johon rakastuin ensisilmäyksellä. Oikeasti, katsoin häntä autoliikkeessä ja huomasin ihastuttavan pienen nokan nurkassa. Nokan päälle aseteltu hintalappu näkyi sekin jo kauas, ja pääsin neuvottelemaan maksuasioista. Vanhemmat olivat mukana ohjeistamassa, mutta kun päätös oli tehty, se oli tehty.



On kieltämättä kurjaa, että tällaista rajua yksityisautoilua vaaditaan työssäni. Koko tähänastisen aikuiselämäni viihdyin pyörän selässä, toki joskus vihasinkin sitä. Kunto pysyi kohdallaan ja paino. Autossa istuminen ei ole aina lempipuuhaani juuri terveyssyistä, mutta se rentouttaa mukavasti asiakaskäyntien välissä. Pyörän selässä ei lauleta eikä kanneta loputtomiin terapiamateriaaleja. Onneksi olen pyrkinyt minimoimaan auton käyttöä vapaa-ajalla ja polkaisen mielelläni toisinaan kauppaan tai harrastuksiin. Siis toisinaan, koska olen vain ihminen. Pyöräilystä tulee sellainen pieni vapaudentunne, maisemia katsoo eri tavalla ja kohonnut syke piristää.

Saa autoilustakin mielenkiintoista. Edesmennyt työkaverini naureskeli vuosia sitten, kuinka hänen "kehääntulobiisinsä" olisi AC/DC:n Hells Bells. Hän tarkoitti sitä hetkeä, kun tehtaan (Mordorin, lue täältä lisää) kalsean autotallin ovet aukesivat ja sisällä piti lipua hitaasti etsien parkkipaikkaa. Kyseinen biisi sopisi hetkeen täydellisesti: osasin kuvitella hyvin tilanteen ja hänen mielialansa kasvavan sopivasti työpäivää varten. Kuulin tällä viikolla autossa Hells Bellsin Radio Rockilta, jota en ollut aikoihin kuunnellut. Muistin heti työkaverini, ja annoin kappaleen soida lujalla loppuun asti hymyn levitessä naamalleni.

Olen saanut omia huumahetkiäni ratin takana. Luulen toisinaan lipuvani autojonossa hitaasti ja arvokkaasti kuin mikäkin Bemari. Olen ketterä ja mahdun melkein puolikkaaseen parkkiruutuun. Katson välillä vihaisena taustapeilistä, kuka tulee noin lähelle perääni, mutta olen tajunnut että tottakai ne tulevat; eihän mulla ole perää melkein ollenkaan. Olen pelottavan keski-ikäistynyt/autoistunut tai mitä sanaa tässä pitäisi käyttää... Mielessäni mietin juuri sellaisia lausahduksia joita minun piti välttää: "ylläri että just mersulla on kiire. Ylläri että toi bemmi ei päästä ketään suojatien yli. Tossahan olis voinu sattua mitä vaan!" Salaa haaveilen ostavani joskus samanlaisen mutta kunnioittavani silti muita ihmisiä ympärilläni.

Kun auto saa vauhtia alleen ohikulkutiellä, viiletän vapaasti kuin Fast & Furious -leffassa konsanaan - ja tuon kopan kanssa tuntuu, että joskus tuulen mukana. "Vedän viivat" liikennevaloissa kuin Vin Diesel ja voitan, kun se viereisen kaistan pönttö ei näe vihreitä, koska hän vilkuilee puhelintaan. Kuvittelen, että auto kiihtyy neljästäkympistä sataan sekunneissa, vaikka moni isonokkainen mörssäri huohottaa usein niskaani liittymissä. Olen pari kertaa joutunut osoittamaan mieltäni auton äänitorvella. Se ei kuulosta uhkaavalta vaan Prisman lastenkärryjen töötiltä. Näissä tilanteissa joku on oikeasti kiilannut kääntyvien kaistalta yhtäkkiä suoraan eteeni. Ehkä ne eivät näe minua eivätkä selvästi osaa lukea suuntamerkkejä?

Yksi parhaista hetkistä autoni kanssa oli kevättalvella maaseudulla, kun ajoin asiakkaalle vaihtoehtoista reittiä. Pellot seisoivat pilvisessä säässä joulutunnelmaisina ja tasaisina ympärilläni. Tie oli luminen, täysin tyhjä muista autoista ja pitkä kuin nälkävuosi. Mietin, että onko tämä ihan oikea autotie, onko Google väärässä, onko tämä muka parempi kuin Tampereentieltä kiertäminen, hajottavatko ajoittaiset kuopat autoni. Kuopat kuitenkin loppuivat yhdessä mutkassa, ja tajusin hetkeni koittaneen. Olin oman elämäni rallikuski ja painoin kaasua, lumi vain pöllysi ja radiosta soi joku vauhdikas konfettibiisi. Mietin silloin, että tätä ei ole kukaan näkemässä eikä tarvitsekaan. Oli etuoikeuteni ajaa kahdeksalta aamulla lumipöllyssä ja kuvitella olevani jotenkin vapaalla, ennen kuin istahdin päiväkodin lattialle rauhoittumaan lapsen kanssa. Sitä en tiedä, näyttikö autoiluni maalaistalojen asukkaille vain hitaalta okapallon pyörimiseltä aavikolla. Sisällä kotterossa oli kuitenkin kova meininki.

Ehkä joskus olen valmis vaihtamaan ensirakkauteni ympäristöystävällisempään malliin - vaikka ei tuo peltisämpylä syö paljoakaan bensaa. Moni myös kehuu autoani ja sanoo, että Toyotat ovat kestäviä ja toimivia. Sanoin autoliikkeessä etten tarvitse mitään krumeluureja, mutta nyt ne ovat tietenkin alkaneet houkuttaa. Vein auton jopa ammattilaisten käsiin putsaukseen ensimmäisen kerran vuoden sisällä. Kyllä kannatti. Enpä olisi uskonut ajattelevani tällaisia vielä muutama vuosi sitten.



torstai 19. kesäkuuta 2014

TERVEISIÄ KESÄDUUNISTA

Kesä mordorin uumenissa on alkanut, ja viihdyn kyllä yllättävän hyvin vaikka vaihdoin tiimistä toiseen. Iltapäivisin vain tulee todella peikkomainen olo, kun lähtee tehtaan hämäryydestä pyörällä ulkoilmaan. Siinä ollaan kuin chileläiset kaivosmiehet, kun yhtäkkiä muistaa että ulkonahan paistaa aurinko. Lasit päähän etten sokaistu!


Tosiaan mullahan piti olla sitä aikaa kirjoitella. No melkein mitään en ole saanut aikaiseksi tänne. Kuukausi vierähti tuosta noin vain, koska pääni oli oikeasti aivan tyhjä. Writer's blokkini on kuitenkin päättynyt ja juttuja piisaa. Kolme viimeistä viikkoa on mennyt töissä ilta- ja aamuvuorossa, ja kuten muuallakin on todettu, niin iltavuorot ovat aika järkyttäviä. Heräsin iltavuoroviikolla aina melko ajoissa, mutta pääsin aamuisin vain salille enkä aina sinnekään. Ja jos pääsin punttikselle asti niin tuli armoton kiire kaiken muun, kuten eväiden tekemisen, kanssa. Elämä on silloin aina enemmän tai vähemmän seis. Buu! Mieluummin herään aamuviideltä ja polkaisen auringon noustessa töihin.


 

On huvittavaa, miten ihmiset puhuvat duunistaan tehtaalla, ja allekirjoitan niin monta asiaa itsekin. Harva kai sanoo että töissä on kivaa heittää aivot narikkaan ja vapaa-ajalla valpastua, kun yleensä se menee toisin päin. Aivojen käyttö on sitten varattu enemmän vapaa-ajalle, ainakin toivottavasti! Jos teen yhtä ja samaa kokoonpanoliikettä (okei mulle tuli tuosta sanasta uusi likainen googletusehdotus edelliseen postaukseen) sen parisataa kertaa päivän aikana, ei siinä tarvitse paljon ongelmia ratkoa.


Pari ihmistä on taas luullut minua 18-vuotiaaksi, vaikka toinen heistä tietää hyvin, että olen ollut siellä jo monta kesää, eli käytännössä tuo ikä ei oikein olisi mahdollinen. Ehdimme jo kiertää Turun jokilaivatkin porukalla, ja ehkä paras lause joka on jäänyt mieleen siltä reissulta on "kaikella rakkaudella, mutta olkaa hiljempaa." Tarjoilijaa nauratti juttumme, mutta ilmeisesti muita asiakkaita ei. Kovaan ääneen tulee siis ihmisiltä juttua, vaikkakin vitsit alkavat käydä aika tutuiksi. Kun laitoin silmälasit tänään piilolinssien sijaan, arvoin jo aamulla oman top 3 -listani kuluneista kommenteista: näytät viisaammalta [x], olet sihteeri [x], ja joku duunareiden aivan oma läppä [x], jota en nyt viitsi tässä selittää. Kolmen suora!



Lähden huomenna mökille järvimaisemaan, jonne tulee todella sekalaista sakkia mukaan, mahdollisesti myös kaksi koiraa. Wish me luck... Ja hyvää juhannusta kaikille! :)

perjantai 25. huhtikuuta 2014

NÄIN KÄSITTELET POMOASI

Yritän tässä päästä paratiisiin eli kesätöihin paikkaan, jossa tunnen olevani eniten kotona kaikista menneistä työpaikoistani. Paratiisi tai meluhelvetti, miten vain. Pommittelen pomoani pikkuhiljaa, vaikka olen soittanut firmaan ensimmäisen kerran jo helmikuussa. Jos naiselle lähettää tekstiviestin että "soitan sinulle takaisin", käsitän sen niin että hän soittaa pian takaisin. Erilaisia lähestymistapoja:
  
Kuin hieman ahdistava deitti:
Jos soittoa ei ole kuulunut koko päivänä niin kuin omassa tapauksessani kävi, laita vain viestiä: "Hei, lupasit soittaa. Missä meet? Ootko salilla? Mä voin kyllä tulla sinnekin juttelemaan. Saanko niitä töitä? Jos sua ei kiinnosta niin sano se suoraan. Sika!"

 Kuin psykopaatti:
Lähetä pomollesi viesti uhkailevaan sävyyn. Sillä saa hänen huomionsa, mutta työpaikan saannista ei ole varmuutta. "Jos et soita mulle ja anna duunia, tuun paskomaan sun auton konepellille. Ja mä muuten tiedän missä sä asut." Jos asut lähellä työpaikkaasi, voit aina marssia sisään pomon puheille ja järjestää kohtauksen. Itkeminen ei voi koskaan tehdä tilanteesta huonompaa.

Kuin olisit hänen pomonsa:
Kerro hänelle kuinka kehnosti kesärekrytoinnit ovat jäljessä. Homma pitäisi saada ennen toukokuuta kasaan. "Lähetä raportti minulle iltaan mennessä. Tuolla tavalla jaarittelemalla ei tietääkseni kukaan ole ylennyksiä saanut. Sovitaan sopimuksen allekirjoittamisesta myöhemmin."

tiistai 10. joulukuuta 2013

DUUNARIMUISTOJA JA PIKKUJOULURISTEILY

Työthän siis loppuivat reilu kuukausi sitten, mutta haluan silti tehdä vielä pienen koosteen näistä auvoisista ajoista! Osataanhan siinä tehtaassa tehdä ihan itse duuniakin, mutta ympäristönä se tuntuu usein olevan monenlaista: porukkaa katsoessani mieleen tulevat AA-kerho, lepokoti, eläintarha, lastentarha sekä vankimielisairaala. 

Joku ei tiedä missä päin kehoa umpisuoli sijaitsee ja ihmettelee, mistä minä sen voin tietää. Toinen alkaa Nairobin ostoskeskustapauksesta puhuttaessa huutaa päälle edellispäivän elokuvasta, jossa "professori piereskelee koulussa jotain vihreitä klimppejä". Lihaton lokakuu ei mitenkään voi olla heille viattomasti kasvisruuan kuukausi, vaan siitä väännetään jotain aivan muuta.

Joskus kun kävelin erään tiimin ohi omalle pisteelleni, kuulin kun aikuiset miehet hokivat kaanonissa yhtä ainoaa sanaa: pau, pau, pau pau, paupaupau. Kaikki tekivät keskittyneesti töitä mutta kommunikoivat tällä merkillisellä tavalla toisilleen. Kerran isoja pamppuja oli kierroksella tehtaassamme, ja toivon sydämestäni että he olivat ulkomaalaisia. Seuraava lause ei tosin kuulostane hyvältä vaikka kieltä ei ymmärtäisikään: "V**** S******* H****!" Tämä huuto kohdistettiin siis jollekin koneelle jonka virallinen nimi on Kusipää, ja huutaja ei tajunnut että kuuloetäisyydellä oli hämmentyneitä pukumiehiä. Tosin haalarimiesten huutaessa kuuloetäisyys on suunnilleen koko tehdas.



Suurimmalla osalla on silti harrastuksia ja perhe, siis normaali elämä. He eivät varmastikaan vapaa-ajallaan huutele tuolla tavalla ja osaavat käyttäytyä. Juttelimme kaverini kanssa että näitä hahmoja on todella outoa nähdä siviilissä, jos heihin joskus törmää. Ja kuitenkin minä kävin heidän kanssaan ruotsinlaivalla itsenäisyyspäivänä. 

Asukuvan ottaminen pienessä tihkusateessa pimeydessä ei tullut kuuloonkaan, joten siksi tässä on oikeastaan vain osia laivailuvaatteistani. Kerrankin asu oli mukavan käytännöllinen ja juhlava samaan aikaan. Ei kuitenkaan liian juhlava, koska tuolla porukalla ei kannata/tarvitse vetää mitään minihameita päälle. Hame jäi kotiin, ja laitoin tekonahkashortsit.

En tiedä mitä kaikkea tähän viitsin laittaa poikien örvellyksestä, mutta meillä oli kyllä tosi kiva risteily. Laiva keikkui pariin otteeseen sen verran, että jotkut tulivat merisairaiksi eikä heitä oikein näkynyt seuraavana päivänä. Mutta porukka on hyvä, joten keväällä mennään kuulemma uudestaan.

Tytöt rökittivät nuoret miehet mennen tullen erilaisissa kolikkopeleissä. Taisin yrittää vakuutella baarimikolle, että se on laiva joka huojuu enkä minä. No se oli kerrankin ihan totta. Ostin viinipullon tax-freestä sen kummemmin korkkia katsomatta, ja päädyimmekin puskemaan korkin pullon sisään korkokenkäni korolla. Toimii! Seuraavan päivän ratkiriemukkaisiin hetkiin kuului muun muassa se, kun joku avasi vessan oven siellä istuessaan (vessassa on ilmeisesti niin kurjaa yksin), tai kun eräs työkaveri meni suihkuun ovi auki. Mitä sitä turhaan suihkuverhoakaan käyttämään... Yksi suoritti kauniin aamunavauksen kävelemällä housut polvissa hyttikäytävällä. Buffetissa käytiin syvällisiä keskusteluja ja avauduttiin teini-iästä, ja osattiin onneksi käyttäytyä. Yksi työkaveri tosin päätti huutaa ruokajonossa mielipiteensä mädistä: "tää on parasta ripulii mitä täältä saa." Kenties muut jonottajat eivät ymmärtäneet että hän oikeasti kehui ruokaa.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

DUUNARIN PALJASTUKSIA

En tiedä mitä olette kuulleet tehdastyöläisistä, mutta luultavasti kaikki kuulemanne kliseet pitävät paikkansa. Ainakin meidän tehtaassa on miesenemmistö, joten kielenkäyttö määräytyy aika lailla heidän oppiensa mukaan. Tein listan siihen positiivisempaan sävyyn ja kerron, mitä työpaikalla saa tehdä. Huom. Kaikki nämä eivät varmastikaan ole sallittuja juttuja niin kuin aikuisten oikeesti. Joidenkin työntekijöiden aivot ovat sulaneet esim. hitsatessa tai todellisuudentaju on vain hämärtynyt työvuosien myötä. Mitä pomoihin tulee, he kyllä tietävät. He vain eivät haluaisi tietää.

Työpaikalla saa:
  •  heittää kahvinkeittimen taukopaikalta alas, jos se ei toimi
  • kiroilla - myös pomolle, kun sekin kiroilee
  • puhua rumia ruokalassa - ei kaksimielisiä, vaan suorastaan säädyttömiä
  • näyttää puolivahingossa pyllyvakoa, kolme kertaa peräkkäin
  • käsitellä 14 000 euron arvoisia myyntituotteita kuin ne olisivat sähkökitaroita tai rumpuja
  • vinkua pomolta ilmaisia pullakahveja
  • heittää Aromatia toisen housuille
  • heittää vettä toisen päälle
  • tanssia pahvilaatikko päässä
  • laittaa silikonia Pippasen työhanskoihin
  • pistää Pippasen myytävän tuotteen sisään
  • pistää Pippasen kelmuun
  • syyttää Pippasta kaikesta, mikä menee pieleen
  • kertoa samoja vitsejä 20 vuotta putkeen
  • huutaa pikkujouluissa kaikkein isoimmalle pampulle, että luuleeko tämä olevansa isokin pomo
Jos jatkaisin pikkujouluista, lista jatkuisi parikymmentä palluraa lisää ja joku saattaisi nolostua. Kokemuksia saa jakaa, mikäli jollain on samanlaista tai jopa täysin päinvastaista menoa työpaikallaan!

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

EIVÄTKÖ AAMUT INSPAA?

Aamulla kun herää kello 4.50, sitä haluaisi jotain korkeampia voimia repimään sängystä ylös. Herääminen on huomattavasti helpompaa kun aurinko nousee jo aika aikaisin, mutta on se vaan silti aika työlästä. Eilen kun olin sattuneista syistä saanut nukkua vain neljä ja puoli tuntia, yritin jopa ajatella Bob Marleyta ja sitä sen biisiä: "Don't worry about a thing..." ja saada kivaa kevätvirettä päälle. Ei sekään toiminut tällä kertaa.

Sen sijaan mieleeni juolahti työmatkalla huikea larppausleikki: näin taivaanrannassa siintävän kirkuvanoranssin auringon nousevan, ja tajusin että nehän ovat Mordorin liekit. Kävelin sillalla, ja päätin että olen Frodo jonka pitää viedä sormus perille! Poikaystävä olisi vaikka Samvais Gamgi, joka jäi tosin kotiin nukkumaan. Mutta eikös se jääkin pois siinä jossain kohdassa tarinaa? Kävelen tuulta vasten, kuljen ylä- ja alamäkiä, hiki alkaa nousta pintaan ja lähestyn määränpäätäni. Sauronin silmä katselee ja kutsuu minua. Livahdan Rautapihaan isoista porteista. Kävelen sen kolkoilla käytävillä ja syöksyn portaat ylös. Leimaan itseni sisään - ja tehtävä suoritettu. Miten niin tylsää arkea?