perjantai 27. joulukuuta 2019

JOULUN TEKEMÄTÖN TEHTÄVÄLISTA



"Siis pääseeks Pekka nakkena joulupöytään!" huudahdin äidille hädissäni. Isäkin joutui laittamaan kunnon housut, mutta Pekalta puuttui perinteisen pipon lisäksi paita ja housut. Ylläoleva siveellinen kuva on siis viime vuodelta. Pekka-nalle on ollut äidin elämässä niin kauan kuin äiti muistaa. Siksi tuntuu luontevalta istuttaa se pöydän päähän, nyt kun jouluporukkamme on vuosien saatossa eri syistä pienentynyt. Isosisko jakaa joulunsa myös toisen perheen kanssa, joten Pekalle on runsaasti tilaa. Pappamme istui ennen pöydän päässä, ja Pekka on kieltämättä hiljaisempi vieras. Olisi silti kohteliasta pukea edes paita päälle... Pikkusisko huusi minulle, että "älä kiusaa toista" kun haukuin Pekkaa tämän episodin yhteydessä. Ihan kuin se olisi jäänyt jouluaaton ainoaksi konfliktiksi.

Joulu ei olisi voinut sujua perinteisemmin. Mielestäni mukavan rento meno, ja sain sopivasti kaikkea uutta tarpeisiini. Wunderbaum ja meikkipeili olivat luksustuotteita, joista toista en osannut edes toivoa... ;) Meidän perheen lahjateemana tuntui olevan kierrätys ja eettisyys: moni oli paketoinut lahjat sanomalehteen ja ostanut suomalaista. Pakko leijua täälläkin, että kerrankin lähes kaikki antamani lahjat olivat kotimaista tuotantoa. Eksoottisempi valinta oli esimerkiksi äidille antamani haukipuku. Mitään Kiinan massatuotantoa se ei silti ollut, vaan suomalaista hilpeää suunnittelua. Pehmeämpää ja veikeämpää haalaria saa hakea. Kompensoidakseni ilmastoahdistusta pääsin kuitenkin viettämään jouluaattoa isäni kyydillä, joka haki minut 1,5 kilometrin päästä heille. Olisin voinut kävelläkin, mutta hei flunssaisena ei kävellä mihinkään!

Perinteistä jäi pois joulupukkien metsästys ulkona (ne autoilevat melko usein poroajelun sijaan). Äiti yritti kepillä jäätä ja ehdotti muun muassa, että hän jättäisi kynttelikön pois ruokapöydästä, jotta ruuille olisi paremmin tilaa JA että menisimme ensi vuonna joulupäivänä johonkin noutopöytään. Jouluruokien tekemisestä ei ilmeisesti ole vaivaa, mutta vaihtelu voisi virkistää. Pikkusiskoani täytyy ainakin reaktiosta päätellen lämmitellä tätä varten koko tuleva vuosi, jotta tuollainen jäätävä muutos voidaan toteuttaa.



Alla asiat, joita en ehtinyt tänä jouluna tehdä, vaikka kuuliaisesti sytytin tekokuuseni valot jo itsenäisyyspäivänä:


  • Ripusta joulukuusi katosta roikkumaan. Kun googletimme isämme idean, kävi ilmi että se on jossain maissa ikivanha perinne ja erityisen suosittua myös Pinterest-sivustolla. En pystynyt ratkaisemaan kaikkia kuuseen liittyviä haasteita tämän vuoden puolella - koukku olisi katossa ollut jo valmiina. Ehkä ensi vuonna...
  • Tee saaristolaisleipää joulupöytään. Tulin siis kipeäksi lauantaina, ekana lomapäivänäni. Olin niin tööt, että jokainen tuttuni olisi käskenyt jäädä sänkyyn nähdessään minut. Mutta oli haettava keppihevonen keskustasta, Myllystä mekkoa ja itsellenikin jotain... Leivänteko jäi, mutta onneksi olin aiemmin tehnyt sitä jo hieman ja säästänyt pakkaseen!
  • Siivoa paperikasat, jotka ovat piilossa kaapissa.  Ei hitto jaksanut kiinnostaa joulunpyhinä - vuosi 2020 olkoon jatkumoa supersiivoukselle.
  • Hae vanhempien luota loput muuttolaatikot. Hei, mähän hain ne jo! Harmi vaan, etteivät ne mahdu kämppääni. Autoni näyttää tällä hetkellä siltä, että siellä saattaisi asua joku. Etsimääni silitysrautaa en löytänyt vieläkään.
  • Ota hienoja joulukuvia blogiin. Joulukuun valo ja asuntoni hienot kierrätysvillat eivät saaneet sovittua treffejä. Kuvia on tulossa varmaan tammikuun puolella, kun kuusi on jo taiteltu sängyn alle. Villapeitto toimii vielä tammikuussakin, sen voin taata.
  • Asettele lasipurkkiin kuusenoksa-käpyviritelmä. Tämän unohdin rehellisesti sanottuna jo pari viikkoa ennen joulua. Askartelun sijaan olin aatonaattona kylässä ystävän luona, join glögiä ja pelasin lautapeliä. Aikaoptimistina kaikki ei taaskaan mahtunut aikatauluuni, mutta jonain vuonna vielä!
  • Lue yhä kesken olevan idiottikirja loppuun. No sen ehkä ehdin tehdä ennen vuoden vaihtumista. Mutta kukaan ei rankaise minua, jos luen sen vasta tammikuussa. Ja joulupaketissakin tuli uusi romaani, mutta sen aloittaminen vaatiii oman aikansa.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

MINÄ TARZAN, SINÄ HUIJATTU KATSOJA

Katsoimme vasta äskettäin lomakuviamme siskosten kesken ja kerroimme kuopuksellekin, mitä kaikkea Kroatiassa tapahtui. Lopulta sieltä onkin paljon kerrottavaa - ja kuvia on edelleen liikaa.... Laitetaan nyt vielä tämä yksi pläjäys. Näitä kuviakin enemmän piristäisi kyllä uusi matka johonkin lämpimään! Pahoitteluni että tässä julkaisussa kesti näin kauan. Työelämä ja harrastukset ovat tosiaan vieneet mennessään, ja olen kyllä nauttinut myös sosiaalisesta elämästä melkoisesti viime aikoina. Joulu on alkanut, ja siitä on tulossa settiä!





Olimme kolmantena iltana nippanappa ajoissa musikaaliesityksessä, joka pidettiin hotellimme amfiteatterissa. Brittiopas oli kehunut Tarzan-esitystä ja muistuttanutkin pariin otteeseen ajankohdasta, sillä esitys on vain kerran viikossa mutta kuulemma suosittu. Tämä oli siis täysin ilmainen viihdyke, joten menimme mielellämme tukemaan läsnäolollamme paikallista teatteriryhmää. Söimme helkkarin hyvässä ravintolassa ennen tätä. Siellä olisi voinut viihtyä vähän pidempään istuskellen tai ainakin lähteä rauhallisesti vyörymään alamäkeä kohti hotellia, tutkaillen ympäristöä. Mutta meillä oli kiire katsomaan musikaalia. Ennakkokuvitelmat huvittivat meitä jo etukäteen, mutta totuus oli tarua vieläkin ihmeellisempää. Koska show oli allasbaarin vieressä, haimme jäätelöt jälkkäriksi ja istuimme nauttimaan. Aloitus ei ollut aivan Leijonakuninkaan tasoa, mutta se sai huomiomme. Joku pieni turistipoika oli päässyt lapsi-Tarzaniksi, eikä kenenkään tarvinnut puhua mitään, sillä repliikit tulivat luojan kiitos tallenteelta englanniksi. Oli kuitenkin ikävä huomata, että myös musiikki ja laulu lainattiin kokonaan elokuvan ääniraidasta, eikä kukaan laulanut oikeasti. Jane sentään osasi sanat ja liikutti huuliaan suhteellisen uskottavasti. Tämä olisi vielä toiminut, mutta modernin tanssin esittävät gorillat kiusasivat toden teolla nauruhermojani. Musiikki on tuossakin lastenleffassa vaikuttavaa, että ei esitys aivan kylmäksi jättänyt. Pahimman mokan teki kuitenkin mies, joka esiintyi aikuisena Tarzanina. Tanssimuuvit menivät hienosti, mutta suu oli vain komeassa Pepsodent-hymyssä laulujen aikana. Sitä oli kiusallista seurata, sillä luulen että hän ainakin yritti välillä saada sanat oikein. Suurimmat juonenkäänteet näytettiin pieneltä screeniltä lavan nurkassa (ei siis edes kunnon valkokankaalta), minkä jälkeen esiintyjät yleensä tanssivat ja pitivät jonkinlaisia apinaääniä. Lopuksi koko yleisö pyydettiin iloisesti tanssimaan lavalle: jokainen iloitteluun osallistuva saisi kuulemma ilmaisen juoman baarista. Emme kerta kaikkiaan olleet kehdanneet poistua kesken esityksen, mutta tässä vaiheessa nousimme tuoleistamme ja talsimme hyvin päättäväisinä kohti hotellin ovia. Joku raja meilläkin. Minä sentään kävin reissun aikana allasjumpassa, ja osallistuin sen päätteeksi hierontapiiriin!





Niin, allasjumppa. Siskoni vieraili siellä useamminkin, minä vain kerran. Menin oikeasti mielelläni, mutta käytännön vaiva esti pulahtelun kerran tunnissa: aurinkorasva! Ei kukaan jaksa sitä enempää kuin kaksi kertaa päivässä. Se onkin hiekkasotkun ja huonon hampparin lisäksi ainoa asia, jota en jäänyt matkalta kaipaamaan Bosnialainen allasaktiviteettimies tutustui meihin hiljalleen pitkin viikkoa; hän ei ollut imelä tyyppi vaan asiallinen nuori mies, joka lopulta kertoi tarinaansa kotimaasta Kroatiaan kesäduunariksi. Rahat eivät yksinkertaisesti riitä kotimaassa, vaikka tekisi toimittajan töitä säännöllisesti. Kannustimme häntä muuttamaan Pohjoismaihin, jos hän johonkin lopulta lähtee. Olemme nykyään Facebook-kavereita.



Tuon paidan etumus hajosi käsiin kesken aterian - ole hyvä, nelikymppinen mies viereisessä pöydässä. Nyt se on korjattu ompelijalla, sillä omat hakaneulaviritykseni eivät yllättäen riittäneet.


Seikkailunhaluiset vedenmaistajat ravintolassa, jonka penkeille (muurille) meidän piti kiivetä erikseen






Matkan viimeinen rasvaus oli helpotus, mutta tärkeä: kaksi suomalaista vesipetoa pääsi irti kaksi tuntia ennen minibussin lähtemistä lentokentälle. Kun hotellihuoneen avaimet piti luovuttaa klo 11, päätimme että siinä bussia odotellessa on hyvä väli lähteä vielä kerran rantavedessä kelluvaan temppurataan. "Money well spent." Tällä kertaa olimme valmistautuneet myös sinne kahlaustossuilla, ja menimme ihan päättömästi rataa pitkin lapsia ja näiden vanhempia väistellessä. Putoilimme vuorotellen veteen "vahingossa", sillä olihan se nyt hauskaa kiipeillä tornin huipulle ja juosta tiukoissa kurveissa tietäen, että lässähtää pehmeään meriveteen. Täällä olisi pitänyt ehdottomasti olla GoPro -kamera mukana! Kaksi aikuista kakaraa liukumassa tasolta toiselle (mahallaan, polvillaan tai jotain siltä väliltä) ja liukumassa liukumäkeä näytti ainakin omasta mielestämme hauskalta. Siskoni sai minut myös rohkaistumaan ja hyppimään pitkästä aikaa pää edellä veteen - ja myös jalat edellä hiukan korkeammalta! Ehdoton suositus vauvoille ja vaareille. Aikahan kuluu nopeasti kun on hauskaa - ja meinasi käydä hullusti. Koska kelloa ei näkynyt rannalla, meidän tuli luottaa siihen että työntekijät ilmoittavat meille tunnin tullessa täyteen. Kukaan ei tullut sanomaan mitään, ja olimme melko varmoja että tunti on kulunut. Palasimme omia aikojamme rantaan, palautimme rannekkeet ja kysyimme varmuudeksi kellonaikaa. Se oli puoli tuntia yli sallitun ajan! "We have a plane to catch, thank you bye!" Ehdimme nipinnapin hotellin altaan suihkuun ja vaihtamaan vaatteet konferenssihuoneessa. Ehdimme tietysti myös somettaa tästä kaaoksesta kotipuoleen pukemisen lomassa... Emmepä istuneet muiden tavoin aulassa odottamassa bussia, joka oli kaiken lisäksi myöhässä.

Yhteenvetona todettakoon, että lähtisin Kroatian saarille mielelläni joskus uudelleen. Parasta olivat elämykselliset ravintolat (ks. yllä), kirkas vesi ja rauhallinen meininki. On myös asioita, joita opin olemaan pakkaamatta aurinkolomalle: iltavaatteista olisi riittänyt puolet, suoritusrautaa ei juuri tarvittu sillä sitä ei ikinä jaksanut käyttää. Toisaalta kenkiä oli kerrankin tarpeeksi. Huomaan kuitenkin haaveilevani myös Lapista, Islannista ja vaikka Alpeilla vaeltamisesta. Ja tietenkin Italiasta, mutta siellä en vaeltaisi vaan keskittyisin ruokapuoleen. Jos nyt ensin käydään kuitenkin Tahkolla uutenavuotena.

Ps. Siskoni kamera toimii taas! Hän herätti sen lopulta eloon vanhalla kunnon "ravista ja paukuta seinään" -tekniikalla: väänsi objektiivia paikallaan vähän lujemmin, ja kamera alkoi taas tarkentaa ja napsia kuvia. Kenties jossain välissä lymyili joku pieni hiekanjyvä, joka oli jumittanut koko objektiivin. Hurraa!

maanantai 4. marraskuuta 2019

TÄYTYYKÖ KAIKKI TEHDÄ ITSE?






"...and a tomato salad, please"

"Miten mä en oo yhtään yllättyny", kuului hotellihuoneessa kun tiirailin olkapäitäni auringonoton jälkeen. Toinen niistä oli palanut, ja siinä oli erotettavissa selvästi, mistä kohdasta olin unohtanut aurinkorasvan. Siis yhdestä hiton olkapäästä! Kerta ei ole ensimmäinen, mutta näin käy noin kerran kymmenessä vuodessa. Rakas perheenjäsen muistaa tällaiset kyllä pitkään ja jaksaa muistutella niistä ääneen. En palanut onneksi pahasti, sillä kyseinen olkapää oli jo normalisoitunut parin päivän päästä. Ei tuo silti tervettä ole! En ymmärrä miten jotkut "unohtavat" aurinkorasvan kokonaisesta selkänahasta ja pystyvät elämään sen kanssa...







Kilpailija nro 4 halusi tasan tarkkaan esitellä uimapukuaan - ja hiuksia, jotka näyttävät tuolta vain silloin kun on juuri menossa suihkuun pesemään ne.
Kun sitten olin suihkutellut ja oli aika siirtyä taas selailemaan alueen ravintoloita puhelimella, kuulin rohinaa ja rousketta sängyltä päin. Pienen nälän hiipiessä oli tärkeää, että molemmat meistä saivat härnäpalaa ennen illallista. Siksi pieni tappelu meinasi syttyä, kun näin siskoni Pringles-purkin kanssa sängyssä. Sängyssä, ilman minua! Erään herkuttelijan käsi oli käynyt hiukan liian aikaisin purkilla, ja siinä nyt mietittiin paljonko sipsejä voi vetää ennen ruokailua, että mahaan mahtuu sitten muutakin. Pringleseistä riitti onneksi molemmille, mutta kyllähän noita purkkeja piti suolatasapainon ylläpitämiseksi ostaa ihan reippaasti pitkin lomaa.

Olin sanaton.


Jos olimme aamiaisella aina melkoisen viime tingassa, sitä olimme myös musikaalin yleisössä ja veneretkellä. Muualle ei oikeastaan ollutkaan niin kiire, kun ei ollut aikatauluakaan. Kävimme snorklaamassa pari tuntia Hvarin lähellä pikkusaarten rannoilla. Siellä olisimme kyllä voineet vetää koko ryhmää, joka oli ahdettu pieneen kalastusveneeseen. Olimme siis ajoissa, ja pääsimme sovittamaan räpylöitä ensimmäisten joukossa. 17 euroa kahden tunnin snorkalukselta ei aseta kovin sensaatiomaisia odotuksia, mutta olettaisin että kaikille riittää edes seisomapaikkoja veneessä, tai että retkiä on vedetty niin kauan (ja kaksi kertaa päivässä), että niiden organisoinnissa olisi kehitytty. Tämän postauksen otsikon mukainen lausahdus kuului monta kertaa matkan aikana siskoni suusta, mutta nyt myös minun. Sisko järkkäsi snorklausretken saman tien uudelleen mielessään, kun veteen oli päästy pulikoimaan. Tehdään tästä harjoitus: Veneeseen astelee sekä sukeltajia että snorklaajia. Retken järjestäjä tietää, että vain toisesta päästä venettä pääsee mereen oikeaoppisesti, ja että snorklaajat päästetään ensin, sillä heillä ei kulu aikaa varustelujen asetteluun niin kauan kuin sukeltajilla. Miten asettaisitte heidät veneeseen jo satamassa?

Joidenkin firmojen palvelukuvauksissa vastaus tähän kysymykseen on: "Yks hiton hailee, meillä ei ole järjestystä eikä sellaista tarvita." Kaikkihan nauttivat siitä, kun nahkeat sukelluspukupyllyt osuvat toisten uikkareihin, kun ohittelemme toisiamme ahtaassa veneessä. Moni ei osannut edes väistää, vaikka tämä snorklaajien etulyöntiasema kajautettiin ilmoille hyvin selkeästi. Kaiken lisäksi veneeseen oli rakennettu vanerikoppi, joka ei olisi oikein mahtunut sinne, mutta se oli laitettu sopimaan. Oliko kopissa kaikille mieluinen yllätys eli wc? Ei ollut, vaan veneen kapteeni pääsi sinne vaihtamaan oman sukelluspukunsa. Sitä ei jostain syystä pystynyt vaihtamaan firman toimitiloissa satamassa, jossa näkyi olevan taukotilaa sun muuta ihan riittämiin.







Emme pyöritelleet silmiämme liikaa, vaan menimme innoissamme veteen. Snorklaus oli ihanaa, satumaista ja rentouttavaa. Seuraavalla etelänmatkalla haluan ehdottomasti lisää tuota. Katselimme rantakivikoiden simpukoita, ja kalojakin näkyi jonkin verran. Yritimme sukeltaa myös syvemmälle sen kummemmin hengittelemättä, mutta en tiedä miksi olen niin surkea pidättämään hengitystäni! Lapsena sukeltelin varmaan enemmän kuin olin pinnalla, ja nyt iskee pakokauhu (tai siis happi loppuu) viiden sekunnin uppeluksissa olemisen jälkeen. Laitesukellus ei innosta itseäni hirveästi siksi, että liitän syvällä veden alla olemisen jotenkin ahtaisiin paikkoihin. Ne taas saavat minut kauhun valtaan nopeammin kuin korkeissa paikoissa roikkuminen. Mutta snorklaus on ihanaa! Paluumatkalla vedimme proteiinipatukoita ja notkuimme raukeina pidellen veneen reunoista kiinni - istumapaikat oli varattu sukelluslaitteille. Snorklauksen jälkeen huomasimme, että varovaisuudesta huolimatta siskoni järjestelmäkamera ei enää suostunut ottamaan kuvia. Se hajosi siis niin ettei sitä erkkikään korjannut enää reissun päällä, mutta ilmeisesti se on vielä korjattavissa. Onneksi onnettomuus sattui "vasta" tuossa vaiheessa matkaa, sillä parhaat kuvat näissäkin postauksissa on napsittu sillä. 

Eihän tässä päästy kuin vasta vauhtiin! Ensi kerralla jetset life -tyyliä eli kuvia minusta kirppislaukkuni kanssa rantabulevardeilla (ylhäällä jo yksi maistiainen, grrau). Lopuksi vielä kuva, joka on otettu jo menomatkalla, kun yritin valmistautua haastaviin sosiaalisiin tilanteisiin:


keskiviikko 2. lokakuuta 2019

KROATIA JA KATRI HELENA







Ollaanpa rehellisiä Kroatia-seikkailusta. Seikkailuksi sitä ei ensinnäkään voi kutsua, sillä villein asia, mitä rantalomallamme tein, oli äyriäispastan tilaaminen. Ehkä myös se, että yritin sukeltaa pintaa syvemmälle pelkän snorkkelin kanssa. Ja hyppääminen "vesipuiston" toiseksi korkeimmasta kohdasta!

Olimme siskoni kanssa päättäneet, että tämä reissu ei ole mikään itsensä voittamisen intensiivikurssi vaan lepoloma. Niinpä emme jaksaneet mennä kuvailemaan Zlatni Rat -rannalle aamuseitsemältä, kun siellä olisi varmasti ollut vielä tyhjää. Emme ottaneet kahta veneretkeä peräkkäisinä päivinä, sillä tiesimme olevamme aivan uupuneita moisen jälkeen. Tai siis sisko tiesi paremmin. Uupumisen ei pitäisi olla loman tarkoitus. Täytyy sanoa, että kumpikin meistä sai hiukan liian vähän unta viikon aikana, mutta ihanan hidasta elämänmeno kieltämättä oli. Jos aamuisin ei olisi pitänyt ehtiä aamupalalle ennen kello kymmentä, olisimme nukkuneet varmasti juuri siihen saakka.

Vietimme viikon siis Kroatian Brac-saaren eteläpuolella Bolissa. Meidän ja muutaman muun suomalaisen mielestä kohteessa oli siistiä, tiet olivat suurilta osin hyvässä kunnossa (jos autoretkeilijöitä kiinnostaa) ja meno oli aika rauhallista Zlatni Ratin muikeasta bilemetsästä huolimatta. Nimesimme sen bilemetsäksi, sillä yhdessä maailman suosituimmista hiekkarannoista oli kahvila- ja ravintolakompleksi, joka oli piilossa sitä ympäröivien puiden varjossa. Bileet alkoivat yhdessä ravintolassa aina joskus viiden aikaan iltapäivällä, ja musiikki oli kieltämättä kutsuvampaa kuin Turun Fortessa puolenyön aikaan - ja satun tykkäämään niidenkin musasta. Kerran menimme kurkkaamaan bilemetsään, mutta vaikka musiikin voimakkuus vastasi Ruisrockin päälavan menoa, monikaan ei tanssinut siellä sen kummemmin vaan hörppi juomiaan paikallaan. En olisi pystynyt keskustelemaan tuollaisessa paikassa, joten päätimme että sinne mennään ainoastaan heiluttamaan peppua jos niikseen tulee. Kuuntelimme musiikkia mielellämme rantavedessä lilluen. Koska matkakumppanini on sininen (Idiootit ympärilläni -kirjan mukaan) ja olemme molemmat melko tottuneita matkailijoita, olimme Varautuneet Kaikkeen. Muun muassa uimakengät osoittautuivat todella käytännölliseksi varusteeksi rannoilla, sillä moni muu turisti valitteli teräviä kiviä kahlatessaan vedessä paljain jaloin. Laastareitakaan ei ollut mukana liikaa, sillä meikäläiselle nyt aina sattuu ja tapahtuu...


Zlatni Rat





Päivät kuluivat kuten rantalomalla yleensäkin: hävyttömän Nesquik- ja munakaspainoitteisen aamiaisen jälkeen läpsyttelimme altaalle toteamaan, että on aivan perskuleen kuuma. Tarjolla oli mm. vesijumppaa, johon siskoni osallistui ainakin kaksi kertaa. Sen aikana tyydyin lukemaan Sinkkuelämää-sarjan Mirandan tyylisesti hattu ja aurinkolasit kasvoilla Idiootit ympärilläni -kirjaa toivoen, ettei kukaan puhu minulle. Ja puhuivathan ne allasviihdyttäjät - tästä lisää myöhemmin. Sitten lähdettiin jollekin lähialueen rannalle makoilemaan ja toteamaan, että siellä sentään tuulee, vaikka kuuma onkin. Välissä piti toki aina tankata vatsa sopivan täyteen, ja söimme matkan huonoimman annoksen onneksi jo ensimmäisenä päivänä: joku ääni samanmuotoisissa päissämme sanoi, että seitsemän euron hampurilaisannos olisi hyvä idea. Ravintolan kulmauksessa oleva jättigrilli kävi kuumana, ja muiden ihmisten annokset näyttivät hyvältä. Kun annokset tulivat pöytään, huomasimme että ketsuppi ja majoneesikin olivat lautasella vielä valmiissa pusseissa eivätkä hampparin välissä, ilmeisesti ajatuksella "saa käyttää muttei ol pakko hei". En odottanut ihmeitä mutta en noin surkeaakaan annosta. Muuten ruokakokemukset lämmittivät aina mieltä, ja maisemilla oli varmasti niihinkin positiivinen vaikutus.

Illat olivat säätilaltaan täydellisiä, ja tällaisena koko keholla nautiskelevana ihmisenä ihastelin kovasti leutoa ja pehmeää ilmaa, joka auringon laskiessa leijui ympärillämme. Päälle vielä rento kroppa päivän jäljiltä, eikä hiki enää valunut joka paikasta. Läpsyttelimme (ja kopistelimme, korkkarit oli pakko pistää välillä jalkaan) keskustan ravintoloihin, ja löysimme oikein mainioita paikkoja. Tripadvisor oli ohjenuoramme, mutta emme tuijottaneet sitä orjallisesti. Muun muassa ensimmäisen illan Pumparela oli italialainen unelma, josta tilasin jonkinlaisen rapupastan. Yritin vaihtaa muutaman sanan italiaa tarjoilijoiden kanssa.  Siskoni näytti leijuvan pöydän ääressä veden päällä, sillä ravintolan pöydät olivat niin lähellä vettä. Ihme etten lennättänyt mitään mereen näissä ruokapaikoissa - haarukkaa tai omaa käsilaukkua...













Jalo ajatuksemme kuunnella Kroatian top 50 -listaa Spotifysta kosahti nopeasti, kun aloimme keksiä hotellihuoneessa toinen toistaan parempia Suomen iskelmähittejä. Emme oikeasti kuuntele niitä juuri koskaan, mutta yhtäkkiä kello viiden teellä (eli kun toinen meistä meni suihkuun ja toinen sai sometauon) innostuimme Jari Sillanpäästä, Katri Helenasta, Janne Hurmeesta ja Arja Korisevasta... Toki myös eksoottisista Enyasta, Eros Ramazzotista ja Los Loboksen La Bambasta! Romantiikkaa reissuun saa helposti kuuntelemalla täysillä Katson autiota hiekkarantaa -biisiä. Olemmeko nyt sopivia kandidaatteja Matkaoppaat-sarjaan? Toiset ottavat etelään lähtiessään mukaansa Oltermannia, ja me kaivoimme iskelmätaivaan tähdet piristämään iltojamme.

Tuossapa reissun tunnelmat pikaisessa pähkinänkuoressa. Lähdimme myös snorklaamaan, sain siskon kiinni rysän päältä hotellihuoneesta ja kävimme veneretkellä Hvarissa. Menimme myös eräänlaiseen vesipuistoon kahdesti ja vedimme aivan vimmatusti jäätelöä. Järkkäri koki kovia, ja pari kiukkuhetkeäkin saatiin aikaiseksi. Palataan näihin vielä parissa eri postauksessa! Ei myöskään unohdeta matkakumppanini säätöä hotellihuoneen ilmastoinnin kanssa tai sitä, miten sisko sai pyöritellä silmiään aurinkorasvan laittoni kanssa... :)

maanantai 22. heinäkuuta 2019

MAASTOUDUIN HALISTEN KOSKEEN







Ei sinne pöpelikköön pitäisi mennä heilumaan, kun sieltä voi punkkien ja roskan lisäksi löytyä kyseenalaisia tyyppejä tekemässä pahuuksiaan. Halusin kuitenkin veden ääreen ja piiloon katseilta, joten ikuistimme siskoni kanssa yhden Ruisrock-asuni jälkikäteen. Tuon Indiskan kaftaanin lisäksi mulla oli festareilla mustat sukkahousut ja verkkosukkikset päällä, koska en kokenut että silloin lauantainakaan olisi ollut varsinainen helle. Illan pimetessä olin tyytyväinen valintaani. Kaftaani toimii myös kotiasuna ja rannalla (jos joskus sinne pääsen). Alle voi pukea topin, bikinit tai kotona ei mitään.

Kesäloma (=hetkellinen työttömyys) alkoi perjantaina, ja olen helpottunut. Kyllä ihminen vaan tarvitsee joutenoloa ja suunnittelemattomia kesäpäiviä. Mulla oli jo nyt mieletön viikonloppu kotona palautuen ja mökillä perheen kanssa. Nyt saan myös nukkua univelkoja pois, jos tämä lämmin sää sen suo. Tukkakin on lomamoodissa, kuten kuvista voi nähdä. Olen käyttänyt oikeita kesävaatteita luvattoman vähän, joten tässäpä nyt iloista kuvitusta niistäkin. Vältän pitkiä housuja parhaani mukaan seuraavat kolme viikkoa, ja pääsen käyttämään kaapista löytyviä hameita ja mekkoja. Mulla on perjantaina synttärijuhlat, joten silloin ainakin haluan diivavaihteen päälle! Saan vihdoin emännöidä ystäviä uudessa kämpässäni. Heitä on tulossa odotettua enemmän, joten katsotaan miten mahdumme... Aina voi vetää pihallakin happea, jos tila tuntuu loppuvan kesken! Ja toivottavasti luovuus pääsee lomalla kukkimaan, jotta blogissakin näkyisi reilummin tekstiä. :)


Luonnon oma kukkakimppu!