lauantai 29. kesäkuuta 2019

SYYT, MIKSI AION JUMITTUA ULLAKKOASUNTOONI

Toivottavasti en siis jumitu kirjaimellisesti. Ovet ovat leveitä, joten mahtunen vielä kunnon massakaudenkin jälkeen ulos täältä. Olen kuitenkin muuttoja ja uusia alkuja sen verran täynnä, että nyt saa riittää. Elämäni on asettumassa aloilleen, ja se on enemmän kuin tervetullutta. Muuttamisessa kun on harjaantumisenkin jälkeen paljon pulunkakkaa. Vai oletteko joskus löytäneet itsenne uudesta kämpästä parin päivän jälkeen todeten, että "ihanaa kun kaikki jo toimii"? En minäkään. Ensimmäisenä muutonjälkeisenä aamuna en löytänyt puurokulhojani. Sitten muistin, että Ukista lähti kaikki, teelusikat vain jäivät. Onneksi sain haettua ne vielä, sillä tykkään syödä niillä jäätelöä. Vaikka kaikki tietävät, että ruokalusikkakin käy pienen jäätelötynnyrin tyhjentämiseen mainiosti.









Likaiset aurinkolasit ja Kesärauha-festari
Muutin takaisin Turkuun puutaloalueelle, josta olen vuosikausia haaveillut. Täältä piti ostaa itselle sellainen raskaan sarjan työleiri, mutta päädyin vielä toistaiseksi vuokralle ullakkohuoneistoon. Joku muu on selvästi tehnyt raskaan työn puolestani, sillä tämä ei ole mikään homeinen luukku, johon ei tule lämmintä vettä. Täällä ihmisen sielu lepää, ja ilma on raikasta. En ole ollut kotiin tullessani näin rauhallinen ja tyytyväinen moneen kuukauteen. Viikonloputkaan eivät yleensä olleet vuoden alussa mitään lepolomia, mutta nyt osaan nauttia vapaapäivistä.

Niin miksi muuttaminen on aina jotenkin pöljää? Vaikka siksi, että etsiessään lähintä kierrätyspistettä muistaa, että Cittarissa olisi postipaketti haettavana. Lopulta itsensä löytää liian kaukaisesta ruokakaupasta kierrättämässä muuttokuorman paperiroskia - pyöräillen. Paperia oli iso kassillinen, ja poljin innoissani kaupalle saakka. Tiedän, että moni olisi vain heittänyt perusroskikseen kaiken irti lähtevän. Paperiroskaa on sen jälkeen kertynyt lisää, mutta ei hiiskuta syistä muuttoapulaisille: nyt kun vuosien päästä oikeasti tarkastelin "tärkeiden asioiden" mappieni sisältöä, huomasin että olin kuskannut kaikkiin asuntoihini aina myös vuoden 2010 paperiset tiliotteet. On tullut Marilynissa ja Hesburgerissa kuulkaa käytyä...

Myös pikkuvikoja ilmaantui asunnossa, kuten lavuaarin hana: päätti sitten vuotaa niin että melkein koko kaappi lahosi. Muutto ei myöskään ole muutto ilman sitä pirullisinta kapistusta, joka täytyy kantaa rappusia pitkin ylös. Itselläni tämä kapistus oli pyykinpesukone, onneksi sentään kapea laatuaan. Toisaalta pirullisin oli suurehko sohva, jota en itse tietenkään joutunut kantamaan. Ja tästä päästäänkin ikävimpään asiaan, mitä ihminen voi toiselta pyytää: "Pääsisitkö muuttoavuksi?"

Kun internet ei toimi, ei tällaisen citykissan elämässä toimi oikeasti moni muukaan asia. Mutta kylläpä alkoivat kirjahyllyn kirjat taas kiinnostaa kun sairastuin flunssaan - televisiokin tuli vasta kolmen viikon päästä muutosta. Ja se telkkari ei muuten vieläkään toimi, kun en ole jaksanut kysyä joltain asiasta tietävältä, miten sen pitäisi toimia. Myös pari mysteerilaatikkoa pitäisi vielä hakea vanhemmilta omaan kämppään. Muutin siis tavallaan tuplana: Uudestakaupungista osan, ja isoja kalusteita ja roinaa vanhemmilta. He kuitenkin sanoivat petollisesti, että "ei niillä ole mikään kiire". Perästä kuulunee pian.

Kun tein muuttoilmoituksen, mulle soitettiin seuraavina päivinä valehtelematta n. 15 eri numerosta. Kaikki halusivat myydä edullista sähköä, internetliittymän ja myös päivittää operaattoriasiani. Tällainen puhelinhäirintä on ikävää siinä kohdassa elämää, kun kesätyösopimus pitäisi allekirjoittaa ja muitakin asioita hoitaa, eikä voi tietää onko puhelimen päässä joku oikeasti tärkeä henkilö. Ja se Cittarista haettu postipaketti? Nopea nettiliittymäkokeilu, jonka palautin kireänä parin viikon päästä, kun oivalsin että talomme oma netti on ihan oikeasti nopea. Ja se saatiin toimimaan.





Auringonnousuhommia

Kun muiden törttöily rauhoittaa stressiputken jälkeen.

Muutto ajoittuu joskus ikäviin ajankohtiin. Temptation Island Suomen ja Bachelorin seuraaminen olivat pahasti katkolla, kun netin saamisessa kesti. Telkkari tosiaan löytyi, mutta kanavat eivät. Ajankohta oli siksikin haasteellinen, että gradu oli kesken ja viimeinen tentti tulossa. Näitä oli kätevä vältellä järjestelemällä kämppää mieleisekseen. Vaatehuoneen siivouksessa meni pari tuntia. Suuremmasta pienempään asuntoon muuttaessa on jännittävä haaste saada kaikki omat kamat mahtumaan nurkkiin. Uffille lähti jo säkillinen vaatteita, mutta järjestellessäni tavaroita tajusin myös, että tarvitsen yhä lisää säilytysratkaisuja. Rahaa palaa, jotta feng shui säilyy. Kuvia ei vielä oikein ole, sillä hienosäätö on tosiaan kesken. Ajatus säästeliäästä toukokuusta on muisto vain, kun viilettää ostamaan siistejä (kesä)työvaatteita ja ruokapalkintoja hyvin hoidetusta opiskeluviikosta.

Mulla on nykyään postilaatikko, mutta heti muuton jälkeen unohdin kurkata sinne monena päivänä peräkkäin. Kun en ole tottunut! Onneksi sain sentään laskut maksettua - niitä oli kertynyt lootaan mukavasti. Ja se "edullinen aikakauslehti" lähetti kestotilauslaskun, kun ei tällaisessa hässäkässä muista perua tarjoustilauksiaan. Valmistuin kesäkuussa, joten pelkäsin tuoreen muuton vuoksi myös maisterinpapereiden lähteneen vahingossa Uuteenkaupunkiin tai muille teille tietämättömille. Sain nekin onneksi lopulta käteen ojennettuna tiedekunnan juhlassa. Siellä ja muissa sosiaalisissa tapahtumissa saa myös selitellä monelle, missä nykyään asuu, kenen kanssa ja millaisessa asunnossa.

Vaikka kaiken siirtäminen uuteen asuntoon kesti yhteensä vain reilun tunnin, on muutossa aina muuta kivaa puuhastelua, jonka jätän mieluusti muille muutamaksi vuodeksi. Muistakaa toki nauttia jokaisesta hikisestä rappukäytävän askelmasta ja sähkönsiirrosta, jotka teette. Helpointa sopeutumisesta on kuitenkin mulle tehnyt se, että voin edelleen käydä ruokaostoksilla lemppari-Prismassani.


Ja elämä on taas helppoa

torstai 23. toukokuuta 2019

MAASEUTUMATKAILUN UUDET MAINOSLAUSEET

Bussimatkat välillä Turku-Uusikaupunki olivat usein ihan mukavia, sillä ajomatka on vain reilun tunnin ja siinä pystyi syventymään lehteen tai kuuntelemaan musiikkia. Sunnuntait olivat kyllä kurjempia reissupäiviä kuin perjantait, luonnollisesti. Aloin kevään tullen miettiä, minkälaista taidetta matkan varrelle voisi mahtua. Varsinkin Laitilan kautta kulkiessa maisemat ovat tottuneelle silmälle lopulta aika yksitoikkoiset. Pelloilla näkyi keväällä eduskuntavaaliehdokkaiden mainoksia, mutta voisi sinne kehittää muutakin mukavaa. 









Entinen "takapihani"

Bongasinkin kyltin arviolta Naantalin liepeillä, jossa luki "tavataan taas". Ihmettelin hetken, että kenen kanssa tavataan: Naantalin vai kyltin vieressä nököttävän omakotitalon? Mielestäni noita voisi kehittää lisää ja jättää omia mielenilmauksia kyltteihin. Mynämäen kohdalla voisi lukea, että "täällä ei tosiaan asu melkein ketään", Maskun kohdalla "parempi kuin Mynämäki" ja Kustaviin johtavalla tiellä "sinun piti kääntyä jo Uuteenkaupunkiin". Nämä  ideat kumpuavat toki omista mielikuvistani, kokemuksistani ja muiden kertomista tarinoista.  Unohdin vielä välistä Mietoisen, joka kerskuu olevansa "miellyttävä asua ja elää". Jos nyt ammutaan noin kovilla kuin sanojen alkusoinnuilla, ehdottaisin Laitilalle kylttiä "laimeampi kuin Uusikaupunki". Kalanti on siinä niiden välissä: kova luu joka vaatii kenties vieläkin itsenäisyyttä kuin saamelaiset konsanaan. En uskalla sanoa heidän brändistään mitään, ettei mene kulttuuriseksi omimiseksi.

Kuntien markkinoinnissa tärkeintä ovat kuulemma myyvät mielikuvat. Minua ei tässä tapauksessa kannata päästää brändäämään kuin ehkä Mossalan saarta, josta mulla on lähestulkoon pelkkää positiivista sanottavaa. "60 asukasta, 60-lukulainen meininki." Eikö teekin mieli lähteä rengastielle polkemaan? Joku markkinointiasiantuntija sanoi, että kaikkia ei kannata lähteä miellyttämään. Mossalan saaressa sitä riskiä ei olisi alkuunkaan.











En valitettavasti usko Ukin keksivän omia hätkähdyttäviä tervetulokylttejä. Heidän meriteemansa on niin päällekäyvä, että se ei voi yllättää enää ainakaan paikallisia. En keksi kaupungista muita yrityksiä kuin Kotipizzan, Hesburgerin ja Alinan kenkäkaupan, jotka eivät yritä ratsastaa "meren aalloilla" tai "majakan valoilla". Rosamunda on lounasravintola, josta en heti keksi yhteyttä merellisiin juttuihin, mutta varmaan sekin on jonkun vanhan paatin nimi, joka minun tottakai pitäisi tietää.

Tekstin kuvat on otettu omalta mökiltämme, ympäri Uuttakaupunkia ja siellä käymältäni veneilykurssilta, jonka käytännön osuus oli oikein hauskaa ja opettavaista puuhaa. Laitoin yhden kuvista Instagramiin, ja katsoin muiden julkaisemia kuvia tagilla #boatingseason. En olekaan ymmärtänyt, että veneessä kuuluisi olla itsellänikin pulleat purjeet ja takapuoli paljaana.  Mulla on selvästi vielä opittavaa.




sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

"SYRJÄSSÄ VOI KESKITTYÄ GRADUN TEKEMISEEN"

Luulin ja tiesinkin, että uudelle paikkakunnalle muutto väliaikaisesti ei suju ihan noin vain. Enkä muka ole edes muuttanut väliaikaisesti, vaan kirjat piti vaihtaa Uuteenkaupunkiin. Olen siis virallisesti uusi ukilainen, tosin enää noin kuukauden verran jos suunnitelmat pitävät. Posti on ollut sen mukaista: Vakka-opisto ja koko kaupunki kosiskelevat minua nyt johonkin aktiviteetteihin. On kuulemma myös lautapeli-iltoja uusille asukkaille. Mutta minulla on kyllä kokemusta Monopolyn pelaamisesta kahdestaan, eikä se oikein toimi. Olen arvostanut vastaanottoa sekä töissä että kirjeitse, mutta onhan mulla tässä opinnot kesken. Gradua pitäisi tehdä töiden jälkeen ja viikonloppuisin, ja Pertin kanssa olemmekin viihtyneet sohvannurkassa monta iltaa. Sekin alkaa kuitenkin tympiä, kun tajusin ettei elämässä voi koko ajan istua nenä kiinni läppärissä. Meillä oli Pertin kanssa sen luokan honeymoon juuri tänä viikonloppuna, etten mene yksityiskohtiin sen enempää... Jos parisuhteessa tulee riitoja, niin tuossa kävimme lähellä avoeroa. Käyttäytymisessäni on kaiken tällaisen myötä alkanut näkyä vanha kunnon prokrastinaatio.

Moni tunteekin jo tuon trendisanan: viiivyttely ja asioiden lykkääminen on hämmästyttävästi yhtä trendikästä puuhaa kuin kiireen hokeminen. En tiedä, miten nuo kaksi arjen puolta jahtaavat toisiaan jatkuvasti. Luulin, että gradun ja esseiden lykkääminen olisi mahdotonta, kun eristäytyy omaan kotiin arki-iltaisin ilman Netflix-mukavuuksia. Olin väärässä. Prokrastinaatio löytää aina tiensä perille kuin eläkeläinen supermarketin perjantairuuhkaan.

Se Vakka-opiston lehti näytti helmikuussa niin paljon kiinnostavammalta kuin gradun tulostaulukot. Lähdin ottamaan selvää, mitä Ukissa voisi harrastaa, sillä onhan se nyt tylsää hengata yksin kotona neljä kuukautta, vaikka viikonloppuisin pääseekin Turkuun. Löysin tilkkutäkkikerhoa, aluehistorialuentoja, perinnelelun valmistusta ja italian alkeet. Viimeksi mainittu olisi ollut järkevää taitojen kertaamista, mutta monen kurssin ilmoittautumisajat olivat jo menneet umpeen. Sen sijaan ilmoittauduin Linnut tutuiksi -kurssille, johon kuuluu muutama luento ja bongausretki luonnossa. Idea tähän lähti tottakai siitä, että kalustetusta asunnostani löytyvät jo kiikarit, ja mukavien maisemien takia näen keväällä hurjaa muuttolinturumbaa. Miksen samalla opettelisi, mikä siellä oikein lentää?



Etsiessäni lintukurssin ilmoittautumisohjeita selasin sivuja vielä kerran läpi. Ihan läpällä tietysti ja sitä paperista versiota, vaikka huomasin että alueen kansalaisopistolla on hyvin edistykselliset nettisivutkin... Innostuin vielä toisesta kurssista, joka ei mennyt edes päällekkäin lintuharrastuksen kanssa. Veneilyn perustaidot. Ilmoittauduin siihenkin. Mitäpä sitä ei keksisi pitääkseen kouluhommia loitolla. Olen istunut veneen kyydissä koko ikäni, mutta tiedän ehkä sen verran, että fendarit kuuluu joskus laittaa reunojen yli ja koirakin juuri ennen rantautumista, jos se ei osaa käyttäytyä. Koen, että suvun perintö ja perinteet velvoittavat tähän hommaan. Aloitetaan varmuudeksi ihan perustasosta, niin eipähän mene mikään tärkeä juttu ohi. Mammani suoritti aikoinaan avomerilaivurikurssin, joka on vaativuudeltaan jo hieman eri luokkaa kuin joku moottoriveneen käsittely rannikkovesissä. Mutta kesällä saan harjoitella mökillä lisää!

Mietin jo, että oliko tuo lintubongauskurssi vähän ylilyönti. Ylilyönti on ennemminkin se, kun veneilyluennon jälkeen on ihan poikki ja pitäisi talsia kotiin, mutta ystävällinen kurssikaveri kutsuu katsomaan korismatsia naapurirakennukseen. Se oli todella virkistävää, enkä ole nähnyt yhtä dynaamista meininkiä missään muualla Uudessakaupungissa. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa on kun joku haluaa tutustuttaa tällaista untuvikkoa paikallisiin juttuihin. Mutta Pertti jäi kyllä sinä iltana yksin.

Tätä kirjoittaessani olen jo unohtanut tietokoneeni Wordin aiheuttamat konfliktit, ja olen valmis yrittämään uudestaan.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

KYL MÄÄKI TURUS (JA UKIS)

Olen varma, että kun Suomessa on alettu tapailla oman kielen sanoja, ensimmäisten joukossa ovat tulleet luu ja ydin. Niitä ei ole keksitty lääketieteellisen läpimurron yhteydessä, vaan ihan aikojen alussa yleisten kokemusten myötä. Keksittiin, että meillähän on luut tuolla ytimissä. Ei ihan tiedetty vielä, mitä muuta siellä ytimessä on. Niin perkuleellisen kylmä tuolla ulkona välillä on. Huomaan sen erityisesti töihin kävellessäni. Merituuli puhaltaa kodikkaasti 9m/s. Kieltäydyn enää kuuntelemasta merisäätä, sillä joka kolmas päivä kohtaan kuitenkin itsensä Saatanan puhurin, joka ei ainakaan Ukissa päin jää sinne rannoille vaan löytää syvimpiin kroppani kolkkiin. Luihin ja ytimiin. Esi-isämme ovat hoksanneet anatomisia rakenteita, kun he ovat kirjaimellisesti tunteneet ne vällyjensä ja ihonsa alla, kun tuuli kutittelee niitä. En tiennyt, että tuuli voi mennä koko vartalon läpi tuolla lailla.

Melko neuvoton olohan tässä tulee, avuton suorastaan. Tuulta ei kiinnosta, onko toppatakki jäänyt kotiin ja onko nyt vain kevyt talvitakki päällä. Pipo on itsestäänselvyys, mutta se ei tuulisina päivinä toimi yksinään. Huppu auttaa, mutta hiusten lisäksi koko ihmisen muu talviturkki taipuu viivasuoraksi yhteen suuntaan. Siis koko talviturkki. Huppu ei auta enää siinä vaiheessa kun kävelee vastatuuleen, ja huppu lentää takaisin niskalle. Ja vastatuulihan mäiskii aina silloin, kun taivaalta sataa loskaa. Silmiä ei voi pitää täysin auki puuskan iskiessä, sillä ne kuivuvat muuten paikoilleen. Silmiä ei voi silti peittää huivillakaan, kun silloin ei näe eteensä. Vartin kävelyn jälkeen ei tunne enää reisiään. Kannatti unohtaa juuri tänään ulkohousut farkkujen päältä.

Ja sitten joku seisoskelee villatakissa puistossa lastensa kanssa. No, this is not Finland. This is Finland near North Pole. Pukeutukaa sen mukaisesti. Terkkuja vaan sinne sisä-Suomeen, teillä on kuulemma leutoa ja leppoisaa.



torstai 14. helmikuuta 2019

UUSIKAUPUNKI, MERIKOTKA JA MINÄ











Muutin tosiaan logopedian loppuharjoitteluun Uuteenkaupunkiin. Aluksi ärsytti olla kävelevä klisee oman ikäisistäni naisista. Tässä on kaikki Eat Pray Love -elementit nähtävissä - ja kuitenkin minä lähdin Intian sijaan tänne. Uuteen kulttuuriin sopeutuva nainen yrittää samalla löytää itsensä kotoa löytyvän kaaoksen keskeltä. Vapaa-ajalla olen ehtinyt käydä Alinan kenkäkaupassa, kokeilla kahta ravintolaa (Heseä ja Kotipizzaa ei lasketa) ja kahta käveyreittiä töihin.  Todellinen seikkailu siis käynnissä täällä. Toinen reiteistä oli hengenvaarallinen kokeilu, sillä sinne oli tehty hiihtolatu. Suomalainen latukulttuuri ei ole naurun asia, mutta kukaan ei onneksi nähnyt eksynyttä ilmettäni ja vaivalloista tarpomistani. Ehkä kokeilen uudelleen sitten, kun lumet ovat varmasti poissa.

Samalla olen kokenut kulttuurishokkeja kuten Julia Roberts matkallaan; yhtenä aamuna joku sanoi mulle huomenta keskellä katua - ei siis missään kerrostalon pihalla. Tämän jälkeen useat ihmiset ovat alkaneet jututtaa roskiksilla, kadulla ohittaessa ja niin edelleen. Säätä puidaan aamulla työpaikan hississäkin, vaikka ei tarvitsisi sanoa mitään. Ja aina jonkun meidän asiakas, ohikävelevä mummo tai kaupankassa on työkaverini miniä, ex-poikaystävä, serkku tai vanha koulukaveri. Täällä on sukunimiä, joista en ole kuullutkaan. Tähänastisen analyysini perusteella en halua niistä nimistä yhtäkään itselleni. En tiedä, onko täkäläinen murre tarttunut. Varmaa on se, että oma murteeni särähtää joidenkin korviin. Joku täysin tuntematon ihminen minua jututtaessaan kysyi: "Aa, oot Turusta vai?" Kuulen sen jo itsekin tässä ympäristössä, vaikka nyt ei olla missään Oulussa saakka.

Kävelen päivittäin ihan kelpomäärän ja yritän käydä salilla. Tajusin myös postissa tulleen Uki-esitteen myötä, että voisin oikeasti aloittaa täällä jonkun sosiaalisemmankin harrastuksen kuin kuntosalilla käymisen. Löysin lehdestä intensiivikurssin lintujen tunnistamiselle, josta innostuin myös siksi, että bongasimme merikotkan aivan asuntoni läheisen puun latvassa. Siis äiti huomasi, isä vahvisti ja minä katsoin suu ammollani.  Siinä se jökötti ainakin tunnin hievahtamatta. 
Kämpässäni on kiikarit, joten se auttaa makustelemaan keväistä luontoa. Täältä opin, että merikotka saattoi väijyä saalistaan. Kuvassa se näyttää pöllöltä, mutta luottakaa nyt vanhoihin merikarhuihin... Olen odottanut kotkan palaamista, mutta toistaiseksi se on käynyt vain kerran. Päivätkin kuitenkin pitenevät, eli pitää vain olla kärsivällinen.


Uudessakaupungissa asuu alle 16000 ihmistä. Täällä voin keskittyä nuolemaan haavojani ja ottamaan urani ensiaskeleita. Erään lähteen mukaan Ukissa on ollut muutama vuosi sitten kolmisentuhatta sinkkua. Näistä noin puolet voisi olettaa olevan miehiä, joten tarjontaa on määrällisesti paljonkin. Autotehtaan porteille minua on kehotettu menemään, jos kaipaan seuraa. Ei vain kiinnostele sellainen juuri nyt. Tapaan tarpeeksi ihmisiä töissäkin. Baarien kevätterasseilla ei myöskään vielä kukaan kyki oluet käsissä: niissä hyppivät lähinnä varikset, ja nekin uppoavat lumeen.

Uusikaupunki on idyllinen merenrantakaupunki. Tämä mielessä tein heti alkuvaiheessa kaupunkikierroksen, johon olin varannut runsaasti aikaa ja suunnitellut kahvilakäynnin. Kävelyni kestikin vain noin 45 minuuttia, ja etsimäni kahvila oli lauantaina kiinni. Tervetuloa pikkukaupunkiin. Nyt ainakin tiedän, mihin vien tulevat vieraani ja mihin en.

Viihdyn asunnossani, se on valoisa ja nyt myös enemmän mun näköinen. Kuulen merisään päivittäin, se jotenkin kuuluu asiaan. Toisinaan ahdistelee, ja haluan paeta viikonlopuksi Turkuun. Vähän pöllöä, kun tulevaisuus on yhtäkkiä niin auki. Saan itse päättää, missä asun, mitä ruokaa ostan ja mitä teen vapaa-ajallani. Ei sillä, että sitä olisi ennen erityisesti rajoitettu jotenkin. Pelkään että mietin vapaa-aikaani liikaa, otan siitä paineita ja sitten päädyn pahimmillaan johonkin... lintujentunnistuskurssille.