lauantai 28. elokuuta 2021

HYVÄÄ VIIHDETTÄ ETSIMÄSSÄ

Olen tottunut siihen, että klikkiotsikoiden takaa ei löydy suurta tietomäärää vinkatusta aiheesta tai sitten koko asiaa on ylidramatisoitu. Olen kuitenkin joutunut pettymään myös telkkaria katsoessani. Realitya on vaikea seurata, jos vilautellaan koko ajan pätkiä tulevista jaksoista. Tai kun sarjan "tähti" puhuu videomateriaalin päälle siitä, miltä nyt tuntuu, kun oma sisko ei ollutkaan samaa mieltä jonkun käytöksestä lounastreffeillä. Yes, I'm looking at you Kardashians. Hekin tajusivat jo lopettaa.

Kukkahattutyyliin sopivat kuvat.


Enemmän ärsyttää, kun suomalaiset sarjat ryhtyvät samanlaiseen "puoliksi tekemiseen". Esimerkiksi ruokakauppiaista tuli oma sarjansa keväällä. Odotukseni olivat (jostain syystä) korkealla. Minulle markkinoitiin K-kaupan arkisia, realistisia tapahtumia. Mitä sain? Uuden K-kaupan tappavan hidasta avaamista ja kauppiaan perheen aterioinnin seuraamista kotonaan(!) juhlavaatteissa. Tällaista myötähäpeällistä teatteria en olekaan hetkeen nähnyt, eikä esitys mennyt läpi. Sitten seurattiin, mitä kauppiailla on varaa tehdä vapaa-ajallaan, kun tätä harvoin suodaan. Sarjan kuvauksessa ei toisaalta taidettu luvata mielenkiintoista tai mukaansatempaavaa menoa.

Mitä olisin halunnut nähdä? Veemäisiä asiakkaita, sitä kun kokonainen kuorma ruokaa ei kelpaakaan myyntiin, miten tauotus toimii ruuhka-aikana, miten kauppias itse joustaa ja tuuraa, mistä kauppias ostaa ruokansa, otetaanko työntekijöiden ideoita huomioon, mistä ideat "uusiin kokeiluihin", kuten viinibaarin avaamiseen kaupan sisään, tulevat ja miten tällaiset typeryydet perustellaan... Miten trendit, ketjun sisäiset ohjeistukset ja lainsäädäntö säätelevät kaikkea? En koskaan nähnyt käsiteltiinkö näitä aiheita, koska lopetin seuraamisen ensimmäiseen, puiseen jaksoon. Kuulemma ohjelmassa näytettiin sentään yhteistyökumppaneita ja lähiruuan tuottajia.

Epäsuora ihmettely sarjan alussa, että ison ketjun ruokakauppaa pitämällä saa itselleen hyvän tienestin, lienee nyt sitä katsojan aliarvioimista. Ei se tuota kellekään lisätietoa eikä saa haukkomaan henkeäänkään, koska ei ole kyse mistään Koneen johtoportaan elämästä. Kiusallista tunnelmaa lisäsi tarve ylläpitää ja nostaa kauppojen profiillia. Omaa perhettä ja muita kauppiaita piti mielistellä ja luoda kuvaa mukavasta työyhteisöstä. Kaikki oli siis aivan liian siistiä, varmaan siksi että kaupat itse pääsivät vaikuttamaan jaksojen lopputulokseen(?). Kiinnostavaa oli vain se mahdollinen uhka, että useat työntekijät joutuisivat koronan vuoksi karanteeniin.



En siis syytä itse esiintyjiä tai suomalaisten tapaa olla ei-dramaattisia kameran edessä, vaan viihdeohjelmien surkeaa toteutusta. Olen valmis kuluttamaan välillä roskasarjoja monen muun tavoin, mutta sen voi tehdä kevyellä kriittisyydellä, jottei unohtaisi mitä hyvä viihde on. Muistan pettyneeni aikanaan myös Fitnesspäiväkirjoihin: pääosassa olevat naiset kuvaavat itseään kotona, salilla ja kadulla, jolloin kuvan laatu on kotivideomainen. Se nyt vain näyttää halvalta ja varmaan onkin sitä, kun kamerakäsi on koko ajan esillä eikä kuvakulma juuri vaihdu. Tätä tyyliä nähtiin jo ennen koronaa, joten mistään turvallisuussyistä ei voida puhua. Tuotantopuoli on ehkä leikannut ylimääräiset "niinku"-sanat pois esiintyjien monologeista, jotta voidaan puhua tv-sarjasta eikä Youtube- tai Instagram-videosta.

Monella somekanavallakin tilanne on monologimainen - joskus se tosin yritetään verhoilla jonkinlaiseen "keskusteluun" tai keskustelun herättämiseen. Puhujana on kuitenkin usein yksi ihminen, minäminä, kanavansa moderaattori, oman brändin luoja. Asiaa tutkineilla olisi varmaan tarkempaa sanottavaa aiheesta. Tosin Netflixin kasvavasta sisällöstä päätellen ihmiset ovat ajautuneet jo hyvän aikaa myös fiktion pariin, koska fantasiaa ja rehellistä draamaa osataan vielä tehdä.

Katson tässä samalla Dragnificentia telkkarista, ja täytyy sanoa että jopa näissä Hollywood-tyylisissä ohjelmissa on herätty siihen, että ihmiset janoavat kyllä edelleen sisältöä. En ole vielä tylsistynyt vaan katson toista jaksoa putkeen. Drag-taiteilijat tekevät kaikkensa viihdyttääkseen yleisöään. YES GIRL!



keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

SAAKO JO NAUTTIA?



Ovatko etätyöläiset jo päässeet kotoiluglooriastaan? Uutisissa näkyi otsikko, jossa sanottiin ettei moni ihminen tehnyt lainkaan etätöitä viime vuonna. Se mielekkyys kuuluu harvoille. Toiset joutuvat edelleen ajelemaan edestakaisin tehden töitä ja suunnittelemaan jokaisen seuraavan liikkeen ihmishälinässä, parkkipaikoilla, ostamaan lähikaupasta lounaat, kantamaan eväitä jne. Maski naamalla. Ai on vaikea kuulla mitä toinen sanoo? Paljon kurtistuneita otsia ja huokailuja maskin sisään, ärsytyksestä ja hengitysvaikeuksien takia. Alkon kassa kysyy papereita. Etkö enää tunnista minua Anniina?! 

Kukaan ei toivottavasti toivo tämän jatkuvan. Joku kehtasi heittää jo verokevennyksiä tms. etätöitä tekeville. En ole vähään aikaan kuullut elitistisempää ehdotusta. Etätöissä säästää työmatkojen puuttuessa aikaa, rahaa ja hermojaan, mutta vielä pitäisi saada hyvitystä. En ole myöskään ikinä nähnyt töissä ja lähipiirissä sellaista määrää ihmisiä, jotka olisivat niin loman tarpeessa kuin nyt. He ovat sanoneet sen ääneen, ja monesta se näkyy päältä - varmasti minustakin. Maskin käyttö alkaa rassata ainakin minua. Huomaan, että silmäni ovat töissä välillä puoliksi kiinni, kun ilmaa pääsee maskin yläkautta silmiin. Lapset luulevat, että nukahdan pystyyn. Sitten ihmettelen, miksi väsyttää koko ajan ja kurkku on enemmän tai vähemmän kipeä päivän päätteeksi. Mulla on onneksi asiat muuten hyvin, en kiellä sitä. Ei kuitenkaan auta hokea, että kaikki on hyvin, jos kropassa tuntuu maailmantuska ja oma väsymys. Tätä postausta kirjoitan flunssan kourissa kotona, joten kurkkukipu tuli potenssiin kaksi. Toisessa uutisessa todettiin, että ihmisiä harmittaa ainainen marmatus ja valitus - joten...




Iloisempiin uutisiin! Lähdemme kesällä miesystävän ja hänen kahden lapsensa kanssa Uuteenkaupunkiin. Viime vuonna yövyimme yhdessä keskustan vanhassa puutalossa, Villa Ruustinnassa, ja sama paikka on tiedossa nytkin. Suosittelen yöpymistä jokaiselle, joka viihtyy moisessa miljöössä. Olen törkeästi olettanut, että kaikki suomalaiset tietävät sen kesäisen tunteen, kun päällä on kevyttä vaatetta ja istuu viileällä puulattialla, kuuma kahvi kädessä. Mutta tietäväthän kaikki tästä?! Jos et tiedä, niin kokeile. Saa istua tuolillakin, jos kyseessä on esimerkiksi kahvila tai ravintola. Siinä olotilassa kelpaisi tehdä etätöitä. Äänimaisemana toki hiljaisuus, kahvikuppien kilinä, linnunlaulu tai pehmeät ikivihreät iskelmät.

Viime vuonna samalla suunnalla saimme tosin pettyä pari kertaa: lapsille suositeltu museo oli lapsille se kaikkein tylsin paikka, ja he huusivat etteivät mene  sinne enää koskaan. Eläintilalla ei ollut eläimiä, vaikka nettisivuilla luki niin. Korona oli vienyt bisnekset. Tämä on todella valitettavaa, mutta yritykset voisivat edes tiedottaa muutoksista, joita heidän toimintaansa tulee. Pettymysten ja epävarmuuden seurauksena olen ollut yhteydessä etukäteen puhelimitse lähes kaikkiin paikkoihin, joihin olen lähdössä kesällä. Olen asennoitunut niin, että kun netissä luvataan prinssinakit ja puoli valtakuntaa, niin perillä odottavatkin viuhuvat okapallot ja konkurssipesä. Ulkomaille ei tulisi mieleenkään lähteä. Miten ihmiset edes pystyvät nauttimaan reissuistaan vaikka etelässä, kun korona-ajatus on kuitenkin takaraivossa nakuttamassa?

Kysymykseni siis kuuluu: saahan kesästä jo nauttia? Turun jokirannassa nähty ihmispaljous oli yhtä hämmentävää ja ilostuttavaa nyt kesän alussa kuin viime vuonnakin. Ihmisiä samassa paikassa, iloisina (osa kepeän itsevarmoina selvästi parin oluen jälkeen) nauttimassa lämmöstä. Ja mitä tämä runsasbassoinen musiikki on?! Tuota tarvitaan lisää, vaikka kannustan vielä varovaisuuteen tietyissä tilanteissa. Paljon on kiinni omasta päästä, asenteesta. Olen syönyt jätskiä ulkona, ihastellut luonnon vihreyttä (aina sama homma...) lukenut lehteä viltillä vähissä vaatteissa, hölkännyt metsäpolkuja ja pyöräillyt moneen paikkaan. Olen ollut rannalla, kirppiksellä, laittanut ukkelin parveketta nätimmäksi, hoitanut yrttiviljelmiä. Ei siis mitään vaativaa, mutta vuoden kestänyt kurjuuksien pelto on nyt käännettävä ympäri yksi kesäinen teko kerrallaan. Saadaan vähän uutta perunaa pöytään.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

MITÄ KADUN BLOGIHISTORIASSANI? (HAASTE)















Kuvissa kevät, kaverilta viime vuonna ostetut tennarit, oma hiustenväri ja Samsoe & Samsoen villapaita. ASIAAN. 
Selasin vanhoja tekstejäni niinsanotusti kartoitus- ja karsimismielessä, ja huomasin että välillä olisi voinut miettiä kahdesti, ennen kuin julkaisee.
  • Joissakin tapauksissa olisin voinut edes lukea tekstin kahdesti ihan siksi, ettei samassa kappaleessa käytetä neljä kertaa lainausmerkkejä. Varsinkaan kun "homeongelma" oli HOMEONGELMA.
  • Liian pitkiä taukoja. Olen jättänyt postaamatta joskus vain siksi, että teksti on ollut vain muka puoliksi valmis, liian provosoiva tai muuta sellaista. Aina kun pääsee syventymään Bloggerin ääreen, muistaa että se on mukavaa puuhaa.
  • Keskinkertaisia kuvia. Niitähän riittää...
  • Vaihto-opiskelun huonoa tiedottamista tänne. Kuten viime kesän muistelupotpurissa huomattiin, sieltä oli jäänyt paljon asioita kertomatta. Ja taisi jäädä vieläkin, mutta toisaalta kaikkea ei osaakaan sanoittaa järkevästi tai kiinnostavasti.
  • Parisuhdejuttuja. Mitään jäätävää avautumista täältä ei onneksi löydy, mutta välillä on hirvittänyt lukea vanhoja postauksia. Enkä ymmärrä, miten jotkut ovat valmiita jakamaan parisuhteestaan tai elämästään ylipäänsä niin paljon omalla naamallaan ja nimellään.
  • Kauneus-tunnisteen käyttämistä, kun ostan meikkejä varmaan pari kertaa vuodessa. Enkä ole mikään kasvonaamioiden kokeilija! On upeaa, että jos haluan näistä asioista tietoa, on ihan erikseen niihin keskittyneet kanavat ja blogit.
  • Lupausta tee-se-itse-sisustusprojektistani, jota ei koskaan tullut. Vuonna 2012(?) oli siis tarkoitus tehdä karvanopparahi, enkä ymmärrä mikä sen tekemisessä oli muka niin hemmetin vaivalloista. Materiaalitkin olivat jo valmina, ja sain jopa nopan mustat pisteet leikattua. Tuolloin mulla oli töiden jälkeen kaikki aika maailmassa, enkä käsitä miten olen elänyt niin laiskaa elämää.
  • Ylipäätään DIY-teeman yritys blogissani siksi että muillakin on, varsinkin kun miettii viimeisintä suklaapukkikaaostani.
  • Kuvailun hintsailua: puin kuvien vaatteet lauantaina spontaanisti, kun olimme lähdössä kaverille. Ensinnäkin hovikuvaajani saa täydet pisteet toiminnastaan, sillä kuvaus hoitui 10 minuutissa. Miksei tällaista voi siis tehdä useammin?! Ja olisi kiva kuvata muitakin ihmisiä, mutta olen tähän saakka päässyt napsimaan vain yhden ystävän Tinder-kuvia. Se oli hauskaa. Ei kukaan kuvaile nykyisin kameralla, kun puhelimesta saa nopeammin filtterit päälle. Onhan se kätevää!

No eipä tässä kovin vakavia asioita tullut esille. Kirjoitan toivottavasti paremmin kuin alkuaikoina. Ehkä se olisi huolestuttavaa, jos näin ei olisi. Haastan muutkin bloggaajat tekemään pohdintaa blogihistoriastaan!

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

ASIAT, JOILLA VIIHDYTIN ITSEÄNI LAPSENA

Olen näemmä jatkanut illuusiossa elämistä joulun jälkeen, jos on edellistä blogitekstiäni uskominen. On se nyt kumma, että nyt on jo maaliskuu eikä ole postauksia kuulunut! Pahoittelen tätä. Lienee selvää, etten täyspäiväisenä työntekijänä ja kolmeakymppiä lähestyvänä aio kirjoittaa tänne aivan viikoittain, mutta olisi suotavaa saada ainakin yksi teksti kuussa ulos. Tuntuisi niin kovin vaikealta lopettaakaan. :) Korona puskee edelleen päälle. Kukaan ei sitä enää jaksaisi paitsi ehkä ne, jotka tekevät kotoa käsin töitä. En usko, että hekään. Ja illuusiosta tämä elämänmeno on kyllä kaukana. Tanssikurssini peruuntui juuri ainakin kuukaudeksi, ja se oli henkireikäni. Meitä oli siellä niin vähän että turvavälit pystyi pitämään, mutta uhrauksia on tehtävä. Kaikesta huolimatta mulla on koronaan liittyvää asiaa, jota en ole julkaissut vain siksi, ettei ole kuvia tekstin sekaan. Tajusin, että saan kyllä julkaista tekstin ilman belfietä, jos haluan. Kaikki Instagram-tähdet eivät näemmä saa.

Olemme kuulleet tarinoita käpylehmistä ja kenties leikkineet niillä itsekin. Radiossa puhuttiin  taannoin puhelinluettelosta ja nimikaimojen etsimisestä sieltä. Muistojen tulvan keskellä päätin ladata tähän noloimpia ja pölöimpiä ajanvietteitäni. Korona-aikana on vitsailtu tylsistymisestä kotona, mutta on sitä ennenkin osattu. Saatte avautua kommentteihin vaikka anonyymisti, sillä kaikki tietävät, että tällainen sääliä herättämätön asia ei saa ketään haukkomaan henkeään vaan ennemmin nauramaan - juuri sinulle.

  • Puhelinluettelon tutkiminen ja tuttujen etsiminen sieltä. Menin jopa niin pitkälle, että etsin heidät osoitteen perusteella kartalta. Kiitos, äiti, kun jaoit vakoilun viisautta jo ollessani kymmenenvuotias.
  • Pyykinkuivaustelineen sisällä seikkaileminen. Se pihalla pidettävä häkkyrä saattoi pyöriäkin, jos rupesin oikein villiksi. Sivuhuomio: ymmärrän, että nämä eivät ole esteettisiä enää tänä päivänä, mutta mitä tapahtui matontamppaustelineille? Missä okt-asujat tamppaavat mattonsa elleivät jonkun tangon varassa? Kai he kuitenkin tamppaavat niitä?! #siivouskunniaan
  • Oman huoneen maton hapsujen siistiminen. Tervetuloa elämääni, onneksi ei ole enää ihan noin tylsää.
  • Tästä tuli mieleen jotain pieniä pakko-oireita ja siisteyttä arvostavia leikkejä, kuten ruokakaupan juustopakettien järjestäminen kauniisti. Vanhemmat eivät koskaan sanoneetkaan minua tavalliseksi lapseksi...

  • Pumba-marsun häkin siivoaminen. Joskus sen jaksoi tehdä pieteetillä, joskus ei.
  • Varisten pelästyttäminen pyöräillen koulun jälkeen lähimaastossa
  • Kirjan lukeminen ääneen nauhuriin mässyttämällä samalla karkkia. Siitä pienet ASMR:t tulille. Tuo linkki on turvallinen, mutta siinä ei kuulla minua lukemassa Herra Hakkaraista.
  • Pienen pihlajan "hoitaminen" lähimetsässä: sitä piti kai silittää ja antaa sille ruokaa eteen. Koska niinhän puut kasvavat. Me tosin luulimme kaverin kanssa sitä koiraksi, koska siltä se meistä näytti.
  • Kimalaisten juottaminen (tahattomasti) sokerihumalaan antamalla niille lautaselta mehua
  • Oman eläinlehden tekeminen. Tekijänoikeuksista ei ollut tietoakaan, kun kopioimme suoraan tekstiä villieläinkirjasta ja piirsimme eläimet uudestaan omaan lehteemme. #vastuullinenjournalismi
  • Uuden testamentin sepittäminen täysin uudelleen perheenjäsenille, jotka ihme kyllä jaksoivat kuunnella. Tilanteeseen liittyi Lumikki, kääpiöt ja kenties myös poliitikoita.
  • Paintilla piirtäminen. Uskon ettei kukaan niin nuori lue tätä, etteikö tietäisi mikä on Paint.
  • Aku Ankkojen järjestäminen aikajärjestykseen - ilman niille varattuja kansioita
  • Laskettelumatkan (käsi)kirjoittaminen Wordilla ennen kuin matka oli edes totetunut. Siskoni oli tässä mukana, ja saimme muistaakseni 17 timanttista sivua kasaan.
  • Viereisen kioskin tapahtumien stalkkaaminen ikkunasta, toisinaan jopa kiikareilla. THERE, I SAID IT!

Hetkeen tarttuminen ja haaveilu ei ole vielä kuollut, mikäli päiväkotien muksuihin on uskomista. Todistin töissä kahden piltin leikkiä yhdellä pihalla, kun he sotkivat käsillään pikkuruista kuralätäkköä levittääkseen kuraa isommalle alueelle. He eivät tehneet siis mitään muuta ylimääräistä. Mielestäni sitä oli hienoa seurata ja nähdä, että aikuiset antoivat heidän sotkea. Toisella tosin oli hieno mekko päällä, mutta kai ne vaatteet voi aina pestä. Kommentteihin voi tunnustaa omat spesiaalinsa - kukaan ei saa tietää, teitkö ne lapsena vai korona-aikaan.

perjantai 25. joulukuuta 2020

ANTAKAA MUN ELÄÄ ILLUUSIOSSA

Negatiivinellit jaksavat mouruta, että miksi yhden päivän vuoksi täytyy nähdä niin paljon vaivaa ja yrittää esittää, että kaikki on yhtäkkiä kivasti ja kukaan ei hetkeen tunnista normaalia arkea. Ensinnäkin: ei yksi päivä, vaan kolme. Joulunpyhät kestävät kolme päivää. Joillain onnekkailla - itselläni tilanne tuntuu muuttuvan vuosittain - loma kestää vieläkin pidempään. Minusta joulun illuusio on sallittava aikuisillekin. Perataan ensin lasten joulukupla pois alta, niin pääsen hehkuttamaan.


Ymmärrän, että joulun suurin kusetus kuuluu lapsille. Olen kuullut kuitenkin töissä ja tuttujen kautta melkoisia show-elementtejä, joilla yritetään sekä lietsoa lasten hysteriaa että lieventää sitä. Esimerkkejä: ehdotus rekiajelusta itse joulupukilta jossain koulun videopuhelussa, ja aattoa ennen saatavat paketit, jotta mukulat saavat ensimmäisen dopamiiniannoksensa. En ole tiennyt, että joidenkin lapsiperheiden perinteisiin kuuluu niin suuri kirjo lupauksia, satuja ja oheistoimintaa. Jotkut uhraavat joulupukille ja kumppaneille ruokaa pyhinä, ja ne katoavat mystisesti yön aikana vaihtuen paketteihin. En tiedä, onko tämä enää kovin kaukana uskonnollisista uhrausriiteistä. Vahvasti uskovaisilla on varmasti omanlaisensa perinteet enkä tiedä niistä paljoa, mutta en usko, että kodeissa uhrataan mitään lampaita takan äärellä. Yksi lapsi taas kertoi, että tontut ovat tuoneet jo pari pakettia parvekkeelle reilusti ennen aattoa. Keskustelevatko lapset näistä keskenään päiväkodeissa ilman kritiikin häivää ja iloitsevat vain toistensa puolesta? Pakkahan on ihan sekaisin! Ja kuinka vaikeaa aikuiset osaavat tästä tehdä?

Lapsen mielikuvitusta ei tarvitse ruokkia tavaroilla, konkreettisilla tonttulakkien vilahduksilla ikkunasta, ruuan katoamisilla tai muullakaan - nämähän voivat jopa rajoittaa sitä. Tarinat riittävät. Vähempi riittää. Lasten joulu on kuin jokin poliittinen huijaus: mitä ympäripyöreämmin puhut aiheesta ja mitä vähemmän luot sille konkretiaa, sitä paremmin mielikuva joulupukista ja koko systeemistä säilyy. Lapsi saa itse haaveilla (kunnes joulupukki riisuu partansa jonkun kotikadulla astuessaan takaisin Ladaansa). Burn outista on ilmestynyt tänä vuonna taas yksi kirja. Jos kirjoja ei ehdi lukea joulukiireiltään, suosittelen miettimään, millaiset odotukset ja paineet ihan itse asettaa keskitalven juhlalle myös tuleville vuosille: lapset eivät osaa tai halua sanoa, että "rauhoitu äiti, vähempi riittää". Toivottavasti oma mahdollinen jälkikasvu ei aikanaan joudu kuulemaan kavereiltaan, miten joku saa iPhonen ensimmäisestä joulukalenteriluukusta - ja siitä lähdetään sitten kasvattamaan.



En tilaisi Kiinasta itsellleni jouluista torkkupeittoa.



Pääsemme siis siihen, että aikuisten pitäisi osata kantaa vastuuta. Me ymmärrämme, että joulu on todellakin sitä mielihyvällä kuorrutettua aikaa, jolloin nautitaan muiden seurasta tai ollaan yksin, jos halutaan. Aikuiset ymmärtävät, että Pekka-nalle joulupöydän päädyssä ei oikeasti ymmärrä maailmastamme mitään ja hän on siinä huumorimielessä, mutta silti sydämellisesti tervetullut. Aikuiset voivat sanoa myös joulunaikaan ei, jos he osaavat sen muutenkin ympäri vuoden. Itse harjoittelen vielä lausetta "ei, en leivo niin paljon", vaikka kukaan ei ole leipomista minulta pyytänyt. Tiedän perheenäitejä, jotka lähettävät muun perheen anoppilaan joulupäivänä, kun he itse jäävät syömään suklaata sohvalle. Tässä saattaa olla kyse myös kireistä sukulaissuhteista, mutta mitä väliä! Perheenäiti on valinnut itselleen oikean ja hyvinvoivan joulukuplan.

Jos jouluna kuulee sanat  "porotonttu" tai "sexy christmas songs", tietää, että nyt ovat puurot ja vellit menneet sekaisin. On kurinpalautuksen aika. Näyttäkää lapsille vaikka Rare Exports ja väittäkää leffan pelottavaa pukkihahmoa oikeaksi, niin saadaan tasapainoa Jenkkilän satuilu- ja materiaalitulvalle. Totuus tietysti on, että joulu on ja pysyy. Minusta on ihana nähdä lasten into pipareita leipoessa ja muussakin mitä aikuiset heidän eteensä tuovat, mutta vastuullinen aikuinen vetää rajan johonkin. Toiset järjestävät lemmikeillekin "oikean joulun". Ne ovatkin omistajilleen varmaan superkiitollisia.


Alkulämppä.
Alkulämmittely.



Muun muassa minä ja siskoni nautimme siitä näytelmästä, jossa meillä on tutut roolit vuodesta toiseen. Eilen yritin vaihtaa perinteistä istumapaikkaani kun avasimme lahjoja, ja onnistuinkin. Tästä ei silti päästy eteenpäin keskustelematta. Provosoin siskoani vielä lisää ehdottamalla, että avataan lahjat ensi vuonna kuusi tuntia aiemmin. Tämä kaikki on mielestäni ok niin kauan, kuin sitä tehdään pilke silmäkulmassa. Olisi tosi ankeaa toteuttaa sellaista joulua, jonka joku muu on määritellyt ja painostaisi muita eikä osaisi joustaa yhtään. Tämä vuosi saa ihmiset varmasti levittäytymään vielä isommin sohville ja sängyille joulupatjailemaan, koska haluamme elää hetken hedonistisessa ähkyfantasiassa. Antakaa minun ja muiden jouluihmisten (tai lomaihmisten!) hetki elää siinä illuusiossa, että elämä on joululauluja, glögiä, herkuttelua, flanellipeittoja ja kävelyjä vanhempien joulupöytään. Sille muunlaiselle elämiselle kun on aina aikaa.