sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

MITÄ KADUN BLOGIHISTORIASSANI? (HAASTE)















Kuvissa kevät, kaverilta viime vuonna ostetut tennarit, oma hiustenväri ja Samsoe & Samsoen villapaita. ASIAAN. 
Selasin vanhoja tekstejäni niinsanotusti kartoitus- ja karsimismielessä, ja huomasin että välillä olisi voinut miettiä kahdesti, ennen kuin julkaisee.
  • Joissakin tapauksissa olisin voinut edes lukea tekstin kahdesti ihan siksi, ettei samassa kappaleessa käytetä neljä kertaa lainausmerkkejä. Varsinkaan kun "homeongelma" oli HOMEONGELMA.
  • Liian pitkiä taukoja. Olen jättänyt postaamatta joskus vain siksi, että teksti on ollut vain muka puoliksi valmis, liian provosoiva tai muuta sellaista. Aina kun pääsee syventymään Bloggerin ääreen, muistaa että se on mukavaa puuhaa.
  • Keskinkertaisia kuvia. Niitähän riittää...
  • Vaihto-opiskelun huonoa tiedottamista tänne. Kuten viime kesän muistelupotpurissa huomattiin, sieltä oli jäänyt paljon asioita kertomatta. Ja taisi jäädä vieläkin, mutta toisaalta kaikkea ei osaakaan sanoittaa järkevästi tai kiinnostavasti.
  • Parisuhdejuttuja. Mitään jäätävää avautumista täältä ei onneksi löydy, mutta välillä on hirvittänyt lukea vanhoja postauksia. Enkä ymmärrä, miten jotkut ovat valmiita jakamaan parisuhteestaan tai elämästään ylipäänsä niin paljon omalla naamallaan ja nimellään.
  • Kauneus-tunnisteen käyttämistä, kun ostan meikkejä varmaan pari kertaa vuodessa. Enkä ole mikään kasvonaamioiden kokeilija! On upeaa, että jos haluan näistä asioista tietoa, on ihan erikseen niihin keskittyneet kanavat ja blogit.
  • Lupausta tee-se-itse-sisustusprojektistani, jota ei koskaan tullut. Vuonna 2012(?) oli siis tarkoitus tehdä karvanopparahi, enkä ymmärrä mikä sen tekemisessä oli muka niin hemmetin vaivalloista. Materiaalitkin olivat jo valmina, ja sain jopa nopan mustat pisteet leikattua. Tuolloin mulla oli töiden jälkeen kaikki aika maailmassa, enkä käsitä miten olen elänyt niin laiskaa elämää.
  • Ylipäätään DIY-teeman yritys blogissani siksi että muillakin on, varsinkin kun miettii viimeisintä suklaapukkikaaostani.
  • Kuvailun hintsailua: puin kuvien vaatteet lauantaina spontaanisti, kun olimme lähdössä kaverille. Ensinnäkin hovikuvaajani saa täydet pisteet toiminnastaan, sillä kuvaus hoitui 10 minuutissa. Miksei tällaista voi siis tehdä useammin?! Ja olisi kiva kuvata muitakin ihmisiä, mutta olen tähän saakka päässyt napsimaan vain yhden ystävän Tinder-kuvia. Se oli hauskaa. Ei kukaan kuvaile nykyisin kameralla, kun puhelimesta saa nopeammin filtterit päälle. Onhan se kätevää!

No eipä tässä kovin vakavia asioita tullut esille. Kirjoitan toivottavasti paremmin kuin alkuaikoina. Ehkä se olisi huolestuttavaa, jos näin ei olisi. Haastan muutkin bloggaajat tekemään pohdintaa blogihistoriastaan!

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

ASIAT, JOILLA VIIHDYTIN ITSEÄNI LAPSENA

Olen näemmä jatkanut illuusiossa elämistä joulun jälkeen, jos on edellistä blogitekstiäni uskominen. On se nyt kumma, että nyt on jo maaliskuu eikä ole postauksia kuulunut! Pahoittelen tätä. Lienee selvää, etten täyspäiväisenä työntekijänä ja kolmeakymppiä lähestyvänä aio kirjoittaa tänne aivan viikoittain, mutta olisi suotavaa saada ainakin yksi teksti kuussa ulos. Tuntuisi niin kovin vaikealta lopettaakaan. :) Korona puskee edelleen päälle. Kukaan ei sitä enää jaksaisi paitsi ehkä ne, jotka tekevät kotoa käsin töitä. En usko, että hekään. Ja illuusiosta tämä elämänmeno on kyllä kaukana. Tanssikurssini peruuntui juuri ainakin kuukaudeksi, ja se oli henkireikäni. Meitä oli siellä niin vähän että turvavälit pystyi pitämään, mutta uhrauksia on tehtävä. Kaikesta huolimatta mulla on koronaan liittyvää asiaa, jota en ole julkaissut vain siksi, ettei ole kuvia tekstin sekaan. Tajusin, että saan kyllä julkaista tekstin ilman belfietä, jos haluan. Kaikki Instagram-tähdet eivät näemmä saa.

Olemme kuulleet tarinoita käpylehmistä ja kenties leikkineet niillä itsekin. Radiossa puhuttiin  taannoin puhelinluettelosta ja nimikaimojen etsimisestä sieltä. Muistojen tulvan keskellä päätin ladata tähän noloimpia ja pölöimpiä ajanvietteitäni. Korona-aikana on vitsailtu tylsistymisestä kotona, mutta on sitä ennenkin osattu. Saatte avautua kommentteihin vaikka anonyymisti, sillä kaikki tietävät, että tällainen sääliä herättämätön asia ei saa ketään haukkomaan henkeään vaan ennemmin nauramaan - juuri sinulle.

  • Puhelinluettelon tutkiminen ja tuttujen etsiminen sieltä. Menin jopa niin pitkälle, että etsin heidät osoitteen perusteella kartalta. Kiitos, äiti, kun jaoit vakoilun viisautta jo ollessani kymmenenvuotias.
  • Pyykinkuivaustelineen sisällä seikkaileminen. Se pihalla pidettävä häkkyrä saattoi pyöriäkin, jos rupesin oikein villiksi. Sivuhuomio: ymmärrän, että nämä eivät ole esteettisiä enää tänä päivänä, mutta mitä tapahtui matontamppaustelineille? Missä okt-asujat tamppaavat mattonsa elleivät jonkun tangon varassa? Kai he kuitenkin tamppaavat niitä?! #siivouskunniaan
  • Oman huoneen maton hapsujen siistiminen. Tervetuloa elämääni, onneksi ei ole enää ihan noin tylsää.
  • Tästä tuli mieleen jotain pieniä pakko-oireita ja siisteyttä arvostavia leikkejä, kuten ruokakaupan juustopakettien järjestäminen kauniisti. Vanhemmat eivät koskaan sanoneetkaan minua tavalliseksi lapseksi...

  • Pumba-marsun häkin siivoaminen. Joskus sen jaksoi tehdä pieteetillä, joskus ei.
  • Varisten pelästyttäminen pyöräillen koulun jälkeen lähimaastossa
  • Kirjan lukeminen ääneen nauhuriin mässyttämällä samalla karkkia. Siitä pienet ASMR:t tulille. Tuo linkki on turvallinen, mutta siinä ei kuulla minua lukemassa Herra Hakkaraista.
  • Pienen pihlajan "hoitaminen" lähimetsässä: sitä piti kai silittää ja antaa sille ruokaa eteen. Koska niinhän puut kasvavat. Me tosin luulimme kaverin kanssa sitä koiraksi, koska siltä se meistä näytti.
  • Kimalaisten juottaminen (tahattomasti) sokerihumalaan antamalla niille lautaselta mehua
  • Oman eläinlehden tekeminen. Tekijänoikeuksista ei ollut tietoakaan, kun kopioimme suoraan tekstiä villieläinkirjasta ja piirsimme eläimet uudestaan omaan lehteemme. #vastuullinenjournalismi
  • Uuden testamentin sepittäminen täysin uudelleen perheenjäsenille, jotka ihme kyllä jaksoivat kuunnella. Tilanteeseen liittyi Lumikki, kääpiöt ja kenties myös poliitikoita.
  • Paintilla piirtäminen. Uskon ettei kukaan niin nuori lue tätä, etteikö tietäisi mikä on Paint.
  • Aku Ankkojen järjestäminen aikajärjestykseen - ilman niille varattuja kansioita
  • Laskettelumatkan (käsi)kirjoittaminen Wordilla ennen kuin matka oli edes totetunut. Siskoni oli tässä mukana, ja saimme muistaakseni 17 timanttista sivua kasaan.
  • Viereisen kioskin tapahtumien stalkkaaminen ikkunasta, toisinaan jopa kiikareilla. THERE, I SAID IT!

Hetkeen tarttuminen ja haaveilu ei ole vielä kuollut, mikäli päiväkotien muksuihin on uskomista. Todistin töissä kahden piltin leikkiä yhdellä pihalla, kun he sotkivat käsillään pikkuruista kuralätäkköä levittääkseen kuraa isommalle alueelle. He eivät tehneet siis mitään muuta ylimääräistä. Mielestäni sitä oli hienoa seurata ja nähdä, että aikuiset antoivat heidän sotkea. Toisella tosin oli hieno mekko päällä, mutta kai ne vaatteet voi aina pestä. Kommentteihin voi tunnustaa omat spesiaalinsa - kukaan ei saa tietää, teitkö ne lapsena vai korona-aikaan.

perjantai 25. joulukuuta 2020

ANTAKAA MUN ELÄÄ ILLUUSIOSSA

Negatiivinellit jaksavat mouruta, että miksi yhden päivän vuoksi täytyy nähdä niin paljon vaivaa ja yrittää esittää, että kaikki on yhtäkkiä kivasti ja kukaan ei hetkeen tunnista normaalia arkea. Ensinnäkin: ei yksi päivä, vaan kolme. Joulunpyhät kestävät kolme päivää. Joillain onnekkailla - itselläni tilanne tuntuu muuttuvan vuosittain - loma kestää vieläkin pidempään. Minusta joulun illuusio on sallittava aikuisillekin. Perataan ensin lasten joulukupla pois alta, niin pääsen hehkuttamaan.


Ymmärrän, että joulun suurin kusetus kuuluu lapsille. Olen kuullut kuitenkin töissä ja tuttujen kautta melkoisia show-elementtejä, joilla yritetään sekä lietsoa lasten hysteriaa että lieventää sitä. Esimerkkejä: ehdotus rekiajelusta itse joulupukilta jossain koulun videopuhelussa, ja aattoa ennen saatavat paketit, jotta mukulat saavat ensimmäisen dopamiiniannoksensa. En ole tiennyt, että joidenkin lapsiperheiden perinteisiin kuuluu niin suuri kirjo lupauksia, satuja ja oheistoimintaa. Jotkut uhraavat joulupukille ja kumppaneille ruokaa pyhinä, ja ne katoavat mystisesti yön aikana vaihtuen paketteihin. En tiedä, onko tämä enää kovin kaukana uskonnollisista uhrausriiteistä. Vahvasti uskovaisilla on varmasti omanlaisensa perinteet enkä tiedä niistä paljoa, mutta en usko, että kodeissa uhrataan mitään lampaita takan äärellä. Yksi lapsi taas kertoi, että tontut ovat tuoneet jo pari pakettia parvekkeelle reilusti ennen aattoa. Keskustelevatko lapset näistä keskenään päiväkodeissa ilman kritiikin häivää ja iloitsevat vain toistensa puolesta? Pakkahan on ihan sekaisin! Ja kuinka vaikeaa aikuiset osaavat tästä tehdä?

Lapsen mielikuvitusta ei tarvitse ruokkia tavaroilla, konkreettisilla tonttulakkien vilahduksilla ikkunasta, ruuan katoamisilla tai muullakaan - nämähän voivat jopa rajoittaa sitä. Tarinat riittävät. Vähempi riittää. Lasten joulu on kuin jokin poliittinen huijaus: mitä ympäripyöreämmin puhut aiheesta ja mitä vähemmän luot sille konkretiaa, sitä paremmin mielikuva joulupukista ja koko systeemistä säilyy. Lapsi saa itse haaveilla (kunnes joulupukki riisuu partansa jonkun kotikadulla astuessaan takaisin Ladaansa). Burn outista on ilmestynyt tänä vuonna taas yksi kirja. Jos kirjoja ei ehdi lukea joulukiireiltään, suosittelen miettimään, millaiset odotukset ja paineet ihan itse asettaa keskitalven juhlalle myös tuleville vuosille: lapset eivät osaa tai halua sanoa, että "rauhoitu äiti, vähempi riittää". Toivottavasti oma mahdollinen jälkikasvu ei aikanaan joudu kuulemaan kavereiltaan, miten joku saa iPhonen ensimmäisestä joulukalenteriluukusta - ja siitä lähdetään sitten kasvattamaan.



En tilaisi Kiinasta itsellleni jouluista torkkupeittoa.



Pääsemme siis siihen, että aikuisten pitäisi osata kantaa vastuuta. Me ymmärrämme, että joulu on todellakin sitä mielihyvällä kuorrutettua aikaa, jolloin nautitaan muiden seurasta tai ollaan yksin, jos halutaan. Aikuiset ymmärtävät, että Pekka-nalle joulupöydän päädyssä ei oikeasti ymmärrä maailmastamme mitään ja hän on siinä huumorimielessä, mutta silti sydämellisesti tervetullut. Aikuiset voivat sanoa myös joulunaikaan ei, jos he osaavat sen muutenkin ympäri vuoden. Itse harjoittelen vielä lausetta "ei, en leivo niin paljon", vaikka kukaan ei ole leipomista minulta pyytänyt. Tiedän perheenäitejä, jotka lähettävät muun perheen anoppilaan joulupäivänä, kun he itse jäävät syömään suklaata sohvalle. Tässä saattaa olla kyse myös kireistä sukulaissuhteista, mutta mitä väliä! Perheenäiti on valinnut itselleen oikean ja hyvinvoivan joulukuplan.

Jos jouluna kuulee sanat  "porotonttu" tai "sexy christmas songs", tietää, että nyt ovat puurot ja vellit menneet sekaisin. On kurinpalautuksen aika. Näyttäkää lapsille vaikka Rare Exports ja väittäkää leffan pelottavaa pukkihahmoa oikeaksi, niin saadaan tasapainoa Jenkkilän satuilu- ja materiaalitulvalle. Totuus tietysti on, että joulu on ja pysyy. Minusta on ihana nähdä lasten into pipareita leipoessa ja muussakin mitä aikuiset heidän eteensä tuovat, mutta vastuullinen aikuinen vetää rajan johonkin. Toiset järjestävät lemmikeillekin "oikean joulun". Ne ovatkin omistajilleen varmaan superkiitollisia.


Alkulämppä.
Alkulämmittely.



Muun muassa minä ja siskoni nautimme siitä näytelmästä, jossa meillä on tutut roolit vuodesta toiseen. Eilen yritin vaihtaa perinteistä istumapaikkaani kun avasimme lahjoja, ja onnistuinkin. Tästä ei silti päästy eteenpäin keskustelematta. Provosoin siskoani vielä lisää ehdottamalla, että avataan lahjat ensi vuonna kuusi tuntia aiemmin. Tämä kaikki on mielestäni ok niin kauan, kuin sitä tehdään pilke silmäkulmassa. Olisi tosi ankeaa toteuttaa sellaista joulua, jonka joku muu on määritellyt ja painostaisi muita eikä osaisi joustaa yhtään. Tämä vuosi saa ihmiset varmasti levittäytymään vielä isommin sohville ja sängyille joulupatjailemaan, koska haluamme elää hetken hedonistisessa ähkyfantasiassa. Antakaa minun ja muiden jouluihmisten (tai lomaihmisten!) hetki elää siinä illuusiossa, että elämä on joululauluja, glögiä, herkuttelua, flanellipeittoja ja kävelyjä vanhempien joulupöytään. Sille muunlaiselle elämiselle kun on aina aikaa.




keskiviikko 23. joulukuuta 2020

JOULUN LEVYRAATI

Viime hetken lisäyksiä omaan joululistaasi? Ajatus levyraadista heräsi, kun kuulin yllätyksekseni tosi huonosti esitetyn joululaulun radiosta toimistotöitä tehdessäni. Nämähän ovat jotkut sysihuonoja! Lauluja on listalla 10, arvosteluasteikko 1-10. Uskokaa pois, kumpaankin päätyyn löytyi edustajia... Laulut eivät ole missään järjestyksessä, mutta sokeri on jätetty pohjalle. ;)



Joulun kanssas jaan (Haloo Helsinki). Raikas, verrattain uusi ja alkuperäinen joululaulu. Koskettava ja varmasti itkettävä, jos omalle kohdalle joulun aikaan osuisi jotain ikävää. Sanoituksista löytyy runoutta, eikä sitä ole yritetty kuorruttaa joulubingon sanoilla (ks. kohta "Tonttu ja enkeli"). Laulu ei silti ole siirappinen eikä tiukasti joulunaikaan sidottu, mutta turhan raskas se on jokapäiväiseen kuunteluun. 8 pistettä.

Oispa joulu ainainen (kuvittele itse). En tiedä mikä keski-ikäisten tai sen ylittäneiden mieslaulajien äänessä on, mutta jotkut osaavat luoda tunnelmaa pelkästään laulamalla nuotissa ja kertomalla koti-ikävästä. Harmi, että aivan kaikki eivät siihen pysty. Innottomampaa kapakkaluritusta saa tässä kohtaa hakea. Laimeasta tulkinnasta huolimatta toivotaan kovasti toistaen, ettei joulu päättyisi koskaan! Biisi on ilmeisesti niin tuntematon, etten löytänyt sen oikeaa nimeä saati esittäjää netin syövereistä. Näitä kuitenkin on olemassa useita. 1 piste.

Driving Home For Christmas (Chris Rea). Edelliseen viitaten: jotkut sen osaavat. Aikuiseen makuun joulunpyhien odotusta ja nostalgista tunnelmaa. Ei kuitenkaan yllätä puolivälissä tai sen jälkeenkään - mutta kaivataanko sitä? 8 pistettä.

Sylvian joululaulu (Ari Koivunen). Tässä on kaikkea: tunnelmaa, ääntä, hyvä kitaratausta (asia joka ei ole tänä päivänä lainkaan itsestäänselvyys) ja legendaarinen, helposti lähestyttävä melodia. Alkuperäisestä ei ole tietoa, mutta tämä on paras kuulemani versio. 10 pistettä.

Tulkoon joulu (valitse mieleisesi esittäjä). Noin 80 muun tavoin myös Paula Koivuniemi laulaa Jouluradiossa, että "taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus". Tämä ei pidä enää paikkaansa, sillä todellinen lohduttomuus alkaa vasta syksyn loppupuolella. Silloin iskee pimeys, kunnes joulu tulee pelastamaan osan meistä. Sitä paitsi kaikki kuulemma rakastavat syksyä. Tänä vuonna kappale on tosin helppo sanoittaa uudelleen lennossa, kuten "kevään lohduttomuus". Eiköhän se ollut suurin shokki kaikille. Laulun sekaan on helppo lisätä stemmoja jos on huipulla lopettanut kuoroharrastaja, tai ihan vain muuten lisäillä tulkintojaan. Biisi on kuitenkin todella kulutettu enkä ole samaa mieltä vankien päästämisestä vankiloistaan, joten joudun antamaan kuusi pistettä.



Hei mummo (Suvi Teräsniska). Karu totuus vanhustenhoidosta, suomalaisten "yhteisöarvoista" ja toisaalta siitä, että jengi haluaisi tänä vuonna ihan oikeasti kokoontua yhdessä joulupöydän ääreen. Lapsillekin tämä on helppo laulettava, ja biisissä on mielestäni kaksi eri vibaa kuultavissa päällekkäin. Jeesusta ja joulupukkia ei ole sekoitettu keskenään, vaikka sanoituksissa on paljon asiaa. 8 pistettä.

Tonttu ja enkeli (Yölintu). Ei helkkari. Yrittäkää nyt päättää, kumpaan satuun kuulijan tulisi uskoa. Mollivoittoisuudella ja tamburiinilla ratsastava kappale ei jää mieleen, vaikka "kynttilä", "jouluntähti" ja muut pääni sisäisestä bingoruudukosta löytyvät sanat tarttuvat korvaan. 2 pistettä.

Lämmin lumi peittää maan (Antti Tuisku). Teräsniskan lisäksi toinen uransa jouluonnistuja on eittämättä Antti Tuisku, joka on männävuosina tehnyt myös täysin uusia joulukipaleita. Riskejä on otettava, jos haluaa päästä suomalaisten jouluperinteisiin. Sanat ovat hieman naiivit ja imelyyttä on lainattu joulun laatikoistakin, ehheh... Mutta olihan näillekin leveysasteille aika saada romanttisia ja samalla ILOISIA joululauluja, suomeksi. 7 pistettä.

Winter Wonderland (mm. Andra Day). Täydellinen karaokebiisi, ei mene liian korkealle eikä matalalle. Iloinen luritus, jonka englanninkielisetkin sanat on helppo muistaa ulkoa. Sopivan jazzahtava omaan makuun. 9 pistettä.

Kilisee, kilisee, kulkunen (Lilli Palvalin ja kööri). Vaikka tällä listauksella ei ollut järjestystä, haluan silti nostaa viimeisenä oman ikisuosikkini esiin. Viatonta, lumenvalkoista ja iloista rallattelua jo herra ties kuinka monetta vuotta peräkkäin. Nyt ei siis mennä biisi vaan esittäjä edellä. Lilli on sykähdyttänyt albumillisella joululauluja, ja suosittelen kaikkia kokeilemaan tätä, jos se perinteikkäin musa ei ole löytänyt vielä sydämiinne. Löytyy Spotifysta! 10 pistettä.

Hitto, että näitä on paljon. Loiri ja muut legendat eivät edes mahtuneet tähän sillisalaattiin, mutta alas kommentteihin voi kertoa omat inhokkinsa ja suosikkinsa! Eräs Lily-bloggaaja on listannut 21 omaa joululauluinhokkiaan jo aiemmin, lue tästä. Löysin tuon postauksen, kun yritin löytää sitä kadonnutta huonoa joululaulua...



perjantai 23. lokakuuta 2020

KEHO(MITTA)SUHTEISTA

Silmälaseista tulee hullunkurisia rajoja nassulleni. Tehdään tästäkin nyt nyyhkytarina iltapäivälehteen. Ripset ostetut, kulmat omat.

Ei tehdä tästä toisintoa niistä Instagram-avautumisista, joissa hoikat vaikuttajaihmiset uskaltavat yhden sivupakaran sijaan paljastaa kaksi kokonaista silopakaraa ja paljastavat samalla, että "it's all about angles". Kaveri kertoi kesällä Insta-tilistä, jossa on vierekkäin jonkun kauniin julkkiksen sekä muokattu että muokkaamaton kuva. Ne järkyttivät, mutta kyllästyin niihin myös ennätysnopeasti: ihan kamalaa, että joku kuvittelee, että heidän täytyy olla NIIN vaikeissa asennoissa jatkuvasti näyttääkseen hyvältä. Tilin tarkoitus on hyvä ja aloin miettiä, miten vääristynyt maailmankuva niillä kuvan malleilla on. On kiva tietää omat imartelevat kuvakulmansa, mutta turha alkaa vääristää niitä itselleen.

Juhannuksena mietimme muijain kesken omia hyviä puolia ulkonäöstä, sellaisia, joita ei tule arvostaneeksi kun ne ovat niin itsestäänselviä. Mainitsin itse nenän, koska en keksi siitä kerrassaan mitään negatiivista. Se on niin geneerinen nenä, että kellään muullakaan tuskin on siitä mitään mainittavaa. Jostain syystä olen tykästynyt myös nilkkoihini: taipuvat kuin tanssijalla kuuluu, ovat aika sirot mutta vahvat. Äiti pitää korvistani: en ymmärrä, miten hän jaksaa aina ihailla niitä. Koristin niitä alkusyksystä uusilla lävistyksillä. Näistä ei silti tarvitse tehdä koko maailman asiaa tai henkilöbrändäystä.  Tosin kaikista kehonosista saanee nykyään tavaramerkin: tulimme ystäväni kanssa joskus siihen tulokseen, että olkapäät on uusi peppu: jokin aika sitten niitä kosketeltiin vaivihkaa naisten ja miesten välisissä kohtaamisissa jokilaivoilla paljonkin, ja vaatetrendit korostivat olkapäitä.

Muistan, kun ollessani pieni aikuiset naiset kyykistyivät viereeni ja katsoin heidän polviaan. Ne olivat ihan erilaiset kuin minulla: ympäröity lihaksilla ja/tai rasvalla. Samalla heidän koko lantionsa pysäköi maisemani eteen ja laskeutui lempeästi lähelle. Yleensä he olivat tulleet auttamaan tai katsomaan, mitä teen. Kun nuorena naisena kyykistyin itse ja huomasin omat polveni, huomasin ajatelleeni että siistiä, mullakin on nyt aikuisen naisen jalat. Omista käsistäkin saattaa tulla sama fiilis tietyissä tilanteissa. Kun mietin lapsen näkökulmaa ulkonäköasioihin, tulee fyyisesti hieman vapautuneempi olo: he eivät arvostele vaan katsovat kiinnostuneina kenties korvakorujani. Enkä ole missään työssä kokenut niin vähän ulkonäköpaineita kuin nykyisessä. Tosin ehkä iän myötä ottaa muutenkin paineita eri asioista kuin 20-vuotiaana.

Uimapuvussa kävellessä tuntuu nykyään, kun paikat hyllyvät. Juostessakin pitkästä aikaa tunsin, että hyllyy vähän liiankin kanssa. Näissä tilanteissa mieleni matkaa sellaisiin suomalaisiin elokuviin tai sukulaisten esittelemiin höllyviin vartaloihin, kun kaikilla on hauskaa ja he ovat menossa uimaan. Kannustan siis nauramaan näissä tilanteissa itselleen lempeästi, vaikka se ei aina ole helppoa. Eikä toki ole pakko nauraa...

Kun naiseksi kasvuni alkoi, muistan rukoilleeni ehkä pari kertaa, etten koskaan saisi suuria rintoja. Tuntui niin kauhistuttavalta, että näyttäisin erilaiselta kuin muut. Ihan kuin muilla ei olisi sama juttu edessä - muutos. (Yksi kaveri taas toivoi kahta pippeliä korviensa tilalle, mikä kertonee tarpeeksi 90-luvun lasten kokemasta tasa-arvosta.) Sitten kun muutosta oli tullut, olin venynyt ja vanunut ja taas hoikistunut noin 23-vuotiaana, iloitsin vyötärö-lantiosuhteestani. Se oli ihan mukiinmenevä paketti. Halusin kirjoittaa Tinderissä ollessani profiilitekstiin #synnyttäjänlantio, joka toivottavasti lähettäisi oikean viestin sekä mitoistani että tulevaisuudensuunnitelmistani. Kumppanini taas totesi kerran, että ei mulla ole hänen mielestään kovin leveä lantio. No, mene ja vertaa! Tai siis älä. Oma kokemus saakin painaa eniten: en lähes koskaan myöskään ajattele olevani lyhyt ennen kuin joku tulee sen minulle kertomaan.

Iltapäivälehdissä eräs räväkkä otsikko oli saatu aikaan vain sillä, että yksi ihminen oli huutanut ilkeästi toiselle jonkun arven takia. Joka on lähes näkymättömällä paikalla. Josta kukaan ei ole kiinnostunut. Sama kuin itse jauhaisin jostain yläasteaikaisesta lautahuutelusta, että olisin "hiton rohkea, kun uskallan kantaa itseni ja olen selvinnyt tuollaisesta". Bullshit! Jos jokaisella on nyyhkytarina omasta kropastaan, iloiset uutiset eivät pääse framille. Ja nykyään jokaisella tuntuu olevan. Oman vartalon pitäisi olla jokaisen oma asia. Nyt niitä lokeroidaan, ja niistä tehdään ongelmineen ja hyvine puolineen sota-aseita ja lööppejä. Minulle henkilökohtaisuus tarkoittaa tässä vähän samaa kuin muiden ihmisten kesämökit: tuntuu pervolta mennä liian lähelle.


Ketään yllättämättä muotitalojen myyntiluvut eivät liene laskeneet(?), kun lihomisarvet, pisamat ja selluliittia on jätetty kuviin. Tämä edustaa äärimmäisen tervettä muutosta. Myöskään ihmisten hampaat eivät ole aina suorassa, mutta tätä kuvastoa ei ole hammasharjamainoksissa vielä lähdetty monipuolistamaan... Lapsilla saattaa näkyä harvahampaita, ja heitä ei saa kiusata vaan he ovat tietysti hellyyttäviä. Sain kerran kahvilaan saapuessani kommentin, että hiukseni ovat näköjään menneet juuri sadekuurossa pilalle. Eivät ne olleet, vain vähän sekaisin muuten. En usko, että ikäiseni naiskommentoija edes ymmärsi olleensa pöljä. Minua on myös kehotettu hymyilemään ryhmäkuvissa eri tavoin vain siksi, että se näyttäisi somessa hyvältä. Voimme varmaan kaikki oppia jotain, jos pohdimme ulkonäkökäytöstämme. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven!

En alkanut kirjoittaa tätä Sanna Marinin bleiserikohun takia, mutta onhan se keskustelu ollut käsittämätöntä. Jos hän olisi poseerannut Kotivinkki-lehdessä lapsensa kanssa ja kertonut jouluperinteistään - herravarjele vaikka peittävää Marimekkoa päällään - kohua ei varmasti olisi syntynyt. Koska silloin Marin olisi siellä, missä "kansan syvät rivit" toivovat naisen olevan. Marimekon mainostamisesta toki olisi varmaan tullut ongelma, mikä taas on aivan eri puheenaihe. Naiset nyt päättivät tehdä mediaa ja Suomi-brändäystä omalla ja modernilla tavalla. Olkaa hyvät, se näytti toimivan.

Jep, aina sama asento.