TIETEELLINEN TIIVISTELMÄ OSAAMISESTANI

Tässä tulee nyt hieman logopedian inside-läppää, ja haluan purkaa omaa työkuormitustani tänne. Olen edelleen viihtynyt ammatissani. Olen käynyt tähän alle läpi joitain koulutuksiani ja niiden sisältöjä. Niitä tulee onneksi lisää tasaisella tahdilla, ja kuten elämänkoululaisia, myös minua elämä ja työarki ovat opettaneet. Tämän luulisi kiinnostavan logopedian opiskelijoita! Voi toki olla, etteivät he vapaa-ajalla (niin mistäkö puhun?) googleta mitään alaan liittyvää. Laittaisin tämän listan LinkedIniin, jos meillä olisi niin vaikea työtilanne.

OPT - Oral placement therapy. Käytetää jottai pillei. Onnea vaan sen muistamisessa, missä järjestyksessä.

PECS - Picture Exchange Communication System. Opeta lapselle vuorovaikutusta ja pyytämistä käyttämällä kuvia: miten ikinä oletkin tehnyt sen aiemmin, olet tehnyt väärin.

Pivotal Response Treatment (PRT). Samankaltainen menetelmä kuin edellinen, mutta tässä ei vaadita kuvia. Lapsen oppiminen menetelmän avulla saattaa kestää 45 minuutista vuoteen, mutta terapeutilta saattaa vierähtää pieni onnenkyynel, kun lapsi oppii lopulta pyytämään jotain aikuisen mallittamana.

Ymmärtämisen kuntouttamisen koulutus. Ei ole yhtä pomminvarmaa ja standardoitua keinoa, mutta valitse toki mieleisesi ja yritä saada vanhemmat tekemään niitä itse lapselleen. Lapselle puhuminen ja vastauksen odottaminen olisi suotavaa kaikkina ikävuosina.

Kommunikaation kolmio ja kulmakivet. Lapselle on toisaalta vaikea puhua, jos hän ei ole motivoitunut kommunikoimaan kanssasi. Mitenköhän sinut, aikuisen ihmisen, saisi opiskelemaan sähköpyörän kotihuoltoa päivittäin? Pienikin hetki riittää!

Äänteellisten häiriöiden kuntoutus. Laita tietokoneen kuvatyökalu ja laminointikone laulamaan, ja tunge tarkoituksenmukaisia tavutoistoja noppapelien ja muistipelien sekaan. Kortteja, bingoa, lottoa, aarteenetsintää, Pokemon-palloja... Kaikki käy!

PROMPT - Lapsen nassu on muovailuvahaa (vahvemmassa) kädessäsi, ja sinä saat sen sanomaan S:n, O:n, P:n, Ö:n ja kaikki vielä peräkanaa. Jos lapsi ei vielä osaa. Ja pidä nyt herranjumala se heikompi kätesi lapsen pään takana tukemassa.

ADHD ja autismikirjon häiriö tytöillä. Aika harva käy näitä diagnosoimaan ennen kuin on lapsen kannalta hieman myöhäistä. Kun on ihan vääränlaiset seulatkin käytössä!

Selective mutism – Evidence-based practices. Mutismia ei voi kuntouttaa koppiterapiana vaan koko lähiyhteisön kanssa: kyseessä on fobia, pelkotila puhumisesta tietyssä tilanteessa. Aika vähän tekemistä sen kuuluisan ärrävian kanssa, sanoisin.

ICF-koulutus puheterapeuteille. Suomen julkinen terveydenhuolto kaipaa lievästi sanotttuna päivitystä, mutta tarpeeksi moni ammattilainen ei ole huomannut sitä. Tähän liittyy koodaamista ja asioiden yksinkertaistamista. Vahva suositus siis tälle, kaikille sote-alalla.

Yhteistyötä ja sitoutumista: ohjeita yhteisöjen ohjaamiseen terapeuteille. Ole terapeutti lapselle, mutta vaativa personal trainer hänen lähiaikuisilleen.

Lasten lisäksi joitain metodeja voi käyttää myös nuoriin ja aikuisiin. Kunnioitus kouluttajia kohtaan on valtaisa, sillä he herättelevät ammattilaisten jo valmiiksi höyryäviä aivoja lisää 1-3 päivää maksua vastaan. Älä koskaan kokeile temppuja kotona ilman asiantuntevaa valvontaa. Lelut myydään useimmiten erikseen.

PERTTI JA MINÄ LIIKENNEVALOISSA...

Pertti ja minä pääkirjastossa. Olen kulkenut Pertin kanssa mukavasti yhtä matkaa tämän syksyn, mutta oikeastaan taipaleemme alkoi kunnolla vasta hänen saatuaan kunnon nimen, jolla häntä voi kutsua. Pertti on gradutyöni (epävirallinen) nimi.

Näin muutama viikko sitten Facebookissa, että kaveri oli saanut neuvoksi puhutella graduaan kuin ihmistä: työkaveria, ystävää, toivottavasti nyt ei rakastajaa sentään. Innostuin tästä, sillä en kunnioittanut Perttiä nimettömänä läheskään yhtä paljon kuin nyt. Nyt olemme kumppaneita. Otan tuollaiset neuvot yleensä liiankin kirjaimellisesti ja hyvä niin: pelkällä "ajattele positiivisesti" -kliseellä olisin päässyt ehkä eteenpäin, mutta gradun pertittäminen toi tutkimusaiheen lähemmäs sydäntäni ja tuli tunne, että pystyn työskentelemään hänen kanssaan vielä pitkään hermostumatta.

En ole saanut Pertistä vielä harmaita hiuksia, mutta silmäpussit ovat syksyn odotettua satoa.

 Putexin oma college - syksyn pehmein paita!

 

En siis ole ensimmäinen, joka kirjoittaa gradustaan näin. Tämä on aina tärkeää mainita Perttiäkin työstäessä - että muiden sanomaa ei pidä väittää omaksi ideakseen. Se on haastavaa, sillä jos haluan Pertin kautta tuoda esille niinkin yksinkertaisen ja yleisen asian, että aivovammapotilaita ei ole tutkittu Suomessa tarpeeksi, pitäisi siihenkin pyrkiä löytämään jonkun toisen pertti tai pena, joka on kirjallisesti lausunut sen ensin. Menemme joskus vähän sekaisin, kun tuo pitää ottaa huomioon jo mitättömältä tuntuvissa lauseissakin. Vaikka Pertissä ei tietenkään ole mitään mitätöntä tai turhaa.

Toivon kuitenkin, että suhteemme säilyy ammatillisena niin, että joululomalla voin keskittyä omaan ukkeliini ja jättää Pertin uinumaan helkkarin pitkiä päikkäreitä. Ei sitä oikeasti aina jaksa.

KIITOS OULU 2017-2017

Viikko sitten palasimme Oulusta takaisin pimeään ja lumettomaan Turkuun. Oulun logopedian opiskelijoiden hallitus eli Communica kutsui meidät luokseen tutustumaan kaupunkiin ja tietysti verkostoitumaan. Kuvia otettiin varmaan yhteensä satoja, mutta ymmärtänette, että ekskursion luonteeseen kuuluen suurin osa niistä on julkaisukelvottomia.

Saavuimme keskiviikkoiltapäivänä lumen kuorruttamaan Ouluun, ja tajusimme saapuneemme todelliseen winter wonderlandiin. Niin kaunista, niin iloiset ihmiset vastassa! Majoituimme paikallisten "logojen" luona, ja esimerkiksi huikea Ella otti meitä luokseen kaksi, vaikka hänkin asui pienessä yksiössä. Saimme ihanan* Ninnin kanssa kyydin lähes kaikkialle kiitos autollisen Mirkun, vaikka olisimme hyvin voineet käyttää bussia. Olemme tästä kaikesta edelleen tosi kiitollisia - Oulussa minulla oli käytössä jopa parempi sänky kuin kotona. Yksi kulttuuriero iski kuitenkin jo ensimmäisenä iltana: tuli niin pirum pimmiää jo iltapäivästä! Nythän se on jo täällä etelässäkin todellisuutta...

Ensimmäisenä iltana nautimme illallisen ravintola Pannussa, joka oli kyllä huoleton mesta. En ollut tiennyt oululaisesta majoneesipitsan perinteestä, mutta olin vahingossa tilannut sellaisen itselleni etukäteen. Tykästyin siihen sen verran, että otin vielä perjantainakin "majoneesikänkyn". Ruuan lomassa Mirkku kertoi huikeita luontotarinoita kotikonnuiltaan, ja tutustuimme toinen toisiimme. Kävimme myös KULUMASSA, jossa Rammstein-drinkki läväytettiin yllättäen eteemme. En ole koskaan nähnyt vastaavaa showta drinkkiä tehtäessä, ja se lämmitti kyllä mieltä erityisesti biisivalinnan vuoksi. Itse menin tuon illan vielä glögilinjalla, ja koko asetelmasta tuli jotenkin jouluinen ja kotoisa olo. Kävelimme samana iltana PAHKI toripolliisia, koska tiesimme jo, mitä pahki tarkoittaa.

Sain muilta hieman kuittailua, kun napsin polliisista kuvia aivan joka kulumasta. Tämä oli oikeastaan myös lopulta ainoa suora kuva kyseisestä herrasta.

Torstaista oli odotettavissa pitkä mutta mielenkiintoinen päivä. Pääsimme kunniatohtorin pitämälle aamuluennolle ihanteelliseen aikaan heti klo 8.15. Se oli ainakin hyvää kertausta meille, jotka ovat kurssin jo käyneet, mutta pääasia oli nähdä legendaarinen Lehtihalmes. Osallistuimme vielä toisellekin luennolle, ja valitsimme Sinin kanssa kuulovammahommat. Toinen luento oli virhe sinänsä, sillä olin tautisen väsynyt ja nälkäkiukkuinen tässä vaiheessa. Alla kuitenkin kuva luennolta, jossa on jo nähtävissä hymynkare. Oululaiset kyllä juttelivat luokissa vapaammin opettajan kanssa kuin meikäläiset Turussa, mistä voisi ottaa mallia. Oulun yliopisto on sellainen labyrintti, etten vieläkään tiedä edes, kävelimmekö sitä ikinä päästä päähän. Heillä on myös Subway keskellä kampuksen käytäviä. Miinusta annan ruman värisistä seinistä. Oli kiva tutustua paikkoihin, sillä Turussa kampus on kuitenkin ripoteltu melko laajalle alueelle ja moneen rakennukseen. Sitähän sitten olettaa kaiken olevan samalla tavalla myös pohjoisessa. Yliopistolla oli myös abipäivät menossa, joten saimme soljua paikasta toiseen muiden noobien vanavedessä. Ja ei, emme ihan oikeasti meinanneet löytää oikeasta paikasta ulos, kun oli tarkoitus lähteä valmistautumaan iltaan.

 Yritimme hypätä Usherin oireyhtymää sairastavan saappaisiin. Eipä tuolta paljoa nähnyt.

Teinisitsejä varten oli käytävä ostamassa vähän snapsijuomia ja aloitteluruokaa. Kiirehän siinä tulee, kun meikäläisen kanssa alkaa valmistautua. Sipsivalinnassa osasin tehdä kompromisseja, joista äitikin olisi ylpeä. Meikkasin itseni niin teiniksi kuin osasin, ja moni meistä totesikin pelästyneensä illan mittaan aina peiliin kurkatessaan. Huonetoverini Ninni näytti oikeasti 16-vuotiaalta koulukiusaajalta, ja olisi Ellakin päässyt lastenlipulla bussiin. Sitä luulisi, että vain ulkonäkö on teiniä sivistyneiden teekkareiden ja logopedien yhteissitseillä, mutta meno äityikin sellaiseksi, että tunsin saapuneeni aikakoneella vuoteen 2008. Oikeastaan kaikki elementit olivat nähtävissä: vessassa oksentaminen, tietyntyylinen tanssiminen pylvään ympärillä, sauna ja lumihanki, salamavalolla höystetyt peilikuvat, soidinmenot, beer pong, ambulanssi ja kuulemma polliisikin pihassa... Ei nyt eritellä tässä pikkumaisesti, kuka teki mitäkin, mutta logopedit eivät taatusti jääneet seinäruusuiksi. Kun sitseillä annettiin viimein puheenvuoro turkulaisille, kerroin vakavanhaa legendaarista tarinaa mammani lapsuudesta, joka ei sinänsä liittynyt mihinkään. Annoin ainakin hyvän kuvan turkulaisesta elämänmenosta joskus 30-luvulla. Lauloimme myös oman Putex-laulumme, joka sai innostuneen vastaanoton. 

Oli muuten todella virkistävää juhlia yhdessä tilassa koko ilta, sillä kuka nyt haluaisi lähteä hyviltä etkoilta mihinkään. Tosin muutaman kaverin kanssa päätimme siirtyä Poikkareille (poikkitieteelliset bileet) paikalliseen yökerhoon, sillä ajattelimme että se on täällä koettava. Paikan päällä ei kuitenkaan ollut niin hurja meno kuin teekkaritalolla. :D Teimme sitten oman tanssishowmme siihen loppuun Ninnin kanssa. Emme edes olleet tanssilattialla, vaan jossain välissä sattui olemaan hyvä musiikki ja enemmän tilaa, niin tottahan siinä on hyvä aloittaa robottiliikkeiden ja modernin tanssin yhdistelmä.  Ennen kuin lähdimme taksilla hotellille**, tapasimme opiskelututtavan Turun yliopistosta - oululaisessa baarissa! Totta helekkarissa.

Tosiaan, se murre tarttui hyvinkin äkkiä. Tietty nuotti ujuttautui puheeseen lähes huomaamatta, mutta saimme silti kuulla oman nöyryytyksemme siitä, kuinka pölöltä turku kuulostaa. Sitä luulee puhuvansa jotenkin yleiskielellä, kunnes menee Ouluun ja porukka alkaa matkia melko uuvattimaisesti omaa puhetta. Tämän ansiosta tajusin lyhentäväni jatkuvasti sanoja, ja yritin korjata tätä asiaa aina välillä. Myös kielimuuria esiintyi ajoittain, sillä luulin että "valakeasta" puhuttaessa tarkoitettiin ihan oikeasti Valakea-nimistä kauppakeskusta. Se olikin ihan vain Valkea. Toisaalta taas oululaisilla oli vaikeuksia ymmärtää verbimuodon "katsoin" -> "kattosin" logiikka. Emme itsekään osanneet selittää sitä.

Perjantain turistikierros kaupungissa sujui levottomasti, hieman puolikuntoisena mutta rennosti. Luulenpa, ettei joukkomme olisi jaksanut kovin paljon pidempää kierrosta, sillä parikin logoa oli löytänyt jatkoilta takaisin majapaikkaansa vasta keskipäivän tienoilla. Yksi meistä ei edes päässyt nukkumaan "kotiinsa", sillä väliin tuli yksi sairaalareissu ja jotain tuollaista pientä. Mutta kaikki halukkaat pääsivät sentään perjantain kierrokselle! Minä ostin aikuisen naisen korvikset vanhasta aitasta, sillä olen tuollaisten paikkojen helppo uhri. Oulussa on paljon kaikkea kaunista ja vanhaa, ja erityisesti kaupunginkirjaston alue teki moneen vaikutuksen. Siksi olikin hienoa ottaa kuva sen lähellä sijaitsevasta nakkikioskista (kuva alla) eikä siitä kirjastosta. Osa meistä halusi Pannukakkotaloon kierroksen päätteeksi, sillä olihan Turtles-kebulan majoneesipitsan syömisestä jo kulunut tarpeeksi aikaa. Tässä välissä täytyy sanoa, että ainoa terveellinen ruoka taisi reissun aikana olla yksi kouluruokailu ja emäntämme keittämä aamupuuro sekä välipalat - kiitos hänelle niistä. Majoneesikaupunnissa on vaivalloista etsiä terveellistä syötävää.

Viimeisenä iltana pääsimme myös yritysvierailulle oman alamme firmaan. Se oli kyllä mielenkiintoista ja kivasti järjestetty tilaisuus. Vaikka itse olin lähinnä univajeinen (#jeesustelija), kiinnostuin firmasta ja isompi liekki syttyi taas sisälläni logopediaa kohtaan. Pirun pehmeässä tuolissa istuminen saattoi auttaa keskittymisessä myös. Onneksi monen firman leivissä voi työskennellä ympäri Suomea, eikä tarvitse lähteä Ouluun saakka. Loppuilta kului yliopiston Mannensaunalla (kelatkaa mikä nimi): siellä syntyi hyviä keskusteluja ja reippaimmat ryhtyivät oikeasti saunomaan, mutta olimme suurin osa kyllä aivan kuitteja. Onneksi väsyneimmän päivän päätteeksi päätin avautua henkilökohtaisista asioistani puoleenyöhön saakka, niin ettemme varmasti saisi nukkua tarpeeksi ennen lauantain junamatkaa. :D Onneksi lauantain aamupala Makia-kahvilassa sai hymyn huulille ennen lähtöä.

Tämä ekskursio oli ruuan, seuran ja vieraanvaraisuuden vuoksi täyttä priimaa ja juuri sopiva piristysruiske pimeän syksyn keskellä. Lumi oli tosin jo sulanut Oulustakin pois, kun lähdimme takaisin Turkuun. Naurua ja väsyneitä vitsejä riitti alusta loppuun saakka - enpä ole hetkeen nauranut oikeasti vedet silmissä. Jos wabu ei lobu, niin osalla ei loppunut kyllä Oulukaan Turkuun päästyämme. #elämämoulu jää kirkkaana (mutta vähemmän selvänä) muistona mieliimme, ja nyt vain odotellaan oululaisten logojen vastavierailua. ;)

*Adjektiivi lisätty henkilön pyynnöstä. Tunteet ovat toverillisia, ei mitään muuta.
**Ellan residenssi tuntui hotellilta, mutta ei varsinaisesti ollut sitä. 

#vainlogopediajutut

Kuvat ovat Halisten ihanista maisemista viime viikonlopulta, kun sää oli täydellinen hevosten tuijottamiseen, kuvailuun ja käppäilyyn. Sinne piti tietysti lähteä upouusissa istuvissa housuissa eikä lenkkitamineissa... Lupaan, että tämä on viimeinen opiskelupostaus vähään aikaan, mutta myös ne, jotka eivät tiedä mitä kaikkea puheterapeutit voivat tehdä, kannattaa ehdottomasti lukea tämä! Otsikko kuvannee tämänhetkisiä fiiliksiä parhaiten, mutta otsikko voisi olla myös "ei vain ärrävikoja". Ensi viikolla en välttämättä ehdi bloggailla sen enempää kuin tälläkään viikolla, mutta koittakaahan pysyä housuissanne!

• Olemme ruokkineet toisiamme piltillä, porkkanalla, ruisleivällä ynnä muilla. Opintopisteiden eteen on aika jännää yrittää asettua cp-vammaisen saappaisiin ja antaa kaverin ruokkia, kun omat silmät ovat kiinni ja "leuka ei toimi". Tuoreimman tiedon mukaan meidän on myös tänä keväänä opittava änkyttämään eri tavoilla.

• Kävelin eräänä päivänä valtavan mustan salkun kanssa kaverin luokse testaamaan hänen lastaan paritehtävän takia. Näytin todennäköisesti tosi tärkeältä tyypiltä tai siltä, että laukussa olisi joku pommi. En ihan ymmärrä, miten moinen salkku leluineen voi maksaa 1000 euroa. Ihme kun en unohtanut sitä mihinkään.

• Ainejärjestön huoneessa tehdään paitsi paritöitä, opetellaan myös väsyneimpinä tunteina puhumaan päästä keksittyä saamea, suunnitellaan pippaloita ja luetaan vauvafoorumin legendaarisimpia keskusteluja.

• Kysyn silloin tällöin itseltäni (esim. tilastotieteen kohdalla) sitä kuuluisaa kysymystä, jonka tarkoitus on rentouttaa: "onko tällä väliä puolen vuoden päästä?" No kyllä on, koska jos ei pääse tilastotieteestä läpi, opinnoissa on turha yrittää edetä. Sen sijaan sipsipussin kohdalla vastaus kysymykseen on jyrkkä ei.
  

• Olemme maanneet yksitellen pöydällä, kun jokainen saa kokeilla venyttää toistensa kurkunpään lihaksia valvotuissa olosuhteissa (voice massage). Sitten belgialainen asiantuntija varoittaa tappamasta toisiamme: "don't grab both sides of the larynx, you don't want to kill anyone." No hyvä kun sanoit.

• Meillä edetään paljon ns. perse edellä puuhun: tehtävissä pitää miettiä kuntoutusmenetelmiä, vaikka odotamme että opettajat kertoisivat meille siitä ensin edes jotain.

• Emme voi lähteä yhdelle risteilylle ilman, että kaikkien aikataulut sotkeutuvat ja tulee lisätehtäviä. Terveisiä Alcatrazista (ja kiitoksia GOOM).

• Ystävänpäivä, itsenäisyyspäivä, krapulapäivät, "hiihtoloma"... Kaikki nuo olisivat teeskentelyä ilman lähestyvää tenttiä. Linnan juhlia katson varmaan seuraavaksi kolmen vuoden kuluttua ilman minkäänlaisia paineita.  

Tuostakin tämän kevään hakijat saavat osviittaa, mitä opiskelu teorian lisäksi sisältää. :D Tsemppiä kaikille pänttääjille!

Logopedian epäkohdat? (Turun yliopisto)

 Hei kaikki logopediaan hakevat ja sitä opiskelevat immeiset!

Halusin kirjoittaa tämän erikseen turkulaisesta näkökulmasta, koska tämä blogiteksti on saanut yhden jos toisenkin karvat pystyyn pelästyksestä. En tosin voi puhua tekstissäni aivan kaikkien puolesta - esimerkiksi perheenäitien ja samalla töissä käyvien mielipide on varmaan vähän erilainen.

Sehän on ihan totta, että tämä on keskimääräistä kuormittavampaa hommaa. Myös vastuuta joutuu ottamaan enemmän esimerkiksi toisen vuoden terapiaharjoitteluista - ne vievät aikaa ihan älyttömästi ainakin aluksi, ja siinä haluaisi onnistua jollain tasolla. Taisin joskus kertoa lukeneeni juurikin Oulun yliopiston kyselystä, jossa logopedit arvioivat työtunneikseen 40 tuntia viikossa. Olen siitä asti yrittänyt pitää kirjaa välillä omista viikkotunneistani, koska tuntuu, että tuohon lukuun päästäkseen saa kyllä puskea ihan liikaa! Täysipäiväisesti työskentelevät ihmiset voivat ajatella, että tuohan on perus 8h/päivä, mutta täytyy huomioida esim. terapioiden ja niiden suunnitteluun menevä aika sekä tenttiin lukemisten ajankohdat, jotka eivät todellakaan mahdu siististi kahdeksan tunnin pakettiin. Opiskelua tapahtuu joskus viikonloppuisin ja iltaisin (kenelläpä ei), ja terapiat menevät luonnollisesti enemmän lasten perheiden aikataulun mukaan. Kuten lähes kaikki tietävät sen takaraivossa olevan tunteen, että "jotain pitäisi tehdä/deadline lähestyy", niin sen kanssa tässä on totuttu elämään. Pyrin puhumaan vähän samoista asioista kuin Marjo Sparkle-blogissaan. Tuolta blogista löytyy hyvin asiaa logopediasta ylipäätään, joten kannattaa kurkata!

Kuunnellaanko opiskelijoita?

 Turunkin yksikössä pidetään palautetilaisuuksia kaksi kertaa vuodessa, joista olen ollut vasta yhdessä. Keväällä meille järjestettiin tarjoilu ja kiva tila kokoustamista varten, ja olin tyytyväinen siihen yhteisymmärrykseen, joka ainakin sillä kerralla saavutettiin. Siellä siis luetaan opiskelijoiden palautteita, ja opettajat vastailevat. Opettajatkin toivoivat syyslomaa, ja sellainen saatiin. Tosin suurimmalle osalle kakkosista se ei tarkoittanut lepoa, koska minullakin oli ei-logopedian kursseja ja tentti, sekä terapioita pidettävänä. Ensi vuonna saan ehkä nauttia siitä oikeasti lomana! Myös hiihtoloma keventää hetkeksi taakkaa.

 Terapiaharjoitteluiden alkaessa oli todella pahanpäiväistä sähläystä mm. kulkuavainten kanssa, ja sen takia terapian suunnittelu (eri huoneisiin pääsy ym.) tuntui erityisen raskaalta. Tämäkin ongelma johtui juuri tehdystä remontista ja tiedonkulun ongelmista, mutta nyt nekin on selätetty. Ensi vuonna samanlaista ongelmaa tuskin tulee, koska näihin osataan varautua. Ehkä opintojen alussa tuntui samalta kuin oululaisista: palautteesta ei tuntunut olevan hyötyä, koska opettajat eivät tulleet vastaan. (Meillekin on hoettu, että pitäisi olla kiitollinen opiskelupaikasta.) Silti tuntuu, että meitä kuunnellaan. Jotkut opettajat ovat aina valmiita juttelemaan opiskelijoiden kanssa, jos jotain on sydämellä. Käytännön esimerkkejä on opetukseen toivottu, ja niitä on saatu paljon. Pyysimme esimerkiksi oikeiden puheterapeuttien pitämien terapioiden seurantojen siirtämistä (tsiisus mikä lause!) ensimmäiseen vuoteen, koska sitten tietäisi paremmin, mikä kakkosen syksyllä odottaa. Nyt vain jouduimme aika kylmiltään pitämään artikulaatioterapiaa. Vinkkejä onneksi sateli pitkin terapiajaksoa!

Opiskelu ja työt?

 Ykkösvuosikurssilla ehtii tehdä töitä melko hyvinkin opiskelun ohella, jos nyt mietin asiaa. Riippuu tietysti siitä, suorittaako heti paljon kaikkea ylimääräistä alta pois (esim. puheviestintä). Kakkosella meistä aika monikin käy osa-aikatöissä, mutta he kertoivat syksyllä stressanneensa melkoisesti. Joillekin se sopii, ja ainakin itse tiedän, että jatkuva meneminen ei ole se oma juttu. Antaisin myös vinkkinä, että jos jotain kurssia ei ole ihan pakko sillä hetkellä suorittaa ja se tuntuu raskaalta, jätä se suosiolla pois. Mulla ei ollut töitä eikä elämää muutenkaan  syksyllä, joten suoritin esim. psykiatrian pois alta, vaikka sen voisi tehdä kolmannellakin. En myöskään koe oppimispäiväkirjaa ihan niin hirveänä työnä kuin moni muu (tässähän nytkin kirjoittelen, höhö).

Kun nyt kuumotellaan niitä epäkohtia, niin aloitetaan. Yksi asia ärsyttää yli muiden, ja se on läsnäolopakko. Logopedian omilla kursseilla (toki voi olla muillakin) on pakollista läsnäoloa 80%, mikä tarkoittaa yleensä, että kaksi luentokertaa voi jättää väliin per kurssi. Se on aika vähän, kun miettii käsitettä "akateeminen vapaus". Moni sitä hehkuttaa: filosofitkin nukkuivat Dublinin jälkeisen päivän, kun minun oli pakko mennä yliopistolle. Tunsin jo jäätävää syyllisyyttä siitä, että olin ollut matkan takia parilta luennolta pois. Aiemmin ajattelin, että koska opiskelijoita oli ennen vain 13/vuosikurssi, olisi ollut typerää pitää jatkuvasti luentoja viidelle ihmiselle, koska muita ei vain huvita tulla. Nykyään meitä on kuitenkin yli tuplasti enemmän. Kursseilla on myös sen verran tulevaan ammattiin liittyvää asiaa, että eivät ihmiset huvin vuoksi jää kotiin. Siksi läsnäolopakkoa pitäisi mielestäni vähän löysätä. Toki noita useampia poissaolokertoja voi korvata yleensä kirjallisilla tehtävillä. Yhdellä viikolla rasitti lähteä 1,5 tunnin takia yliopistolle, kun matkoihin meni yhteensä 40 minuuttia. Luentodioista suurin osa tulee Moodleen, eli niitä katselee netistä joka tapauksessa kotonakin.

 Tiedonkulku ja pari muuttujaa

Toinen kurjempi asia on informaation kulkeminen huonosti. Tähän liittyy esimerkiksi se kulkuavainten kanssa sähläys (keneltä kysytään kulkulupa ym.) mutta myös se, että loppusyksyn minikurssista ilmoitettiin vasta lokakuussa. Sitten niitä aikatauluja muuttelee kalenteriin juuri niihin päiviin, joissa piti vanhan tiedon mukaan olla vapaapäivä. Ihmiset saattavat hyvin sopia matkoja tai töitä noille päiville. Esimerkiksi audiologia oli vain ilman kummempaa meteliä lisätty lukujärjestykseen, että "hei tällainen kiva pikkukurssi vielä", vaivaiset neljän tunnin sessiot perjantaipäiville.

 Toisin kuin Oulun opiskelusta sai kuvan, meillä eivät opettajat odota mitään täydellisyyttä esim. tenttimenestyksen suhteen. Siitä olisi siinä tapauksessa puhuttu meille jo erikseen, koska emme me ole mikään vitosia jatkuvasti tahkoava tehopumppu. Professorimme vaativat mielestäni enemmän selkeyttä ja ytimekkyyttä kuin täydellisiä pitkiä esseitä kaikkine yksityiskohtineen (okei, riippuu hieman opettajasta!). En olisi hetkeäkään tuolla, jos kaikkien oletettaisiin olevan superhyviä paperilla koko ajan. Asioita kerrataan kuitenkin useilla kursseilla, joten turhaan stressasin esimerkiksi ekana vuonna, muistanko tiettyjä tärkeitä juttuja. Niitä ehtii kyllä varmistella ja kertailla!

 Mitä tulee pilkunviilaukseen, josta Oulun kirjoittaja mainitsi, niin en edes olettanut, että esimerkiksi kandissa sallittaisiin sinnepäin-tekstit. Ehkä Oulussa on urputettu sitten turhasta, mutta minä haluan kyllä itsekin, että tulevien tutkielmieni teksti on virheetöntä. Kai suurin osa haluaa? Kuulostaa ehkä hullulta, mutta nyt minäkin tiedän paremmin ajatusviivan ja yhdysmerkin eron, ja olen vain tyytyväinen! :D Ja toisaalta jos joku naputtaisi tuollaisista asioista muulloin, niin en ottaisi sitä mitenkään itseeni.

Edistys ja muutos?

Se meiltä onnistuu, koska kuulin esimerkiksi aiempien vuosien terapiaharkoista karmeita huhuja. Opiskelijat joutuivat muutama vuosi sitten harjoitteluissa ottamaan 4 lapsiasiakasta kerrallaan, mikä ei tietenkään toiminut. Se huomattiin, ja siirryttiin parempiin ratkaisuihin. Terapiahuoneita on tullut lisää, ja uusia materiaaleja hankitaan yhteisvoimin. Loppuharjoittelusta kuulin vielä viime keväänä, että siitä ei makseta palkkaa. Nyt kuitenkin näin sähköpostin, jossa mainittiin muutama paikka, joka maksaa neljän kuukauden harjoittelusta harjoitteluajan palkkaa. Mahtavaa edistystä siis tämäkin! Ennen kaikkea edistystä ovat turkoosit haalarit, koska ne olivat joskus RUSKEAT.

Logopediassa on paljon eloa, kun itsekin pitää huolen muiden auttamisesta ja yhteishengestä. Whatsapp laulaa välillä siihen malliin, että ei voi kuin huokaista: "vain logopediajutut". Kirjoja vaihdellaan keskenään, joku skannaa moisen koko porukalle käytettäväksi, toiset pitävät lukupiirejä, ja Putex-huoneella on aina porukkaa. Isomman opiskelijamäärän ansiosta meillä on enemmän puhtia keksiä kaikkea omaa kivaa, ja keväällä järjestetään ainejärjestön ensimmäiset omat vuosijuhlat! Niihin ilmoittautuessani en meinannut ensin keksiä pöytäseuruetoivetta, koska turkulaisittain sanottuna: "pal välii ku kaik o nii kivoi!"

 Elämä on ihanaa / Oispa kaljaa

Otsikon lauseet pyörivät usein keskusteluissamme, ja vertaistuki onkin melkein parasta logopedin elämässä. Terapiamateriaalivarastostakin (siellä riittää lautapelejä ym.) on tullut tietynlainen terapiahuone ihan meitä varten, kun siellä saa avautua, mikä omassa terapiassa mietityttää. Artikulaatioterapiakin onnistuu tosi helposti ensimmäisten kertojen jälkeen, vaikka se jännittää etukäteen ihan vietävästi. Olin yhtenä päivänä yliopistolla 10 tuntia sattuneista syistä, enkä ole ikinä viettänyt siellä noin pitkää aikaa. Silti kotiin päästyäni hymyilin ja ajattelin, että terapia meni ihan kivasti ja lounas oli hyvää. Ei missään nimessä kannata ajatella kellon ympäri, että "mitä mä olen unohtanut, mitä mä nyt teen, mokasinko taas ja hitto mulla on kiire". Stressi ei lietsomalla pienene vaan sillä, että rauhassa aloittaa hommien hoitamisen yksi kerrallaan. Kaikki kyllä järjestyy. Minä tykkään tästä suurimmaksi osaksi, vaikka tilastotieteen kurssi on yksi harmaa pilvi taivaallani. Mutta ehkä siitäkin lopulta oppii jotain.

Lähinnä meillä on kai kiire siksi, että on kuitenkin paine valmistua ajallaan, eikä kelkasta haluaisi pudota kovin pahasti. Ei silti ole varmastikaan ongelma, jos henkilökohtaisesti hitaampi tahti tuntuu paremmalta (joku siitä kyseli). On porukka pitänyt välivuosiakin. Kursseja vain täytyy suorittaa tietyssä järjestyksessä: esim. ensin audiologia ja sitten vasta kuulovammat. Kunhan siitä pitää kiinni, niin pikkuhiljaa sitä etenee. :)

Kysykää lisää! Lupaan vastailla nopeammin kuin männävuosina... 

WTF

Siis what the fuck. Oululaisittain myös "mitääähheleeevettiä". Tässä tulevat asiat, jotka saavat minut huutamaan "eihhelee":

• Koirien "oikeat" kennelnimet. Heitetään nyt hatusta esim. Princess of Antidemocratic China for the Win. Sitten sitä kutsutaan Saijaksi, koska China.

• Ulkomaisten sarjojen ja elokuvien suomennokset, vaikka eihän niitä edes enää suomenneta samalla tavalla (Gossip Girl, Mad Men, The Affair...). One Tree Hill on yksi, mistä on vaikea päästä yli. "Tunteet pelissä" kuulostaa toisaalta juuri niin ylidramaattiselta kuin itse sarjakin on. Se on hei vain koripalloa, epätoivoisia naisia ja puisevia miehiä. "The Knowing - Tieto" on kummallakin kielellä huono elokuvan nimi, mutta ei sitä muutenkaan kannata katsoa, koska siinä on Nicholas Cage.

• Vanhemmat, jotka jättävät pikkulapsiaan yksin autoon/kotiin tunneiksi. 

• Ihmiset, jotka luulevat vain perunassa, leivässä ja riisissä olevan hiilihydraatteja.

• Lähinnä kaikki englanninkieliset tenttikirjat

•  Ihmiset, jotka nauravat termille "lonkankoukistaja", koska eivät ole sitä ennen kuulleet. Ja ne ihmiset eivät ole ulkomaalaisia tai alakouluikäisiä.

• Pariskunnat, jotka sopivat yhdessä, koska mies kosii. Niiden seinällä voi silti varmaan lukea "carpe diem", koska silloin suunniteltuna ajankohtana siihen hetkeen varmaan tartutaan lujasti.

Ja kääk, en ole kirjoittanut tänne melkein kuukauteen! Tämä on ahdistanut minua kovasti, mutta onneksi ainakin viralliset lukijani ovat tallella. Pitää painaa vielä pari viikkoa verenmaku suussa, ja sitten toivottavasti on taas tyyntä. Olen muuttanut tässä välissä (noin vaihteen vuoksi), tein pari tenttiä ja oppimispäiväkirjoja. Lähinnä se muuttaminen ei olisi sopinut tähän väliin, mutta poikaystävän keuhkot eivät katsoneet kalenteria. Sekä ne että lääkäri sanoivat, että nyt on aika poistua jostain homepesästä. Muutto sujui mutkattomasti. Ei ole siis aihetta valittaa, mutta pirun väsyneitä täällä päässä ollaan. Pääasia on, että muutimme yhdessä samaan paikkaan, pariksi viikoksi melkein jo unohtui että olen parisuhteessa ihmisen enkä läppärin kanssa. Lähden kohta yläkertaan teelle, kun kaveri kutsui. Haha, tämähän on aika siistiä! Varsinkin siksi, kun netti toimii taas kolmen erakkopäivän jälkeen. :D

*Palaan tuohon Ouluun myöhemmin logopedia-aiheen parissa, kun täytyy vetää pari mutkaa suoriksi logopedian epäkohdista (sen voin jo sanoa, että Turussa saattaa olla kivempaa kuin Oulussa). Kaikki ei ole niin hanurista kuin miltä se saattaa näyttää. Vaikka joskus se on juurikin sitä.

Jenkkileffojen college vs. Turun yliopisto

Tästä tulee tällainen lyhyenläntä läppä, koska lähden kohta Dubliniin! Kiirettä pitää rästihommien ja pakkaamisen kanssa, joten seuraavaksi minusta kuuluu toivottavasti vajaan viikon päästä.

Toivottavasti kukaan ei tule yliopistoon sen takia, että saa luentojen välissä lukea kirjaa puiston puun juurella tai pelata jalkapalloa nurmikolla. Ei, niissä väleissä yritetään syödä sitä mitä ehditään. Ruokalassa on ihan hirvittävät jonot, mistä periaatteessa ei kehtaa valittaa, kun ruoka on niin halpaa. Lisäksi ruokalan suunnittelu niin, että annoksensa jo saaneet ja sitä vielä jonottavat kiehnäävät vieretysten ahtaalla käytävällä, on huonoin idea ikinä. Määrärahoja ei ilmeisesti riitä siihen, että ruokatiski saataisiin eri paikkaan, jotta kaikilla olisi tilaa liikkua. Melua sietämättömänä ihmisenä toivoisin myös huopapaloja jokaisen ruokalan tuolin jalkojen alle.Tarjottimet tuskin poikkeavat Yalen vastaavista. Flirttailua tai "you can't sit with us" -meininkiä en ole koskaan kokenut - ruuhka-aikana istutaan lähinnä sinne, mihin mahdutaan. Small talk syntyy siitä, kun tökkää vahingossa kolmea ihmistä laukulla, kun yrittää päästä omalta istumapaikaltaan pois.

Riippuu tietysti tiedekunnasta, mutta meillä ei ainakaan ole aikaa kuunnella luennolla kahden eturiviläisen kiistelyä jostain Shakespearen teoksen teemoista. Lisäksi niitä miehiä ei saa tuolla tavalla kinastelemalla (niin kuin öö kaikissa teinielokuvissa, jotka sijoittuvat kouluun), vaan esim. opiskelijabileistä. Niissä ei useimmiten ole isoa valkoista kartanoa ja punaisia mukeja, paitsi jälkimmäisiä ehkä keskiviikkona järjestetyissä Kotibileissä. Suomen kampuksilla ei myöskään satele pöllöpostia ruokalan katosta eikun ei hele...

Sitten aloin miettiä, että miksi meillä ei ole vastaavanlaisia asuntoloita kuin Jenkkilän kampuksilla! Meillä on tasan tarkkaan suht hiljaisia yksiöitä vieri vieressä hurjan halpaan hintaan, mutta ei sellaisia omakotitaloja, joihin mahtuisivat kaikki logopedian opiskelijat samaan. Siellä olisi yksi biatch (minä) johdossa, ja yhdessä kilpailisimme sosiologeja vastaan parhaan biletalon tittelistä. En tiedä, millaisia parisuhteita siinä asumismuodossa toisaalta voisi rakentaa. Mutta on meillä collegekulttuurin kanssa jotain yhteistä: heillä on yliopiston nimikkohupparit, ja me käytämme opiskelijahaalareita. On jokaisen oma mielipide, kummat ovat esteettisempiä.

Loppuun kysymys: kuinka monta oppimispäiväkirjaa ihminen voi kirjoittaa yhden lukukauden aikana? Ilmeisesti (tuoreimman tiedon mukaan) jopa viisi. Viikon sisään on tulossa kahdet sitsit - toiset Dublinin hostellissa, toiset Turussa ensi viikolla. Niitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan!

Pakko laittaa tästä vielä kuva: kaksi viikkoa sitten eräissä tupareissa yksi miespuolinen kaveri meinasi laittaa roskansa tähän: "Se näytti ihan jätesäkiltä!"  Anteeksi mitä :D