ROAD TRIP SKOTLANNIN YLÄMAILLE, OSA 2

Yöpymiskatastrofissa kävikin onni onnettomuudessa, sillä bed & breakfast oli unelmieni täyttymys: aitoa ja lämminhenkistä brittiläistä emännöintiä vanhassa talossa, ja vielä niin hienoissa maisemissa! Kalastusalukset seisoivat tyynellä vedenpinnalla, kun söimme aamupalaa kunnon dining roomissa. Perhevalokuvissa näkyi gingereitä ja skottiruutua, ja bongasimme kirjahyllystä ohjekirjan selkeämpään puhumiseen. Sitä voisi toki suositella muutamallekin Skotlannissa asuvalle... Menisin siis ehdottomasti uudelleen Isle of Skyen Uigin kylään yöpymään. Aamupalaa odottaessamme talon emäntä kysyi ruutuhameestani, joka minulla oli päällä. Tämä oli vähän nolo turistihetki, kun sanoin että haluaisin kyllä tietää, minkä skottisuvun ruudut mulla on päälläni, mutta en ollut varma. Hän veikkasi Mackenzietä, jota itsekin olin arvellut (niitä nyt riittää maapallolla), ja hänen oma äitinsä oli kuulemma Mackenzie. Tästä innostuneena omaksuin välittömästi uuden identiteettini: lady Mackenzie istuutui palvelusväkensä saattamana pöydän päähän ja nautti black puddingia ja muuta perinteistä brittiruokaa. Myöhemmin Edinburghin kämpässä luin sukuni historiasta, ja kävi ilmi että Eilean Donan Castle oli alun perin meikäläisten asuttama. Sinne siis kelpasi mennä uudestaan vielä takaisintulomatkalla. ;)

Ehkä se johtui lyhyistä yöunista, muuten vain vaativasta matkanteosta tai sitten kahden kielen sekoittumisesta keskenään, mutta meistä ei osannut kukaan puhua enää ylämaille saavuttaessa. Lauseet olivat ihan päin puuta ja sanat menivät jatkuvasti sekaisin. Siitä sai monet hekottelut matkan varrella. Itseltäni tuli rasittavan tiuhasti englanninkielisiä sanoja, sillä en vaan ole tottunut puhumaan maapähkinävoista vaan peanut butterista. Sitä hiton tahnaa oli meillä autossakin mukana, mutta kukaan ei syönyt sitä paitsi minä. Meetvurstimies huomasi muutenkin, että olen oppinut syömään melkoisia määriä vaihdon aikana. Saatoin olla hitain, mutta vedin reippaasti esim. majatalon full scottishin nurisematta naamaani, eikä tarvinnut hetkeen syödä mitään. Mainittakoon nyt vielä, että se black pudding oli täydellistä.

Minusta ei ole paljon enempää reissukuvia, sillä en näyttänyt missään vaiheessa erityisen kuvattavalta.

Fairy Glen (ylhäällä kuvissa) oli yksi pakollinen pysähdyspaikka, ja pääsimme sinne onneksi jo ennen aamuyhdeksää, sillä se oli aivan yöpaikkamme lähellä. Menin siellä myös pehvalleni, mutta en onneksi mitenkään mutaiseen paikkaan. Siellä käyskentelyn jälkeen unihiekka alkoi karista silmistämme ja musiikit pärähtivät soimaan. Täytyy sanoa, että ilman musiikkia tuollaiset ajomatkat eivät olisi ollenkaan sama asia, ja vaikka itse sanonkin, oma Skotlanti-lista Spotifysta osui aika naulan kantaan. Myös Meetvurstin kokoama viikinkimusiikki sopi maisemiin täydellisesti, enkä olisi kestänyt tuolla jotain ysärinostalgiaa suoraan radiosta. Nyt ei oltu sillä tuulella!

Isle of Skyella ja muuallakin luonnonmaisemissa voi olla vaikeaa löytää kunnon autotietä etsimäänsä paikkaan. Saimme Fairy Glenillä paikalle pöllähtäneeltä turistioppaalta vinkin tulivuoresta, ja miten sinne kannattaisi mennä. Ajoimme sen ohi joka tapauksessa, mutta missasimme kyllä täydellisesti ajotien sinne. Ehkä taas ensi kerralla, höhö. Jatkoimme merenrantaa pitkin ja pysähdyimme pienelle vesiputoukselle. Olin odottanut siltä vähän enemmän, mutta kivan näköistä yhtä kaikki!

Aamupäivällä alkoi pieni tuskien taival, kun Meetvursti sanoi ekaa kertaa väärän sanan, ja minä pimahdin. Pimahdin mäessä, jolla piti olla jotain legendaarisia kiviä, joille piti kävellä siis kaksi kilometriä nähdäkseen ne. Emme jaksaneet loppuun asti, sillä meiltä olisi myös loppunut aika kesken. Saavuin muuten monessa kohteessa aina viimeisenä paikalle kuin läähättävä Kalervo Kummola (ja huusin hänen hokemiaan liikaakin), mutta se johtui yleensä siitä että pysähdyin ottamaan kuvia joka paikkaan. Tämä mäki oli poikkeus, ja koska olin niin suivaantunut eikä parisuhderiita päässyt kunnolla alkamaan, en ottanut kuvia ja maisemakin oli muka ihan paska. "Kiviä on Skotlanti täynnä." Kävelimme alas ja aloin vinkua vessaan.

Linnan ympäriltä oli hävinnyt vettä yön aikana.

Seura oli hyvää ja mukavan tasaista sakkia. Oma tasaisuuteni sai pienen särön keskellä suota/peltoa matkalla Glencoeen, kun oli pakko mennä rämpimään ja kastelemaan kangaskengät. Luulen, että huutoni kaikui parin kilometrin säteellä, sillä kyllähän tuolla vuorilla nyt ääni kantaa... Varmaan aikaisempi kitka sillä järkyttävällä kivimäellä purkautui tuossa kohdassa. Ja kuitenkin - kaikki ihan omaa syytä.

Raukat taisivat etsiä meille jotain elävää lounasta.

Tuolla minä huusin.

Three Sisters, jotka eivät mahtuneet yhdessä edes kuvaan. Tuonne kun jaksaisi kiipeillä piknikille!

Loppumatkan ajan meno olikin autossa todella hilpeää. Kävimme Doune Castlessa, joka oli ihanan hiljainen ilta-aikaan. Päädyimme samaan joen uomaan linnan lähellä kuin edellisellä kerralla*. Täällä sain uuden sulan hattuuni, sillä päädyimme purolle heittelemään leipäkiviä. En ole ikinä osannut heittää niitä, ja nyt pienen perehdytyksen jälkeen sain niitä hyppyjä NELJÄ putkeen. Siittä! Ehdimme nyt myös käydä Stirling Castlen edustalla. Linna jäi viime reissulla kokonaan välistä parin myöhästelevän turistin vuoksi. Linna oli vaikuttava ja omalla mäellään Stirlingissa, mutta sisään ei enää auringonlaskun aikaan päässyt. Maisemat olivat mainiot sieltäkin käsin, ja innostuin linnaa enemmän katsomaan taas niitä vanhoja taloja, joista tulee mieleen Aristokatit.

Parasta matkassa? Pidin vuorista ja kaikista linnoista, ne ovat aina hienoja ja kertovat tarpeeksi alueen historiasta. Kaunein linna on silti toistaiseksi edelliseltä matkaltamme ylämaille, sitä ei ole vielä voittanut mikään. Seura ja automatkan tunnelma. Fudge. Suomen puhuminen ihan kunnolla rentoutti myös saman tien. Luonto, hyvä musiikki ja rauhallinen ympäristö saivat minut todellakin sellaiseen mielentilaan, että perjantaina Southamptoniin palatessani olin aivan erityisen rentoutunut. Olin toki hiukan väsynyt ja lentokoneessa melkein itkuinenkin kun piti taas sanoa heipat, mutta tietynlainen rauha oli maassa ja siitä oli hyvä jatkaa. Alan myös tosissani viihtyä täällä Englannissakin, ja tiedän, että lähdöstä tulee helkkarin vaikeaa tapaamieni ihmisten vuoksi. Sitä ei vain saa ajatella vielä.

*Nyt Skotlanti-tunnisteen alta löytyvät ihan oikeasti kaikki postaukset sieltä - en tiedä miksi näin ei ollut aiemmin.

ROAD TRIP SKOTLANNIN YLÄMAILLE

No niin, pahoitteluni että olette henkeänne pidätellen joutuneet odottamaan seuraavia postauksia! Englannissa on nyt virallisesti kesä jos multa kysytään, joten uutta puhtia riittää vähän joka saralla. Palataan vielä hetkeksi kuitenkin highland-tunnelmiin. :)

Odotimme kaikki enemmän ylämaareissua kuin kaupungilla kiertelyä, vaikka molemmat saivat minut huokailemaan ja haaveilemaan talosta niillä seuduilla. Moni asia meni pieleen, mutta jotenkin kukaan ei antanut niiden haitata sen enempää. Invernessin ravintolaruoka oli pojille pettymys ja ne laskuttivat väärin. Parkkipaikkaa oli lähes mahdotonta löytää ylämaan kylissä ja kaupungeissa. Vessoja oli yllättävän hyvin mutta moni niistä oli lukossa siihen aikaan, kun luonto olisi kutsunut. Hame ja valkoiset tennarit eivät ole paras vaihtoehto ylämaille, mutta tuskin tekisin juuri mitään toisin tulevaisuudessa. Ottaisin kyllä useamman paidan, sillä nyt olin kyllä pakannut liiankin kevyesti ja viimeisenä päivänä oli suihkuista huolimatta kämäinen olo. Tankkauksen maksaminen oli "yllättäen" taas vaikeaa teknisten ongelmien vuoksi, kännykän netti ei suostunut toimimaan keskellä korpea eli oli vaikeaa googlettaa edes seuraavaa lähintä ruokapaikkaa, emmekä olleet tehneet tarpeeksi etukäteisvalmisteluja. Jos minulta kysytään - ja miehet ovat varmaan samaa mieltä - hyvin toimineesta GPS:stä huolimatta en lähtisi enää ilman paperikarttaa. Latureita, vettä ja pikkuruokaa löytyi, mutta mitä jos konenavigointi todellakin pettää keskellä ei-mitään? Muutenkin on kivempi seurata reittiä paperilta eikä kuluttaa kännykän akkua, jos ei satu ajamaan itse ja edessä on kuusi tuntia tien päällä.

En muista tämän linnan nimeä, mutta se oli heti alkumatkalla ja muistutti jotain kallista päihdekuntoutusklinikkaa.

Valitusvirren jälkeen on kiva jatkaa positiivisilla asioilla. Lähdimme aamuseitsemän jälkeen ajamaan ensin Edinburghista ulos. Se ei ollut ihan niin helppoa mitä voisi ajatella, mutta kun siitä oli selvitty, lähdimme kohti suurta kansallispuistoa Skotlannin keskiosaan. Muun muassa sir David Attenborough oli suositellut alhaalla kuvissa näkyvää järveä (en nyt valitettavasti muista enkä löydä nimeä) yhtenä maailman parhaana piknikpaikkana. Attenborough'n kannattaisi tässä tapauksessa vierailla Suomessa, sillä paikka oli kyllä kaunis mutta myös muistutti meitä kaikkia Suomen maisemista. :) Okei, nuo vuoret ympärillä eivät ehkä ole niin yleisiä kotipuolessa...

Lähdimme kohti Invernessiä, ja tässä(kin) kohdassa ymmärsin oman lusmuiluni reittisuunnittelussa. En ollut tarkkaan katsonut, mihin Invernessissä kannattaa mennä, jos haluaa nähdä Outlanderin kuvauspaikkoja (sarja on kieltämättä ruokkinut Skotlanti-innostustani entisestään). Homma oli unohtunut kokonaan! Päätimme kuitenkin käydä siellä syömässä, ja kaupunki oli oikein söpö jokirantoineen - Salo, niin kuin Mikke paikkaa kuvasi. Saimme syötyä, ja sitten seuraavaa linnaa kohti.

Alkoi melkoinen vau-rumba, kun ajoimme vuorien keskellä. Lumihuippuja, lampaita ja peuroja joka puolella. Aurinko paistoi, ja joku avasi viskipullon takapenkillä. Musiikkina meillä soi viikinkimusiikki, soundtrackit, kaikenlainen folk, Ben Miller Band ja muu tunnelmaan sopiva. Enpä olisi paremmin osannut musiikkeja valita, mutta onneksi valitsinkin puolet niistä! Meillä oli vain kaksi kuskia, koska jotenkin itseäni pelotti tarttua rattiin sen kaiken alkusäädön jälkeen ja Meetvurstimies oli aatelinen, joka "ei vain tykkää ajamisesta". Pysähdyimme tarpeeksi usein ihastelemaan ympäristöä ja jaloittelemaan, ja alkuillasta löysimme tiemme Loch Nessin rannalle Urquhartin linnanraunioille. Loch Nessin rannalla on pari muutakin linnaa, eli sinne vain valitsemaan mieleinen spotti. Tuokin oli Outlanderista tuttu paikka, mutta en taaskaan saanut mieleeni ukkeleiden selityksistä huolimatta, että mikä juonenkäänne siellä oli tapahtunut.

Seuraava etappi oli Eilean Donan Castle, joka oli mielettömän hieno ja myös minun Mackenzie-klaanini kotilinna (tästä lisää myöhemmin). Harvemmin sitä noin majesteetillisissa maisemissa pääsee puskapissalle, vielä auringonlasku ja kaikki. Linnan pihalla oli hädin tuskin enää muita, mikä sopi meikäläiselle mutta erityisesti seurueen miehille. Linnaan ei enää päässyt sisälle, mutta se oli sen verran pieni, että meille riitti mainiosti sen ympärillä kiertelykin.

Tämän jälkeen ajettiin vihdoinkin Isle of Skyelle päämääränä vain Cowshed, jossa yöpyisimme. Maisemat vain paranivat, ainakin omasta mielestäni. Tätä sanotaan siksi maagiseksi osaksi Skotlantia, jossa kannattaa viettää useampi päivä jos sinne päin lähtee. Niinpä me olimme siellä vain puoli päivää. Saavuimme juuri pimeänkorvalla mäelle, jonne oli todella hermostuttavaa mennä auton kyydissä pientä "katua" pitkin. Kaikki alkoivat olla väsyneitä ja varsinkin omat juttuni alkoivat muistuttaa tiettyä idiotismin haaraa. Ihanaa, kohta pääsisi sänkyyn ja lämpimään! Menimme respaan, pojat höpöttivät jotain asiakaspalvelijan kanssa ja aika äkkiä kuulin sanat: "Oh no, we were expecting you yesterday! Didn't you get our text message? We always get worried if someone doesn't show up, you know." Kyseinen tekstari oli tullut edellisenä iltana, jossa oli ohje myöhään saapumisesta ja avaimen paikasta, jos respa on ehtinyt mennä kiinni. Olimme olettaneet, että se koski tätä iltaa. Olimme varanneet majoituksen väärälle päivälle - päivän liian aikaisin. Tämä oli melkoisen kuumottavaa kuulla paikassa, jossa näytti olevan muutama talo ja laivoja satamassa, ja joka pimeän tullen ei näyttänyt kovin houkuttelevalta lähteä kyselemään yöpaikkaa. Oli sanomattakin selvää, että Cowshed oli täynnä pääsiäisen takia, mutta porukkamme kuumakallena en ehtinyt edes pärähtää asiasta muille vaan pelkästään pääni ehti punehtua. Nainen hoiti asian superhyvin: soitti viereiseen bed & breakfastiin rannan tuntumassa, selitti puhelimessa tilanteemme ja meille oli sattumoisin juuri kaksi makkaria siellä vapaana. Otimme sen mukisematta, sillä hintakaan ei ollut paha. Ja saisimme hintaan kuuluvan aamupalan! Tajusimme nimittäin tässä vaiheessa, että ei meillä ollut ruokaakaan enää paljon jäljellä.

Onneksi saimme tarkat ajo-ohjeet muutaman sadan metrin päähän, sillä en olisi ikinä arvannut, että kyseinen asumus on virallinen majatalo. Pieni kyltti ihan talon edessä paljasti, ja valot ikkunoissa... Eihän meillä ollut käteistä mukana ja voitte kuvitella, että mitään maksupäätteitä ei tuollaisesta paikasta löydy. Ystävällinen rouva kertoi, että tätä sattuu ja voimme hakea aamulla lähimmästä automaatista rahat. Pääsimme lämpimään(!) kämppään, omiin kodikkaisiin huoneisiimme ja kaikki oli vimpan päälle kuin hotelliin olisi saapunut. Sovimme aamiaisen noin puoli kasiksi, ja pidimme pienen viskinmaistelukokouksen illan päätteeksi. Uni tuli aika salamana.

Jatketaan tästä ensi kerralla!