Elämääni astui vuosi sitten hopea ja vaatimaton koppa, josta maksoin ikäänsä nähden hieman liikaa mutta johon rakastuin ensisilmäyksellä. Oikeasti, katsoin häntä autoliikkeessä ja huomasin ihastuttavan pienen nokan nurkassa. Nokan päälle aseteltu hintalappu näkyi sekin jo kauas, ja pääsin neuvottelemaan maksuasioista. Vanhemmat olivat mukana ohjeistamassa, mutta kun päätös oli tehty, se oli tehty.
On kieltämättä kurjaa, että tällaista rajua yksityisautoilua vaaditaan työssäni. Koko tähänastisen aikuiselämäni viihdyin pyörän selässä, toki joskus vihasinkin sitä. Kunto pysyi kohdallaan ja paino. Autossa istuminen ei ole aina lempipuuhaani juuri terveyssyistä, mutta se rentouttaa mukavasti asiakaskäyntien välissä. Pyörän selässä ei lauleta eikä kanneta loputtomiin terapiamateriaaleja. Onneksi olen pyrkinyt minimoimaan auton käyttöä vapaa-ajalla ja polkaisen mielelläni toisinaan kauppaan tai harrastuksiin. Siis toisinaan, koska olen vain ihminen. Pyöräilystä tulee sellainen pieni vapaudentunne, maisemia katsoo eri tavalla ja kohonnut syke piristää.
Saa autoilustakin mielenkiintoista. Edesmennyt työkaverini naureskeli vuosia sitten, kuinka hänen "kehääntulobiisinsä" olisi AC/DC:n Hells Bells. Hän tarkoitti sitä hetkeä, kun tehtaan (Mordorin, lue täältä lisää) kalsean autotallin ovet aukesivat ja sisällä piti lipua hitaasti etsien parkkipaikkaa. Kyseinen biisi sopisi hetkeen täydellisesti: osasin kuvitella hyvin tilanteen ja hänen mielialansa kasvavan sopivasti työpäivää varten. Kuulin tällä viikolla autossa Hells Bellsin Radio Rockilta, jota en ollut aikoihin kuunnellut. Muistin heti työkaverini, ja annoin kappaleen soida lujalla loppuun asti hymyn levitessä naamalleni.
Kun auto saa vauhtia alleen ohikulkutiellä, viiletän vapaasti kuin Fast & Furious -leffassa konsanaan - ja tuon kopan kanssa tuntuu, että joskus tuulen mukana. "Vedän viivat" liikennevaloissa kuin Vin Diesel ja voitan, kun se viereisen kaistan pönttö ei näe vihreitä, koska hän vilkuilee puhelintaan. Kuvittelen, että auto kiihtyy neljästäkympistä sataan sekunneissa, vaikka moni isonokkainen mörssäri huohottaa usein niskaani liittymissä. Olen pari kertaa joutunut osoittamaan mieltäni auton äänitorvella. Se ei kuulosta uhkaavalta vaan Prisman lastenkärryjen töötiltä. Näissä tilanteissa joku on oikeasti kiilannut kääntyvien kaistalta yhtäkkiä suoraan eteeni. Ehkä ne eivät näe minua eivätkä selvästi osaa lukea suuntamerkkejä?
Yksi parhaista hetkistä autoni kanssa oli kevättalvella maaseudulla, kun ajoin asiakkaalle vaihtoehtoista reittiä. Pellot seisoivat pilvisessä säässä joulutunnelmaisina ja tasaisina ympärilläni. Tie oli luminen, täysin tyhjä muista autoista ja pitkä kuin nälkävuosi. Mietin, että onko tämä ihan oikea autotie, onko Google väärässä, onko tämä muka parempi kuin Tampereentieltä kiertäminen, hajottavatko ajoittaiset kuopat autoni. Kuopat kuitenkin loppuivat yhdessä mutkassa, ja tajusin hetkeni koittaneen. Olin oman elämäni rallikuski ja painoin kaasua, lumi vain pöllysi ja radiosta soi joku vauhdikas konfettibiisi. Mietin silloin, että tätä ei ole kukaan näkemässä eikä tarvitsekaan. Oli etuoikeuteni ajaa kahdeksalta aamulla lumipöllyssä ja kuvitella olevani jotenkin vapaalla, ennen kuin istahdin päiväkodin lattialle rauhoittumaan lapsen kanssa. Sitä en tiedä, näyttikö autoiluni maalaistalojen asukkaille vain hitaalta okapallon pyörimiseltä aavikolla. Sisällä kotterossa oli kuitenkin kova meininki.
Ehkä joskus olen valmis vaihtamaan ensirakkauteni ympäristöystävällisempään malliin - vaikka ei tuo peltisämpylä syö paljoakaan bensaa. Moni myös kehuu autoani ja sanoo, että Toyotat ovat kestäviä ja toimivia. Sanoin autoliikkeessä etten tarvitse mitään krumeluureja, mutta nyt ne ovat tietenkin alkaneet houkuttaa. Vein auton jopa ammattilaisten käsiin putsaukseen ensimmäisen kerran vuoden sisällä. Kyllä kannatti. Enpä olisi uskonut ajattelevani tällaisia vielä muutama vuosi sitten.
