VAATEVALINTOJA KESÄLTÄ - TÄÄ FITTI MAKSAA 9 PUNTAA

Olen vannoutunut kirppiskävijä ja vaatteiden tuunaaja, vaikken osaa siis ommella. Tuunailuni tarkoittaa lähinnä lahkeiden tai helmojen leikkaamista, ja teen sitä useimmiten kesää kohti. Leikkasin kuvissa näkyvät housut keväällä sortseiksi, koska pitkissä lahkeissa oli pinttyneitä rasvatahroja. Eivät ne myöskään enää miellyttäneet sellaisenaan, neljän vuoden jälkeen. Ostin nuo housut vaihtokeväänä Southamptonin Primarkista muistaakseni yhdeksällä punnalla. Paksua materiaalia oleva paita on äitini lahjoittama. Kuvissa näkyvä kassi on erään mummivainaan perintöä, mutta kieltämättä sen käyttöaste on jäänyt erittäin pieneksi. Ehkä sitä ilmaistakaan tavaraa ei kannata aina ottaa vastaan. Naurattaa kyllä tuo keskiluokkainen kesäasu, koska tajusimme päivän päätteeksi puolison kanssa, että kuljimme Rauman pitsiviikoilla aivan mätsäävissä sävyissä...

Tykkäsin Rauman Sydvest-ravintolasta tosi paljon!

En myöskään käy kirpputoreilla usein, mutta tori.fi on kieltämättä aktiivisessa käytössä. Olen merkannut tämän vuoden vaateostoksia puhelimeeni, jotta näen, paljonko oikeasti ostan "uutta" vuositasolla. Voisin raportoida tänne tulokset vuodenvaihteessa. Kulunut vuosi oli luopumisen vuosi: heitin muun muassa erään 14 vuotta palvelleen villakangastakin tekstiilijätteeseen. Sen hihat olivat sen verran kuluneet ja taskut revenneet sisäpuolelta, etten olisi varmaan saanut sitä enää myydyksi. Yksi nappi puuttui, vaikka se oli ommeltu kerran aiemmin jo takaisin paikoilleen. Takki oli jo aika lailla käytetty loppuun. Heitin menemään myös joitain aluspaitoja ja -vaatteita. Minun oli pakko antaa eteenpäin pari puseroa, joiden pukeminen oli viime vuosien aikana lähinnä ärsyttänyt minua. Nettishoppailu on tämän vuoksi minulle vaikeaa: mitä jos upeannäköinen villapaita saa ihoni kutisemaan? Yritin pitkään käyttää kutittavaa "villaista" paitaa aluspaidan kanssa, mutta tästä oli kovin vähän apua.

Ehdoton filosofiani on nykyään se, että kun heitän jotain menemään tai myyn eteenpäin, en osta uutta tilalle. Kaapistani on löytynyt edelleen vaatteita, jotka "löydän uudelleen". Niitä voi leikellä ja muunnella, tai sitten ne toimivat sellaisenaan. Olen kuitenkin vain ihminen, joten kaipaan joskus myös uutta. Nyt etsintälistalla on hyvin istuva, valkoinen poolopaita, josta ei näy läpi jo vaateliikkeessä. Poolo ei ole ohimenevä trendi, ja se sopisi älyttömän monen muun vaatteen kanssa. Vinkkejä otetaan vastaan!

KEHO(MITTA)SUHTEISTA

Silmälaseista tulee hullunkurisia rajoja nassulleni. Tehdään tästäkin nyt nyyhkytarina iltapäivälehteen. Ripset ostetut, kulmat omat.

Ei tehdä tästä toisintoa niistä Instagram-avautumisista, joissa hoikat vaikuttajaihmiset uskaltavat yhden sivupakaran sijaan paljastaa kaksi kokonaista silopakaraa ja paljastavat samalla, että "it's all about angles". Kaveri kertoi kesällä Insta-tilistä, jossa on vierekkäin jonkun kauniin julkkiksen sekä muokattu että muokkaamaton kuva. Ne järkyttivät, mutta kyllästyin niihin myös ennätysnopeasti: ihan kamalaa, että joku kuvittelee, että heidän täytyy olla NIIN vaikeissa asennoissa jatkuvasti näyttääkseen hyvältä. Tilin tarkoitus on hyvä ja aloin miettiä, miten vääristynyt maailmankuva niillä kuvan malleilla on. On kiva tietää omat imartelevat kuvakulmansa, mutta turha alkaa vääristää niitä itselleen.

Juhannuksena mietimme muijain kesken omia hyviä puolia ulkonäöstä, sellaisia, joita ei tule arvostaneeksi kun ne ovat niin itsestäänselviä. Mainitsin itse nenän, koska en keksi siitä kerrassaan mitään negatiivista. Se on niin geneerinen nenä, että kellään muullakaan tuskin on siitä mitään mainittavaa. Jostain syystä olen tykästynyt myös nilkkoihini: taipuvat kuin tanssijalla kuuluu, ovat aika sirot mutta vahvat. Äiti pitää korvistani: en ymmärrä, miten hän jaksaa aina ihailla niitä. Koristin niitä alkusyksystä uusilla lävistyksillä. Näistä ei silti tarvitse tehdä koko maailman asiaa tai henkilöbrändäystä.  Tosin kaikista kehonosista saanee nykyään tavaramerkin: tulimme ystäväni kanssa joskus siihen tulokseen, että olkapäät on uusi peppu: jokin aika sitten niitä kosketeltiin vaivihkaa naisten ja miesten välisissä kohtaamisissa jokilaivoilla paljonkin, ja vaatetrendit korostivat olkapäitä.

Muistan, kun ollessani pieni aikuiset naiset kyykistyivät viereeni ja katsoin heidän polviaan. Ne olivat ihan erilaiset kuin minulla: ympäröity lihaksilla ja/tai rasvalla. Samalla heidän koko lantionsa pysäköi maisemani eteen ja laskeutui lempeästi lähelle. Yleensä he olivat tulleet auttamaan tai katsomaan, mitä teen. Kun nuorena naisena kyykistyin itse ja huomasin omat polveni, huomasin ajatelleeni että siistiä, mullakin on nyt aikuisen naisen jalat. Omista käsistäkin saattaa tulla sama fiilis tietyissä tilanteissa. Kun mietin lapsen näkökulmaa ulkonäköasioihin, tulee fyyisesti hieman vapautuneempi olo: he eivät arvostele vaan katsovat kiinnostuneina kenties korvakorujani. Enkä ole missään työssä kokenut niin vähän ulkonäköpaineita kuin nykyisessä. Tosin ehkä iän myötä ottaa muutenkin paineita eri asioista kuin 20-vuotiaana.

Uimapuvussa kävellessä tuntuu nykyään, kun paikat hyllyvät. Juostessakin pitkästä aikaa tunsin, että hyllyy vähän liiankin kanssa. Näissä tilanteissa mieleni matkaa sellaisiin suomalaisiin elokuviin tai sukulaisten esittelemiin höllyviin vartaloihin, kun kaikilla on hauskaa ja he ovat menossa uimaan. Kannustan siis nauramaan näissä tilanteissa itselleen lempeästi, vaikka se ei aina ole helppoa. Eikä toki ole pakko nauraa...

Kun naiseksi kasvuni alkoi, muistan rukoilleeni ehkä pari kertaa, etten koskaan saisi suuria rintoja. Tuntui niin kauhistuttavalta, että näyttäisin erilaiselta kuin muut. Ihan kuin muilla ei olisi sama juttu edessä - muutos. (Yksi kaveri taas toivoi kahta pippeliä korviensa tilalle, mikä kertonee tarpeeksi 90-luvun lasten kokemasta tasa-arvosta.) Sitten kun muutosta oli tullut, olin venynyt ja vanunut ja taas hoikistunut noin 23-vuotiaana, iloitsin vyötärö-lantiosuhteestani. Se oli ihan mukiinmenevä paketti. Halusin kirjoittaa Tinderissä ollessani profiilitekstiin #synnyttäjänlantio, joka toivottavasti lähettäisi oikean viestin sekä mitoistani että tulevaisuudensuunnitelmistani. Kumppanini taas totesi kerran, että ei mulla ole hänen mielestään kovin leveä lantio. No, mene ja vertaa! Tai siis älä. Oma kokemus saakin painaa eniten: en lähes koskaan myöskään ajattele olevani lyhyt ennen kuin joku tulee sen minulle kertomaan.

Iltapäivälehdissä eräs räväkkä otsikko oli saatu aikaan vain sillä, että yksi ihminen oli huutanut ilkeästi toiselle jonkun arven takia. Joka on lähes näkymättömällä paikalla. Josta kukaan ei ole kiinnostunut. Sama kuin itse jauhaisin jostain yläasteaikaisesta lautahuutelusta, että olisin "hiton rohkea, kun uskallan kantaa itseni ja olen selvinnyt tuollaisesta". Bullshit! Jos jokaisella on nyyhkytarina omasta kropastaan, iloiset uutiset eivät pääse framille. Ja nykyään jokaisella tuntuu olevan. Oman vartalon pitäisi olla jokaisen oma asia. Nyt niitä lokeroidaan, ja niistä tehdään ongelmineen ja hyvine puolineen sota-aseita ja lööppejä. Minulle henkilökohtaisuus tarkoittaa tässä vähän samaa kuin muiden ihmisten kesämökit: tuntuu pervolta mennä liian lähelle.

Ketään yllättämättä muotitalojen myyntiluvut eivät liene laskeneet(?), kun lihomisarvet, pisamat ja selluliittia on jätetty kuviin. Tämä edustaa äärimmäisen tervettä muutosta. Myöskään ihmisten hampaat eivät ole aina suorassa, mutta tätä kuvastoa ei ole hammasharjamainoksissa vielä lähdetty monipuolistamaan... Lapsilla saattaa näkyä harvahampaita, ja heitä ei saa kiusata vaan he ovat tietysti hellyyttäviä. Sain kerran kahvilaan saapuessani kommentin, että hiukseni ovat näköjään menneet juuri sadekuurossa pilalle. Eivät ne olleet, vain vähän sekaisin muuten. En usko, että ikäiseni naiskommentoija edes ymmärsi olleensa pöljä. Minua on myös kehotettu hymyilemään ryhmäkuvissa eri tavoin vain siksi, että se näyttäisi somessa hyvältä. Voimme varmaan kaikki oppia jotain, jos pohdimme ulkonäkökäytöstämme. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven!

En alkanut kirjoittaa tätä Sanna Marinin bleiserikohun takia, mutta onhan se keskustelu ollut käsittämätöntä. Jos hän olisi poseerannut Kotivinkki-lehdessä lapsensa kanssa ja kertonut jouluperinteistään - herravarjele vaikka peittävää Marimekkoa päällään - kohua ei varmasti olisi syntynyt. Koska silloin Marin olisi siellä, missä "kansan syvät rivit" toivovat naisen olevan. Marimekon mainostamisesta toki olisi varmaan tullut ongelma, mikä taas on aivan eri puheenaihe. Naiset nyt päättivät tehdä mediaa ja Suomi-brändäystä omalla ja modernilla tavalla. Olkaa hyvät, se näytti toimivan.

Jep, aina sama asento.

PELLAVAT PAUHUTEN PORTAILLA

Se tapahtui niin äkkiä, oivallus nykyhetkestä. Olin elänyt pumpulissa ajatellen, että kyllä minä välillä liikun. Enkä syö ihan koko ajan, vaikka tiesin tasan tarkkaan miten paljon olin leiponut, kokeillut uusia reseptejä kermalla ja ilman ja tukenut omaa kantapitseriaani näinä vaikeina aikoina. Erään aamun ensimmäisen asiakaskäynnin päätyttyä klo 9.15 se tapahtui: vanhat mustat luottohousuni ratkesivat sisäreidestä, kun kyykistyin keräämään leluja lattialta. Näin ei ole koskaan elämässäni käynyt. Päätin, että reikä on sen verran huomaamattomassa paikassa, että selviän kyllä työpäivän ne jalassa. Kunhan eivät lähtisi repeämään lisää...

Siskoni yritti lohduttaa, että ehkä housut ovat vain hankautuneet tarpeeksi kauan saumoista, ja nyt ne luovuttivat. Äiti sanoi, että olen pessyt niitä ehkä liikaa. Minä sanoin, että ehkä totuus on vain kohdattava. Luottohousut olivat jo hetken olleet hätävaraosastoa, sillä ne kiristivät vatsan kohdalta niin paljon.

Vaan ollos huoleti! Väljät kesävaatteet tulivat kaapista turvakseni, ja lähdimmekin siskon kanssa kuvaamaan uutta mekkoani helatorstaina. Pukiessani nahkatakkia tein kuitenkin järkyttävän liikkeen kehollani, jota en ole koskaan ennen tehnyt: nykäisin takinliepeitä kerran voimakkaasti, jotta saisin vetoketjun kiinni. Siis mitä minulle on tapahtumassa?!

Kuvissa näkyvä Ralph Laurenin pellavamekko lähti uuteen kotiin alle 50 eurolla. Olen tehnyt Torista muitakin vaatelöytöjä ja tuota halvemmalla, joten kannustan kaikkia katsomaan sieltä, jos kierrätys on yhtään lähellä sydäntä.

Muumimamma, Pieni talo Preerialla, maatalon emäntä, Justiina, Marimekon kopio? Oli mikä oli, mekko on jotenkin ärsyttävän voimaannuttava (lupaan, etten enää käytä tuota sanaa). Se on pitkä, mahdottoman mukava päällä ja sopii kesällä sekä merelle että mantereelle. Olen jo kerran pitänyt sitä viikonloppuna sisällä ja hämmästynyt, miten olen samaan aikaan valmis ottamaan vieraita vastaan (aivan kuin niitä tuon tuosta hyppäisi täällä) ja toisaalta vapaa puuhaamaan kotona. Ihan kuin joku 1900-luvun alun maalaiseukko. Puhumattakaan "talvisääristäni", jotka eivät näy alta juuri ollenkaan.

Siskoni vinkkasi Kiss my Turku -sivuston listaamista Turun kuvankauniista kohteista, joita joku ammattilainen voisi nimittää kuvauslokaatioiksi. Mukavasti pilke silmäkulmassa kirjoitettu listaus sai meidät vapaapäivän kunniaksi tarpomaan Tuomiokirkon taakse, josta toden totta avautui upeat portaat. Olen kävellyt varmaan kaikki yliopistonmäen portaat useaan kertaan, mutta en sitten noita... Lisään oman vinkkini: mäellä on upea kirjasto ja kiva pikku aukio, jossa kelpaa pikniköidä.

Mietin jo koronakaaoksen alkaessa, että töiden vähentyessä pystyn nyt bloggaamaan enemmän. Moni varmasti ajatteli, kuinka monta projektia sitä saakaan nyt viimeisteltyä! VÄÄRIN. Ensimmäinen viikko meni töissä suoraan sanoen järkyttävissä tunnelmissa, kun omaa työtä piti oppia tekemään uudelleen videoterapioiden muodossa. Moni varmasti voi samastua siihen, miten paljon piti sopeutua ja pestä käsiä ja miettiä, mitä nyt saa tehdä jne. Tästä palautuminen kaiken päälle varmisti sen, että päivät kuluvat huimaa vauhtia ja väsyneenä. En ymmärtänyt ollenkaan, miten jonkun mielestä korona-aika on jotenkin ihana lepoloma. Sitten aloin nauttia lyhyistä työpäivistä ja siitä, ettei niiden jälkeen tarvitse mennä mihinkään. Olenkin karsinut vaatekaappia, kalusteita ja papereita, jotka piti saada mappeihin jo viime vuonna... Olen ostanut itselleni kaktuksia ja huolehtinut kasvavasta basilikastani.

Mutta luin myös vanhoja luonnospostauksiani: miltä kuulostaisi vaihtariteemainen viikko täällä blogin puolella? Mulla on hirveästi matskua siltä ajalta, mutta en jostain syystä kehdannut tai saanut aikaiseksi julkaista niitä koskaan. Omasta vaihtarikeväästä on nyt kaksi vuotta! Voisin yrittää saada kaikki tänne peräkkäin, sillä olihan se mielenkiintoista aikaa. Se auttaisi pieneen matkakuumeeseen, joka kieltämättä oli aiemmin keväällä kovasti päällä...

Pesin autoni eilen ensimmäistä kertaa sitten syksyn. "Kun tässä on ollut kaikkea..." Lähinnä aikaa. Mutta kylläpä muuten kiiltää.

MAASTOUDUIN HALISTEN KOSKEEN

Ei sinne pöpelikköön pitäisi mennä heilumaan, kun sieltä voi punkkien ja roskan lisäksi löytyä kyseenalaisia tyyppejä tekemässä pahuuksiaan. Halusin kuitenkin veden ääreen ja piiloon katseilta, joten ikuistimme siskoni kanssa yhden Ruisrock-asuni jälkikäteen. Tuon Indiskan kaftaanin lisäksi mulla oli festareilla mustat sukkahousut ja verkkosukkikset päällä, koska en kokenut että silloin lauantainakaan olisi ollut varsinainen helle. Illan pimetessä olin tyytyväinen valintaani. Kaftaani toimii myös kotiasuna ja rannalla (jos joskus sinne pääsen). Alle voi pukea topin, bikinit tai kotona ei mitään.

Kesäloma (=hetkellinen työttömyys) alkoi perjantaina, ja olen helpottunut. Kyllä ihminen vaan tarvitsee joutenoloa ja suunnittelemattomia kesäpäiviä. Mulla oli jo nyt mieletön viikonloppu kotona palautuen ja mökillä perheen kanssa. Nyt saan myös nukkua univelkoja pois, jos tämä lämmin sää sen suo. Tukkakin on lomamoodissa, kuten kuvista voi nähdä. Olen käyttänyt oikeita kesävaatteita luvattoman vähän, joten tässäpä nyt iloista kuvitusta niistäkin. Vältän pitkiä housuja parhaani mukaan seuraavat kolme viikkoa, ja pääsen käyttämään kaapista löytyviä hameita ja mekkoja. Mulla on perjantaina synttärijuhlat, joten silloin ainakin haluan diivavaihteen päälle! Saan vihdoin emännöidä ystäviä uudessa kämpässäni. Heitä on tulossa odotettua enemmän, joten katsotaan miten mahdumme... Aina voi vetää pihallakin happea, jos tila tuntuu loppuvan kesken! Ja toivottavasti luovuus pääsee lomalla kukkimaan, jotta blogissakin näkyisi reilummin tekstiä. :)

Luonnon oma kukkakimppu!

SYYSTUULESSA SISKON KANSSA

Pahoitteluni tästä suoranaisesta blogitauosta. Kävimme pari viikkoa sitten ottamassa asukuvia siskoni kanssa ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Kirpsakasta tuulesta huolimatta nauroimme itsellemme ja nautimme kauniista säästä, mutta auringon laskettua sekä kuvaaja että kuvattava hytisivät jo aika huolella.

Haluaisin mennä suoraan asiaan ja avautua tästä merkillisestä ajanjaksosta elämässäni. Täytin kesällä nimittäin 27, ja voi luoja millainen puskuri se on ollut kaikelle. Ikäkriisistä en toisaalta tykkäisi puhua kun se kuulostaa turhan dramaattiselta, mutta muutosten vuosi tässä nyt totisesti on käsillä. Eikä pelkästään eteenpäin menemisen meininki, vaan myös paluu perusjuttuihin, jotka olin kiireisten opiskeluvuosien varrella unohtanut. Paineita tälle kaikelle on asettanut se, että ensi vuonna pitäisi valmistua yliopistosta.

Englanti opetti tietysti paljon. Vaihto-opiskelu vaatisi edelleen omia postauksiaan, mutta katsotaan. Tie oli kuningas. Olen usein miettinyt mitä se tarkoittaa. Ehkä tähän sopisikin paremmin se "nauti matkasta, älä vain päämääristä", tai jotain. Muistan erään krapula-aamun, toiseksi viimeisen aamun Englannissa. Heräsin local buddieni luota noin neljä tuntia nukkuneena. Hyvästelin Kieranin ja hänen kämppiksensä, kädet hieman täristen sekä lähtöjännityksestä että siitä darrasta. Olin lähdössä brunssille, ja koska halusin edes vähän raikastua, ostin kaupasta halvan hammasharjan ja -tahnaa, ja pesin suuni äkkiä kaupan naistenhuoneessa. Pääsinkin tästä brunssille hyväntuulisena edellisen päivän meikit naamassa. Ja tämä on se suurin opetus: vaikka edellisen illan meikit kasvoilla ei olisi terveellistä ihonhoitoa, niin mua ei enää yhtään kiinnostanut miltä näytin! Siis aivan, täysin, sama. Toki tässä varmaan vaikutti sekin, että kaupungissa minua ei tuntenut kovin moni. Mutta sen jälkeen meikittömyys, darrameikkiys ja aamunaama ylipäätään ovat olleet helppoja hyväksyä. Ei aina tarvitse välittää!

Miten muuten maailman myrskyt tuulettivat ajatuksiani? Soitin kesällä eräistä juhlista vanhalle ystävälleni, jota en ollut nähnyt vuosiin. Johonkin teinidraamaan se ystävyys kuihtui, enkä itse halunnut ottaa häneen yhteyttä. Nyt kuitenkin päätin, että haluan ystävän takaisin. Hän onneksi sanoi puhelimessa vain odottaneensa, milloin itse olen valmis. Jatkoimme  juttua melkein kuin vuosia ei olisi ollut välissä laisinkaan, ja tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt hartioiltani.

Kiviä on kieriskellyt sen jälkeenkin. Aloin lauleskella kesätöissä vapaammin, kun siellä koneiden käydessä kukaan ei kuitenkaan kuule. Sen jälkeen olen hyräillyt jopa kaduilla tai pyöräillessä, toki hillitysti. Aloitin lyrical dance -tunnit, koska tajusin että tanssiahan tässä olisi pitänyt jo monta vuotta - muuallakin kuin baarissa. Reggaeton-tanssista oli hyvä aloittaa vuosi sitten, mutta se ei yksinään riitä ihmiselle, joka janoaa toisinaan tiukkaa kuria ja kauniita nilkan ojennuksia. Nyt voin sanoa helpommin kuin muutama vuosi sitten, että vapaa-aika kuluu oikeasti kivoihin juttuihin. Aloin myös runoilla pöytälaatikkoon, vaikken varmaan yhtään osaa.

Ostin hatun ystävältäni. En tiedä sopiiko se mulle täysin, mutta laitetaan sopimaan.

Gradu eli Pertti on edelleen ystäväni, mutta välillä meille tulee kireitä päiviä. Tilastotiede on viilentänyt välejämme viime aikoina, mutta en suostu stressaamaan sitä liikaa. En vain suostu. Ei paperihommat ole sen arvoisia, vaikka haluankin onnistua. Tässä on kyllä aikaa!

Olen alkanut avata pieniäkin asioita itsestäni lähipiirissä, sillä Englannissa totuin juttelemaan jatkuvasti uusille ihmisille. Siellä oli pakko avautua tarpeeksi muille, jotta heistä saisi tarpeen tullen tukea. On helpompi tukeutua muihin kuin hautoa jotain kurjaa yksin. Suosittelen aloittamaan ihan pienestä! Kai tässä on tullut jonkinlainen tarkempi fokus siihen, mitä elämältä haluaa ja millaisessa seurassa haluaa kulkea. Luulin jo tienneeni sen hyvinkin selvästi, kun elämä on ollut näennäisesti mallillaan ja sujunut leppoisasti. Mutta ei lopeteta tällaiseen kliseeseen vielä!

Rokkenrollivuoteni myötä mielessäni on alkanut pyöriä pelottaviakin uusia asioita, niitä jotka kertovat otsaryppyjen olevan ihan nurkan takana. Että onko enää järkevää muuttaa uuteen vuokra-asuntoon, vai ostaisiko seuraavaksi oman. Valitimme juuri ystäväni kanssa taloyhtiöidemme tiedonkulusta - pitääkö kaikki tehdä itse! Olen alkanut pitää suomenkielisestä musiikista. En pysty enää nauramaan monellekaan Posse-ohjelman tempaukselle. Mulla on hinku lukea iltaisin kirjoja otsalamppu päässäni. Ostan keikkalippuja kysymättä muilta. Katson ihmisiä aiempaa levollisemmin silmiin. Tunnen suolistoni paremmin. Voiko sitä elämältä enempää toivoa?! 

Ja osaan sanoa noin puolelle minulle ehdotetuista tapahtumista suoraan ei - tarvitsen näin 27-vuotiaana enemmän aikaa palautua. Ja enemmän aamuja, jolloin herään virkeänä enkä paniikissa siitä, mitä edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä. Mitä sitä seuraavaksi oivaltaakaan! Ajanhallinnassa olisi opettelemista... Yksi oululainen logopediakaveri ehti jo meillä yöpyessään ehdottaa aamutoimiini kuvastruktuuria, kun en tunnu pääsevän muuten ovesta ulos.

SYNTYMÄPÄIVÄNI ON KÄSILLÄ - LEIPÄÄ JA SIRKUSHUVEJA KAIKILLE

Syntymäpäiväni on kesän ytimessä, kuumimpaan aikaan ja monet ovat juuri silloin lomalla. Ehkä siksi synttäreistäni on aina saatu tehtyä suurempi haloo kuin esimerkiksi helmikuussa syntyneiden. Mielestäni synttäreihin kuuluu lahja edes joltakin - tässä tapauksessa huhuilen vanhempien ja Meetvurstin suuntaan. Viime vuonna juhlat olivat melkoiset triplasynttärit ja kahvikekkeritkin pidettiin, mutta tänä vuonna ajattelin kerrankin ottaa rauhassa. Turun kaupunki ei tosin näytä olevan asiasta samaa mieltä.

Arvostan eleitä kyllä todella. Sain jo keväällä kuulla, että Turkuun oli tilattu suuria purjeveneitä synttäreitäni varten. Ne eivät tosin osuneet päivälleen oikein, mutta siellä oli hyvä etkoilla tulevaa juhlaviikkoa varten. Nyt synttäriviikolla Turussa esiintyy lukuisia eri artisteja Karjalaisesta konsertista ja kesäteatteri-iloitteluista aina Michael Monroeen! DBTL raikaa puolet viikosta ja jotkin ysärifestarit pidetään viikonloppuna, tanhuakin on luvassa. En todellakaan odottanut tällaista vastaanottoa, sitä paitsi täytin 25 jo viime vuonna. Ei 26 ole tietääkseni mikään merkillinen ikä, josta pitäisi nostaa moinen haloo. Minulta olisi voinut tosin kysyä aikatauluista, sillä olen lähdössä huomenna juhlapäivänä mökin rauhaan laituripiknikille. Ehdin kuitenkin illaksi Monroen keikalle, jos VIP-liput ovat valmiina. On myös epäselvää, pääsenkö kaikkiin hupeihin jollain rannekkeella ja moniko läheisistäni saa sellaisen. En lähde mihinkään ilman (toistaiseksi määrittelemätöntä) entourageani. Lisäksi kaipailisin sellaista ruokapassia kaikkiin jokirannassa oleviin ravintoloihin ja kahviloihin, joihin saisin itse kävellä. Taksin voi tilata sitten vasta yöllä ja mieluiten lauantaina, sillä silloin juhlaviikko huipentuu pienimuotoiseen flikkojen iltamaan. Onneksi on vielä lomaa, niin näitä ehtii kysellä. Pippasfestarit alkakoot!

Annan Turun kaupungille anteeksi ilotulituksen virheellisen ajoittamisen. Ei sitä aina voi onnistua.

Ps. Tämän postauksen kuvissa on huomattava ero keväisiin kuviin, joita napsittiin iloisella mielellä mutta en halunnut julkaista niitä. Jokin niistä puuttui, ja se jokin on vihdoin löytänyt tiensä näihin kuviin. Loma on tehnyt tehtävänsä.

Kuvien mekko on ikivanha, onneksi en ole heittänyt sitä pois. Otti kyllä kovaa kiinni sekä takamuksesta että hartioista, eli pientä "naiseksi kasvamista" on tässä tapahtunut kun suorastaan revin tuon päälleni.

Kesävaaterage - hoviompelija haussa

Kuvassa näkyy rätti, johon olen toistaiseksi tyytyväinen ja jota käytän silti nähtävästi vain festareilla... Kuvassa olen selvinpäin ja ilmeisen kalpea.

SIIS KYLLÄ! Kirkkaankeltaisia maksihameita saa pitkän etsinnän jälkeen vain yli 200 eurolla netistä. Niitä löytyi vain muutama, eikä minun kannata maksaa opiskelijana noin paljon mistään vaatteesta.

Tämä turhautuminen sai alkunsa, kun etsin itselleni täydellistä tummanvihreää neuletta/paitaa, joka olisi syksyllä kiva ja sopisi hiuksiini. Olen nyt siis päättänyt, että tämä tumma hiusväri on se mun juttu. Siihen sopisi kätevästi kaikenlaisia syviä sävyjä, kuten eräs kaveri tokaisi. Tyyliin oranssi, keltainen, mutta ei mitään hailakkaa halpista vaan ihan oikeaa värillistä kangasta. Neuletta metsästäessäni löysin esim. boozt.comista paljon sitä väriä, joka oli ollut mielessänikin. Ihanaa, väri on siis muodissa enkä keksinyt sitä ihan päästäni! Paidat olivat edullisia ja ihan mukiinmenevän näköisiä, mutta niiden materiaali oli luokkaa polyesteri-viskoosi. Ei sekään ehkä maailmaa kaataisi, mutta olisi sitten edes paksua viskoosia, sillä löytämistäni paidoista NÄKYI LÄPI. Siskoni totesi, että jos haluan tänä päivänä laadukkaan neuleen, minun pitää marssia esim. Gantin liikkeeseen. Eli paidasta, josta ei näy läpi, jossa on oikeasti väriä ja sen voi pestä 40 asteessa, täytyy pulittaa nykyään melkein satanen? Ei kai siinä sitten muukaan auta! H&M:n keittiöpyyhkeitä, anteeksi "paitoja", en lähde enää etsimällä etsimään. Istuvia paitojakin on vaikea löytää. Puserot ja muut ovat nykyisin laatikkomallia, alaspäin leveneviä tai kananmunan muotoisia. Ne eivät kuulu tietääkseni oppikirjan mukaisiin "vaatekaapin klassikoihin".

Muoti vain on siitä jännä, että Suomessa kaikki kuteet näyttävät kaupassa samalta. Kirppareiden olemassaolon tiedostan ja käyn niissä välillä kiertelemässä. Niistä voi tehdä löytöjä, ja nappasin sieltä tuossa taannoin kahden euron neuleen! Se oli itse asiassa vain vähän vähemmän pehmeä kuin unelmissani siintänyt harmaa pörröneule. Löysin myös istuvat "bisneshousut" 8 eurolla. Täydellinen reissu siis, yleensä kirppiskäynnit eivät suju ihan noin hyvin. Löysin myös Turtles-korvikset, jotka ostimme ystäväni kanssa puoliksi. Tykkäsimme niin kovasti molemmat niistä...

Ihmiset etsivät eri asioita, ja heille sopivat eri vaatteet. Minä haluan istuvaa, väriä ja laadukasta mustaa ja valkoista (kuvan neuleessa tosin yksikään noista ei toteudu...). En vaadi mielestäni ihan hirveästi. Kuitenkin jouduin menemään Ebayn syövereihin, missä tulivat haaveilemani kesämekot vastaan. 400 euroa on aivan liikaa hameesta, joten ei kai tässä auta kuin odotella keltaisen hameen isoa tulemista ja ostaa se sitten. Haluaisin vain sen just nyt. Sitten taas värikäs/musta kokouimapuku maksaa lähemmäs satasen, ja nekin pitää varmaan ostaa netistä. Kivijalkakaupoissa myydään vain sopivanhintaisia lappubikineitä. Värikkäitä bikineitä on vaikka kuinka, mutta ne parhaat ovat aina olkaimettomia. Anteeksi nyt vain, mutta tällaisena "ei laaksoa ei kukkulaa" -naisena en pärjää ilman olkaimia esim. uidessa.

Okei. Ymmärrän, että päähänpistoihini liittyvät vaatehaaveet eivät todellakaan löydy usein samaan aikaan kaupasta. Jos olisin hyvä ompelija, tekisin vaatteita itse. Äitiä voisin toki konsultoida, tai isää - hän on melkoinen velho ompelukoneen kanssa... Todetaan loppuun, että omistan kolme puntaa maksaneen hupparin, joka on hyvä vielä neljän vuoden jälkeenkin. Omistan myös 120 euroa maksaneen talvitakin, jota olen käyttänyt kohta kymmenen vuotta. Eli mitään hinkua täyttää kaappejani kaikenmaailman uutuuksilla ei ole, mutta haluaisin edes omanlaisia uutuuksia silloin, kun sille päälle satun.

Mutta muuten elämäni hymyilee! Jospa ensi kerralla ei puhuttaisi vaatteista.

Raidallinen toimistohiiri

Näiden laiskojen asukuvien säestämänä haluan ilmoittaa, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni toimistotyössä eli myös "siistissä sisätyössä". Katsottuani Office-sarjaa ja joitain pätkiä netistä, joissa tyypit heittävät tietokoneita seinään avokonttorissa, minulla oli joitain ennakko-odotuksia. Ja meniväthän ne vähän pieleen.

Siellä on nimittäin hiirenhiljaista - en ole tottunut moiseen kotonani, lapsuudenkodissani, kavereiden kesken enkä varsinkaan muilla työpaikoilla. Tuolla ei provosoida kollegoita kuten Officessa, paitsi jos provosoivaksi käyttäytymiseksi lasketaan kahvin hakeminen pari kertaa tunnin sisään. Moni ei käytä osastollamme edes kenkiä, joten en kuule kuin täysin kantapäillään kävelevät ihmiset kuulokkeideni läpi. Parasta on se, että ruokatauon saa pitää silloin kun itse haluaa ja se, että jääkaapissa on yhteisiä ruokia. En ole ikinä kuullut moisesta. Tosin muiden eväspurkkeihin tuskin saa mennä kajoamaan, siitäkös sota syttyisi. Sähköpostit vain lentelisivät edestakaisin osastomme koneilla, ja ihmisten sormet menisivät sijoiltaan siitä kirjoittamisesta... Me siis kirjoitamme pääasiassa "sairaan nopeesti", koska siitä meille maksetaan, ja siksi ei ole aikaa pulista. Sähköposti ja Skype ovat ensisijaisia kommunikointikeinoja työyhteisössämme, vaikka olemme viereisissä huoneissa. En olisi uskonut joskus sanovani, että se systeemi on pirun kätevä. Kasvokkainkin toki saa puhua.

Viihdyn töissä oikein kivasti. Haluaisin vain säädettävät pöydät, jotka ovat varmaan jo kaikilla toimistotyöläisillä maailmassa meidänkin esimiehiämme myöten - mutta ei meillä. Tai kai noitakin pöytiä voi jotenkin säätää, mutta ne vaativat ehkä jonkun ammattilaisen niitä ruuvailemaan eri korkeuksiin. Mutta kun ne ovat standardien mukaiset! Istuminen siis väsyttää vielä enemmän kuin mordorissa poraaminen ja vasaroiminen, ja seisominen työpöydän ääressä toisi kivaa vaihtelua. Mulla on näitä muiden tapojeni yli korostuvia terveysvalintoja, ja tänä vuonna se on selvästi "istuminen tappaa". Mutta se tuntuukin kurjalta, siis liian kauan putkeen. Olen liian tietoinen siitä, että no niin, tässä sitä nyt sitten istutaan ja kuollaan hitaasti. Hitaasti, mutta nopeasti naputtaen. Onneksi on olemassa oma taukojumppa, kahvinhakureissut sekä tietysti "voitko tulla auttamaan" -nousut. Ne ovat onneksi jo vähenemään päin omalla kohdallani...

 

Laitoin upouuden tunnisteen tekstiini, jonka alle alan siirtää joitain vanhojakin juttuja. Toisaalta tunniste on läppä, ja toisaalta se on vain tämän kevään totuudemukainen teema. ;) Onneksi oravanpyörään kuuluu silti kasa irtiottoja, joita onkin riittänyt viime aikoina!