Paluu treeniarkeen

Ai että miltä tuntui mennä kuntosalille kolmen kuukauden tauon jälkeen? Kuten Hurja painonpudotus -ohjelmassa eräs nainen sanoi, "I feel like a hippo". Enkä tarkoita fyysistä olemustani vaan... No ehkä sitä henkistä puolta. :D Toisaalta taas tuntui tosi hyvältä. Mutta sen minä sanon, etten lopeta liikuntaa enää ennen kuin on ihan pakko! Olen ollut koko tammikuun pirteällä päällä, eivätkä sitä varmasti vähennä liikkuminen ja kauniit ilmat.

Aloitin olkapäätreenillä eräänä kauniina päivänä edellisviikolla. Tuntui tosi hyvältä sen jälkeen, vaikka teinkin aika kevyesti, jotten heti olisi ihan tööt. Ajattelin, etten ole yhtään niin huonossa kunnossa kuin olin ajatellut. Ainoa liikuntani loppuvuodesta oli tosiaan kävely. Älkäämme siis enää myykö sielujamme yliopistolle!

Seuraavana päivänä tein rintaa ja ojentajia. Menin salille, hymyilin tutuille asiakaspalvelijoille ja mietin vain, että ihanaa olla takaisin täällä. Puskin painoja kattoa kohti ja sarjojen välillä vilkaisin peilistä, että ihan tuolta en kyllä näyttänyt syyskuussa. Saattaa johtua siitä, että sain joululahjaksi vähän liian pienet treenipöksyt ja ne puristavat jännistä paikoista. Ne venyvät kyllä! Menin tekemään niitä ojentajapunnerruksia, jotka onnistuivat tosi kivasti vielä syksyllä. No ei onnistunut enää. FELT LIKE A HIPPO. Aloitin polvet maassa (en ole mikään super) niin kuin ennenkin, ja tein yhden. Tein toisen, ja kyllä puuskutin. Kolmannen jälkeen lysähdin maahan, kun en enää päässyt ylös. Siis mitä himputtia minulle oli tapahtunut?! Yksi tyttö vieressä tuskin huomasi minua, mutta tietysti itsellä oli sellainen olo, että joku hihitteli selkäni takana. "Tuo on tullut taas mestoille plösömpänä kuin ennen!" Tanner vain tömisi kun lysähdin lattialle, puuskutin siellä ja naureskelin sisäisesti itselleni. Eihän tästä mitään tullut. Muut vähän armollisemmat liikkeet onnistuivatkin sitten paremmin.

Mutta viimeviikkoinen jalkapäivä - sitä en heti unohda. Jalat taisivat olla parhaassa vedossa ennen syksyä, ja nyt ne rupesivat huolellisen lämmittelynkin jälkeen kramppaamaan, vaikka tein aika kevyitä juttuja. Irvistelin melko avoimesti kahvakuulat käsissäni, kun en voinut mennä enää kyykkyyn. Sieltä ei olisi välttämättä enää noustu ikinä. Tärinän ja poltteen siivittämänä yritin tehdä edes jotain, jotta en tuntisi itseäni luovuttajaksi. Ei se treeni ihan nappiin mennyt, mutta siitä sai kyllä lisää virtaa. Ensi kerralla menee jo paljon paremmin!

Mutta herranjumala, että tuollaisesta tulee nälkä. En ollut tuntenut rehellistä vatsan kurnimista varmaan kolmeen viikkoon ystävämme joulun takia, joten kunnon hikijuttujen aloittaminen teki tosi hyvää. Voisin syödä koko ajan, mutta suklaata ei voi vetää joka väliin. Niin, ja me joogaamme nykyään. Meetvurstimies haluaisi tehdä sitä kolmesti viikossa, vaikka hän ei pääse edes koira-asentoon kunnolla. Kuulemma juuri siksi täytyy jatkaa. Salijäsenyydessä on se hieno puoli, että niitä jumppia saa tehdä nykyään myös kotona "online trainingina". Ihan parasta, jos multa kysytään! Meiltä puuttuvat vain jumppamatot, joiden päällä varpaat pysyisivät paremmin paikallaan.

 Älä koskaan katsele viime vuoden herkkukuvia nälkäisenä: ottaisin serkun tarjoaman ruokaympyrän antimet uudestaan vastaan koska tahansa.