Raidallinen toimistohiiri

Näiden laiskojen asukuvien säestämänä haluan ilmoittaa, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni toimistotyössä eli myös "siistissä sisätyössä". Katsottuani Office-sarjaa ja joitain pätkiä netistä, joissa tyypit heittävät tietokoneita seinään avokonttorissa, minulla oli joitain ennakko-odotuksia. Ja meniväthän ne vähän pieleen.

Siellä on nimittäin hiirenhiljaista - en ole tottunut moiseen kotonani, lapsuudenkodissani, kavereiden kesken enkä varsinkaan muilla työpaikoilla. Tuolla ei provosoida kollegoita kuten Officessa, paitsi jos provosoivaksi käyttäytymiseksi lasketaan kahvin hakeminen pari kertaa tunnin sisään. Moni ei käytä osastollamme edes kenkiä, joten en kuule kuin täysin kantapäillään kävelevät ihmiset kuulokkeideni läpi. Parasta on se, että ruokatauon saa pitää silloin kun itse haluaa ja se, että jääkaapissa on yhteisiä ruokia. En ole ikinä kuullut moisesta. Tosin muiden eväspurkkeihin tuskin saa mennä kajoamaan, siitäkös sota syttyisi. Sähköpostit vain lentelisivät edestakaisin osastomme koneilla, ja ihmisten sormet menisivät sijoiltaan siitä kirjoittamisesta... Me siis kirjoitamme pääasiassa "sairaan nopeesti", koska siitä meille maksetaan, ja siksi ei ole aikaa pulista. Sähköposti ja Skype ovat ensisijaisia kommunikointikeinoja työyhteisössämme, vaikka olemme viereisissä huoneissa. En olisi uskonut joskus sanovani, että se systeemi on pirun kätevä. Kasvokkainkin toki saa puhua.

Viihdyn töissä oikein kivasti. Haluaisin vain säädettävät pöydät, jotka ovat varmaan jo kaikilla toimistotyöläisillä maailmassa meidänkin esimiehiämme myöten - mutta ei meillä. Tai kai noitakin pöytiä voi jotenkin säätää, mutta ne vaativat ehkä jonkun ammattilaisen niitä ruuvailemaan eri korkeuksiin. Mutta kun ne ovat standardien mukaiset! Istuminen siis väsyttää vielä enemmän kuin mordorissa poraaminen ja vasaroiminen, ja seisominen työpöydän ääressä toisi kivaa vaihtelua. Mulla on näitä muiden tapojeni yli korostuvia terveysvalintoja, ja tänä vuonna se on selvästi "istuminen tappaa". Mutta se tuntuukin kurjalta, siis liian kauan putkeen. Olen liian tietoinen siitä, että no niin, tässä sitä nyt sitten istutaan ja kuollaan hitaasti. Hitaasti, mutta nopeasti naputtaen. Onneksi on olemassa oma taukojumppa, kahvinhakureissut sekä tietysti "voitko tulla auttamaan" -nousut. Ne ovat onneksi jo vähenemään päin omalla kohdallani...

 

Laitoin upouuden tunnisteen tekstiini, jonka alle alan siirtää joitain vanhojakin juttuja. Toisaalta tunniste on läppä, ja toisaalta se on vain tämän kevään totuudemukainen teema. ;) Onneksi oravanpyörään kuuluu silti kasa irtiottoja, joita onkin riittänyt viime aikoina!