Logopedian epäkohdat? (Turun yliopisto)

 Hei kaikki logopediaan hakevat ja sitä opiskelevat immeiset!

Halusin kirjoittaa tämän erikseen turkulaisesta näkökulmasta, koska tämä blogiteksti on saanut yhden jos toisenkin karvat pystyyn pelästyksestä. En tosin voi puhua tekstissäni aivan kaikkien puolesta - esimerkiksi perheenäitien ja samalla töissä käyvien mielipide on varmaan vähän erilainen.

Sehän on ihan totta, että tämä on keskimääräistä kuormittavampaa hommaa. Myös vastuuta joutuu ottamaan enemmän esimerkiksi toisen vuoden terapiaharjoitteluista - ne vievät aikaa ihan älyttömästi ainakin aluksi, ja siinä haluaisi onnistua jollain tasolla. Taisin joskus kertoa lukeneeni juurikin Oulun yliopiston kyselystä, jossa logopedit arvioivat työtunneikseen 40 tuntia viikossa. Olen siitä asti yrittänyt pitää kirjaa välillä omista viikkotunneistani, koska tuntuu, että tuohon lukuun päästäkseen saa kyllä puskea ihan liikaa! Täysipäiväisesti työskentelevät ihmiset voivat ajatella, että tuohan on perus 8h/päivä, mutta täytyy huomioida esim. terapioiden ja niiden suunnitteluun menevä aika sekä tenttiin lukemisten ajankohdat, jotka eivät todellakaan mahdu siististi kahdeksan tunnin pakettiin. Opiskelua tapahtuu joskus viikonloppuisin ja iltaisin (kenelläpä ei), ja terapiat menevät luonnollisesti enemmän lasten perheiden aikataulun mukaan. Kuten lähes kaikki tietävät sen takaraivossa olevan tunteen, että "jotain pitäisi tehdä/deadline lähestyy", niin sen kanssa tässä on totuttu elämään. Pyrin puhumaan vähän samoista asioista kuin Marjo Sparkle-blogissaan. Tuolta blogista löytyy hyvin asiaa logopediasta ylipäätään, joten kannattaa kurkata!

Kuunnellaanko opiskelijoita?

 Turunkin yksikössä pidetään palautetilaisuuksia kaksi kertaa vuodessa, joista olen ollut vasta yhdessä. Keväällä meille järjestettiin tarjoilu ja kiva tila kokoustamista varten, ja olin tyytyväinen siihen yhteisymmärrykseen, joka ainakin sillä kerralla saavutettiin. Siellä siis luetaan opiskelijoiden palautteita, ja opettajat vastailevat. Opettajatkin toivoivat syyslomaa, ja sellainen saatiin. Tosin suurimmalle osalle kakkosista se ei tarkoittanut lepoa, koska minullakin oli ei-logopedian kursseja ja tentti, sekä terapioita pidettävänä. Ensi vuonna saan ehkä nauttia siitä oikeasti lomana! Myös hiihtoloma keventää hetkeksi taakkaa.

 Terapiaharjoitteluiden alkaessa oli todella pahanpäiväistä sähläystä mm. kulkuavainten kanssa, ja sen takia terapian suunnittelu (eri huoneisiin pääsy ym.) tuntui erityisen raskaalta. Tämäkin ongelma johtui juuri tehdystä remontista ja tiedonkulun ongelmista, mutta nyt nekin on selätetty. Ensi vuonna samanlaista ongelmaa tuskin tulee, koska näihin osataan varautua. Ehkä opintojen alussa tuntui samalta kuin oululaisista: palautteesta ei tuntunut olevan hyötyä, koska opettajat eivät tulleet vastaan. (Meillekin on hoettu, että pitäisi olla kiitollinen opiskelupaikasta.) Silti tuntuu, että meitä kuunnellaan. Jotkut opettajat ovat aina valmiita juttelemaan opiskelijoiden kanssa, jos jotain on sydämellä. Käytännön esimerkkejä on opetukseen toivottu, ja niitä on saatu paljon. Pyysimme esimerkiksi oikeiden puheterapeuttien pitämien terapioiden seurantojen siirtämistä (tsiisus mikä lause!) ensimmäiseen vuoteen, koska sitten tietäisi paremmin, mikä kakkosen syksyllä odottaa. Nyt vain jouduimme aika kylmiltään pitämään artikulaatioterapiaa. Vinkkejä onneksi sateli pitkin terapiajaksoa!

Opiskelu ja työt?

 Ykkösvuosikurssilla ehtii tehdä töitä melko hyvinkin opiskelun ohella, jos nyt mietin asiaa. Riippuu tietysti siitä, suorittaako heti paljon kaikkea ylimääräistä alta pois (esim. puheviestintä). Kakkosella meistä aika monikin käy osa-aikatöissä, mutta he kertoivat syksyllä stressanneensa melkoisesti. Joillekin se sopii, ja ainakin itse tiedän, että jatkuva meneminen ei ole se oma juttu. Antaisin myös vinkkinä, että jos jotain kurssia ei ole ihan pakko sillä hetkellä suorittaa ja se tuntuu raskaalta, jätä se suosiolla pois. Mulla ei ollut töitä eikä elämää muutenkaan  syksyllä, joten suoritin esim. psykiatrian pois alta, vaikka sen voisi tehdä kolmannellakin. En myöskään koe oppimispäiväkirjaa ihan niin hirveänä työnä kuin moni muu (tässähän nytkin kirjoittelen, höhö).

Kun nyt kuumotellaan niitä epäkohtia, niin aloitetaan. Yksi asia ärsyttää yli muiden, ja se on läsnäolopakko. Logopedian omilla kursseilla (toki voi olla muillakin) on pakollista läsnäoloa 80%, mikä tarkoittaa yleensä, että kaksi luentokertaa voi jättää väliin per kurssi. Se on aika vähän, kun miettii käsitettä "akateeminen vapaus". Moni sitä hehkuttaa: filosofitkin nukkuivat Dublinin jälkeisen päivän, kun minun oli pakko mennä yliopistolle. Tunsin jo jäätävää syyllisyyttä siitä, että olin ollut matkan takia parilta luennolta pois. Aiemmin ajattelin, että koska opiskelijoita oli ennen vain 13/vuosikurssi, olisi ollut typerää pitää jatkuvasti luentoja viidelle ihmiselle, koska muita ei vain huvita tulla. Nykyään meitä on kuitenkin yli tuplasti enemmän. Kursseilla on myös sen verran tulevaan ammattiin liittyvää asiaa, että eivät ihmiset huvin vuoksi jää kotiin. Siksi läsnäolopakkoa pitäisi mielestäni vähän löysätä. Toki noita useampia poissaolokertoja voi korvata yleensä kirjallisilla tehtävillä. Yhdellä viikolla rasitti lähteä 1,5 tunnin takia yliopistolle, kun matkoihin meni yhteensä 40 minuuttia. Luentodioista suurin osa tulee Moodleen, eli niitä katselee netistä joka tapauksessa kotonakin.

 Tiedonkulku ja pari muuttujaa

Toinen kurjempi asia on informaation kulkeminen huonosti. Tähän liittyy esimerkiksi se kulkuavainten kanssa sähläys (keneltä kysytään kulkulupa ym.) mutta myös se, että loppusyksyn minikurssista ilmoitettiin vasta lokakuussa. Sitten niitä aikatauluja muuttelee kalenteriin juuri niihin päiviin, joissa piti vanhan tiedon mukaan olla vapaapäivä. Ihmiset saattavat hyvin sopia matkoja tai töitä noille päiville. Esimerkiksi audiologia oli vain ilman kummempaa meteliä lisätty lukujärjestykseen, että "hei tällainen kiva pikkukurssi vielä", vaivaiset neljän tunnin sessiot perjantaipäiville.

 Toisin kuin Oulun opiskelusta sai kuvan, meillä eivät opettajat odota mitään täydellisyyttä esim. tenttimenestyksen suhteen. Siitä olisi siinä tapauksessa puhuttu meille jo erikseen, koska emme me ole mikään vitosia jatkuvasti tahkoava tehopumppu. Professorimme vaativat mielestäni enemmän selkeyttä ja ytimekkyyttä kuin täydellisiä pitkiä esseitä kaikkine yksityiskohtineen (okei, riippuu hieman opettajasta!). En olisi hetkeäkään tuolla, jos kaikkien oletettaisiin olevan superhyviä paperilla koko ajan. Asioita kerrataan kuitenkin useilla kursseilla, joten turhaan stressasin esimerkiksi ekana vuonna, muistanko tiettyjä tärkeitä juttuja. Niitä ehtii kyllä varmistella ja kertailla!

 Mitä tulee pilkunviilaukseen, josta Oulun kirjoittaja mainitsi, niin en edes olettanut, että esimerkiksi kandissa sallittaisiin sinnepäin-tekstit. Ehkä Oulussa on urputettu sitten turhasta, mutta minä haluan kyllä itsekin, että tulevien tutkielmieni teksti on virheetöntä. Kai suurin osa haluaa? Kuulostaa ehkä hullulta, mutta nyt minäkin tiedän paremmin ajatusviivan ja yhdysmerkin eron, ja olen vain tyytyväinen! :D Ja toisaalta jos joku naputtaisi tuollaisista asioista muulloin, niin en ottaisi sitä mitenkään itseeni.

Edistys ja muutos?

Se meiltä onnistuu, koska kuulin esimerkiksi aiempien vuosien terapiaharkoista karmeita huhuja. Opiskelijat joutuivat muutama vuosi sitten harjoitteluissa ottamaan 4 lapsiasiakasta kerrallaan, mikä ei tietenkään toiminut. Se huomattiin, ja siirryttiin parempiin ratkaisuihin. Terapiahuoneita on tullut lisää, ja uusia materiaaleja hankitaan yhteisvoimin. Loppuharjoittelusta kuulin vielä viime keväänä, että siitä ei makseta palkkaa. Nyt kuitenkin näin sähköpostin, jossa mainittiin muutama paikka, joka maksaa neljän kuukauden harjoittelusta harjoitteluajan palkkaa. Mahtavaa edistystä siis tämäkin! Ennen kaikkea edistystä ovat turkoosit haalarit, koska ne olivat joskus RUSKEAT.

Logopediassa on paljon eloa, kun itsekin pitää huolen muiden auttamisesta ja yhteishengestä. Whatsapp laulaa välillä siihen malliin, että ei voi kuin huokaista: "vain logopediajutut". Kirjoja vaihdellaan keskenään, joku skannaa moisen koko porukalle käytettäväksi, toiset pitävät lukupiirejä, ja Putex-huoneella on aina porukkaa. Isomman opiskelijamäärän ansiosta meillä on enemmän puhtia keksiä kaikkea omaa kivaa, ja keväällä järjestetään ainejärjestön ensimmäiset omat vuosijuhlat! Niihin ilmoittautuessani en meinannut ensin keksiä pöytäseuruetoivetta, koska turkulaisittain sanottuna: "pal välii ku kaik o nii kivoi!"

 Elämä on ihanaa / Oispa kaljaa

Otsikon lauseet pyörivät usein keskusteluissamme, ja vertaistuki onkin melkein parasta logopedin elämässä. Terapiamateriaalivarastostakin (siellä riittää lautapelejä ym.) on tullut tietynlainen terapiahuone ihan meitä varten, kun siellä saa avautua, mikä omassa terapiassa mietityttää. Artikulaatioterapiakin onnistuu tosi helposti ensimmäisten kertojen jälkeen, vaikka se jännittää etukäteen ihan vietävästi. Olin yhtenä päivänä yliopistolla 10 tuntia sattuneista syistä, enkä ole ikinä viettänyt siellä noin pitkää aikaa. Silti kotiin päästyäni hymyilin ja ajattelin, että terapia meni ihan kivasti ja lounas oli hyvää. Ei missään nimessä kannata ajatella kellon ympäri, että "mitä mä olen unohtanut, mitä mä nyt teen, mokasinko taas ja hitto mulla on kiire". Stressi ei lietsomalla pienene vaan sillä, että rauhassa aloittaa hommien hoitamisen yksi kerrallaan. Kaikki kyllä järjestyy. Minä tykkään tästä suurimmaksi osaksi, vaikka tilastotieteen kurssi on yksi harmaa pilvi taivaallani. Mutta ehkä siitäkin lopulta oppii jotain.

Lähinnä meillä on kai kiire siksi, että on kuitenkin paine valmistua ajallaan, eikä kelkasta haluaisi pudota kovin pahasti. Ei silti ole varmastikaan ongelma, jos henkilökohtaisesti hitaampi tahti tuntuu paremmalta (joku siitä kyseli). On porukka pitänyt välivuosiakin. Kursseja vain täytyy suorittaa tietyssä järjestyksessä: esim. ensin audiologia ja sitten vasta kuulovammat. Kunhan siitä pitää kiinni, niin pikkuhiljaa sitä etenee. :)

Kysykää lisää! Lupaan vastailla nopeammin kuin männävuosina...