(LÄHES) TÄYDELLINEN PÄIVÄ BOURNEMOUTHISSA

Tulin oikeasti eilen Skotlannista ja siksi musta ei ole kuulunut, mutta aloitetaan viimeviikkoisesta päiväretkestä Englannissa.

Lähdimme pääsiäisloman alussa aika spontaanisti Àdelin kanssa bussilla Bournemouthiin (/boonmöth/), tuohon kuuluisaan kielikurssikaupunkiin alle tunnin ajomatkan päässä Southamptonista. Olin kaivannut jo pitkään pientä reissua, sillä moni on tullut siihen tulokseen, että Southamptonissa ei itsessään valitettavasti riitä nähtävää edes kuukaudeksi. Täällä lähinnä ruoka- ja juomatarjonta ja Titanic-historia ovat kiinnostavimpia asioita. Voitte siis kuvitella millaista piinaa tämä on niille, joita ei Titanic kiinnosta. Lisäksi olin ollut vaihtelevan kipeänä melkein viikon, joten en oikeasti jaksanut enää olla neljän seinän sisällä ja tyytyä käymään vain kaupassa. Näin mainoslauseena sanottakoon, että Bournemouth on vähän kuin eläkeläisten ja rantahippien Brighton: vähemmän tungosta ja rannalla on hotellien sijaan koppeja, joita saa vuokrata.

Vaikka kaupunkiretkiä tuli tehtyä muutama vaihtoajan alussa, niin niissä ei ollut samaa vapaudentunnetta kuin meillä oli. Kävelimme jo puoli kymmeneltä aamulla aivan hiljaisella hiekkarannalla - ainoastaan eläkeläisiä hiihti siellä täällä. Iäkkäitä ihmisiä näkyi tuolla muutenkin suhteellisen paljon, ja kaikilla oli leveä hymy kasvoillaan. Tämä se vasta oli elämää! Rannan ympäristö näytti muutenkin joltain Espanjan aurinkorannalta, eli sinänsä mummelit ja papat sopivat maisemaan mainiosti. Mikä teki tällaisesta aika tavallisesta rantakaupungista sitten niin erityisen kokemuksen? Kieltämättä hyvä sää - ja oikeanlainen seura.

Fabulöösit aurinkolasit Primark, £3.

Vietimme rannalla ja Bournemouth Pierilla nelisen tuntia. Otimme kuvia niin, että käytimme siihen oikeasti aikaa. Tuollaisen kuvaajakamun kanssa matkasta saa enemmän irti, kun voi pysähtyä hetkeen ja tietää, että se toinenkin haluaa vain olla rauhassa eikä rynniä johonkin kaupungin meteliin. Myös se merellinen hiljaisuus oli tervetullutta, ja koiria juoksenteli paljon vapaana rannalla. Ne tulivat aina nuuskimaan meitäkin varovasti, ja omistajat pahoittelivat. En tiedä mikä laki täällä on, mutta näen koiria jatkuvasti vapaina. Eihän se minua haittaa, mutta ikävää tietysti niille, jotka pelkäävät koiria. Tosi moni tuntematon ihminen tuli juttelemaan ja antamaan menovinkkejä. Keräilimme simpukoita, jotka näyttivät meistä ihan belgialaisilta suklaakonvehdeilta. Innostuin sydämenmuotoisesta simpukasta, ja otin kuvan lähettääkseni sen Meetvurstille. Tungin simpukan taskuun, ja pian kiipesin pienen aidan yli rannalla. Pyllyni alta kuului rasahdus - ja repesimme molemmat taas nauramaan.

Pidimme pikkupiknikin laiturilla ja katselimme surffaajaa vedessä. Kieltämättä ilma oli todella lämmin, mutta ei meitä veteen olisi saanut... Opetimme toisillemme tsekkiläisiä ja suomenkielisiä kirosanoja (kansainvälinen klassikkopuheenaihe). Jaoimme paljon muitakin fiksumpia ja vähemmän fiksuja juttuja itsestämme. Lokkeja alkoi vyöryä lähistölle kun avasimme evätrasioitamme. Lokeista minulle tuli mieleen äitini, ja kerroin tarinoita hänen ja koko perheemme naisten naurusta, joka on sekoitettu joskus lokin kirkumiseen. Juttelimme temperamentistani ja siitä, kun Àdel taas ei tulistu mistään helposti. Sanoinkin ympäröiväni itseni usein rauhallisilla ihmisillä (ei koske kaikkia, arvon suomalaiset kaverit) tasoittaakseni elämääni. Àdel oli myös ensimmäisiä ihmisiä täällä, joka huomasi että keskittymiseni herpaantuu todella helposti. Silti hän jaksaa matkustaa kanssani ja selittää asiat uudestaan, jos olen jäänyt tuijottamaan jotain pulua.

No ei ollut lähelläkään Brighton Pierin loistoa.

Lounaan jälkeen piti käväistä tietenkin laiturin vieressä sijaitsevassa pelihallissa, joka olikin muikea kokemus. Parin kolikon voimalla pääsimme hakkaamaan minioneja ja kisaamaan moottoripyörillä. Pidempäänkin olisi jaksanut kiertää ranta-aluetta, mutta olihan meidän nähtävä muutakin. Kaupungin suosittu Westbourne-alue jäi kokematta, mutta se oli hieman kaukana ottaen huomioon aikataulumme. Kävelimme Lower Gardensin läpi, missä pääsimme kuvaamaan käsivarren etäisyydeltä pulleita oravia. Niiden ei varmaan tarvitse itse paljon ruokaa etsiskellä...

Käppäilimme ihmisvilinään ja löysimme vanhan Arcade-rakennuksen, jossa oli tottakai pakko pistäytyä. Siellä oli hiljaista, mutta yksi söpö kirjakauppa sieltä löytyi. Alhaalla kuvassa näette, miten sekosin, kun oli tarjousta tarjouksen perään. En osannut millään päättää (taaskaan), joten päädyin myyjän puoleen ja kysyin ihan suoraan, että kumpi kirja mistäkin genrestä on hänen mielestään parempi. Kaksi vihaista feminismikirjaa oli tyrkyllä, mutta sitten kun hän sanoi toisen olevan huumoria, lätkäisin sen heti takaisin hyllyyn: "I want to be provoked!" Toisesta kategoriasta otin molemmat, kun  molemmat nyt sattuivat olemaan bestsellereitä ja alennuksessa. Myyjän vaimo oli kuulemma lukenut toisen niistä päivässä. Totesin, että mulla siinä kestää kauemmin kun englanti ei ole äidinkieleni, mutta sen ei kuulemma pitäisi haitata. Àdel otti Sherlock Holmesin kootut... jonkun, en muista kun minä haluan nyt sylin täydeltä modernia draamaa.

Sitten saavuimme puistoon, joka teki tästä matkasta epätäydellisen: luulimme saapuneemme kaupungin isoimpaan puistoon, jota oli hehkutettu Tripadvisorissa. Näimme kuitenkin vain ankkalammen ja metsää autotien laidassa. Sitten istuimme väsyneinä miettimään seuraavaa päivällispaikkaa, ja matkakumppani ilmoitti meidän olevan väärässä puistossa. No ilmankos koko paikka tuntuikin loppuvan kesken! Olisin toki itsekin voinut käyttää Google Mapsia, mutta luotin Ádeliin. Kärsimättömyys saattaa olla oma paheeni, mutta ei hänen suuntavaistonsakaan ole terävintä huippua. Olin myös unohtanut, että Bournemouthissa on kissakahvila: tuskanparahdus kaikui kävelykadulla, kun kävelimme sattumalta sen ohi ja se oli kiinni. Tiistaina?! Moni muukin ravintola oli kiinni, emmekä vieläkään tiedä, oliko virallinen ensimmäinen kevätpäivä joku syy sille.

Päätimme päivämme Wagamamaan, joka on kuulemma Jamie Oliverin ketjuravintola. Siellä tarjoillaan aasialaista kusiinia, ja otin ramenkeittoa "kaikilla mausteilla". Se oli hyvää mutta en piru vie vain tajua, miten keittoa syödään puikoilla fiksusti. Kyllä se silti onnistui, ja meillä oli toki lusikat sitä lientä varten. Ruoka myös jäähtyi liian nopeasti ottaen huomioon, että söin suureen nälkääni lähes henkilökohtaista ennätysvauhtiani. Tarjoilija oli kuitenkin ihan superihana ja tehokas, joten eipä siinä alkanut valittaa pienistä. Jälkkäriksi otimme yhteisen jäätelöannoksen, jossa oli kookos-, toffee- ja suklaajätskiä. Ja siinä suklaassa oli chiliä! Eikä mitenkään hippusen verran vaan aivan helkkaristi! Àdelilla tämä ei tuntunut yllättäen missään, mutta onneksi en yksin tilannut kolmea suklaapalloa... Oma naamani jotenkin turposi varmaan sekä auringon että mausteisen ruuan takia, joten oli kyllä "reissannut" olo illalla.

Ehdimme juuri ja juuri bussiin pienen karttahämmennyksen jälkeen, mutta olimme tuhdin aterian jälkeen aivan naatteja. Emme silti voineet lakata höpöttämästä, ja siitä alkoivatkin sitten ne ihmissuhteista jauhamiset. Kaiken kaikkiaan tuollainen "tyttöjen reissu" teki tosi hyvää. Sitä varmaan olin kaivannut.