MIKÄ YLLÄTTI ENGLANNISSA?

Talvi nyt ainakin, höhö. Eniten siitä yllättyivät britit itse, sillä uutisotsikoissa kunnon tabloidien tapaan varoitettiin ajamasta omalla autolla tulevan lumimyrskyn vuoksi. Ja jos ajat, ota mukaan lapio, ruokaa, lääkkeitä... Samaahan ne meidänkin iltapäivälehdet yrittävät. Mutta sitten sitä lunta tuli oikeasti, ja syntyi todellinen kaaos! Sen myötä pieniäkin käytännön asioita meni pieleen, sillä bussit lakkasivat liikkumasta. En muun muassa sen viikon perjantaina päässyt salille tai kirjastoon, kun nekin oli vain päätetty sulkea - sunnuntaihin saakka.

Postauksen kuvat ovat helmikuiselta päiväretkeltä Leeds Castleen ja Canterburyyn. Pahoittelen tätä postaustahtia, yritän parantaa tapani jo ensi viikolla! Vaikka tämä maa ei mikään Kiina olekaan, niin moni asia on jo ihmetyttänyt. Muita yllätyksiä:

• Jalkapallojoukkue Saintsin teemaparturi. Siellä ne veistelivät menemään kuvioita äijien siilipäihin.
• Autoilijoille on liikennevalot, mutta samassa risteyksessä ei välttämättä ole valoja jalankulkijoille. Turvallista? Ei minunkaan mielestäni...

• Ikärajat, jotka uhmaavat jopa EU:n ilmapallonpuhallusdirektiiviä. En Ikean kassalla ymmärtänyt aluksi, mitä nuori mies minulta halusi: "you alright with these knives?" ja tuijotti vain minua. En tiennyt menikö lause ihan noin, joten taas selkattiin edestakaisin. Minun piti siis näyttää henkkarit siksi, että ostin veitsiä. Heillä raja on 21, joten näytin ilman muuta ajokorttiani, jota ukkeli tuijotti pienen tovin ennen kuin päästi minut menemään. Sama juttu ruokakaupassa: kun ostin ruokailuveitsiä, myyjä puhui jostain 25 vuoden ikärajasta ja vähän empi kysyessään minulta henkkareita. Eli mistä 20-vuotias tänne muuttava ihminen saisi veitsiä?! Se ei ole onneksi minun ongelmani.
• Odotettua kehnommin järjestetty tutustuminen muiden vaihtareiden kanssa ensimmäisinä päivinä. Asia kaihersi monen muunkin mieltä aluksi, mutta nyt meillä on iso verkosto ja aina saa seuraa, jos haluaa mennä johonkin. En uskonut sanovani tätä, mutta kaipasin vanhoja kunnon tutustumisleikkejä. Vaihtareiden oman local buddy -ohjelman myötä sain myös virallisen paikallisen toverin!

• No kyllä sekin vähän yllättää, kun kansainvälisessä porukassamme ruokailun yhteydessä joku aloittaa Jeesus-vitsillä. Tai oikeastaan se äityi sekunneissa vitsistä totisempaan "Jeesus oli varmaan psykopaatti" -tyyppiseen pohdintaan. Mies ei ollut ehkä vielä orientoitunut monikulttuuriseen ympäristöönsä, vaikka on ollut vaihdossa syksystä lähtien.
• Viimeistä huutoa olevat linja-autot tarjoavat ilmaisen netin ja jopa puhelimen latausmahdollisuuden jokaisella penkillä, mutta missään ei kerrota, minkä niminen pysäkki seuraavaksi tulee. Nämä ovat siis erityisesti niitä busseja, joita vaihtarit eli helposti eksyvät käyttävät. Ei siinä, että monessa suomalaisessakaan bussissa lukisi seuraava määränpää taululla. On myös hassua, että kaupungissa liikennöi monta eri firmaa, joten en pääse kausikortillani mihin tahansa bussiin...

• Sisäilmaongelmat. Suomessa meillä on hometta, mutta Englannissa vaihtoehdot ovat monesti tunkkainen, kylmä ja kuuma. Ovia pidetään jostain syystä auki jopa vaatekaupoissa, vaikka ulkona on neljä astetta lämmintä. Puolueellisesti todettakoon, että tietäisin eräänkin suomalaisen ilmastointikanavafirman, joka voisi parantaa tilannetta täällä.
• Oma englannin kielen taito. En osaa suullisesti edes sitä, minkä luulin osaavani. Vaihtareiden kanssa on kiva jutella, mutta kun paikallisen kanssa yrittää hoitaa kuntosalisopimusta... Opiskelu on helpompaa kuin odotin, sillä osaan näemmä sentään lukea englanniksi.

Pääsin ihastelemaan tämän linnan sisustusta vahingossa ilmaiseksi: kaverit olivat maksaneet kympin päästäkseen sisään, ja minä olin pihdannut tässä vaiheessa. Kävelin kuitenkin linnan taakse ihailemaan maisemia, kyltit osoittivat joihinkin kellareihin ja sitten vain kävelin sisään ja päädyin kiertämään koko huushollin itsekseni. Kukaan ei kuulemma tarkistanut lippuja kavereiltanikaan, joten aivan luodinkestävä tämä linna ei ollut.

• Yrittäessäni heittää vitsiä tulevista kuninkaallisista häistä sain todella kylmän vastaanoton Brightonin kaveriporukassa. Onneksi nimenomaan vitsailin enkä kysynyt innoissani, että kai hekin katsovat häät jossain yhdessä (tämä olisi ollut seuraava ehdotukseni). Harryn morsian on kuulemma fucking nobody, josta ei puhuttu sen enempää. Tämä ei edusta koko kansan mielipidettä, mutta reaktion aggressiivisuus yllätti.
• KAIKKEEN on appi ladattavissa. Oli kyse sitten kotiinkuljetetuista ruokaostoksista, ruuan tilaamisesta baarissa, pyörän vuokrauksesta tai taksin tilaamisesta. Täällä Uberia käytetään ihan jatkuvasti, nyt myös minä. Gavin taas tilasi juomat baarissa suoraan pöytään. Tosi kätevää, mutta tilaan siiderini mieluummin naamatusten kuin kännykkää näpyttämällä.

Ruma päiväpeitto ja vielä pölynkerääjäkin. En - ole - kateellinen!

• Kuinka rohkeasti pyydän jo nyt apua ihan kaikilta, vaikkei edes tarvitsisi, ja kuinka helppoa on ylipäätään lähestyä muita. Ja kuinka herkästi minua lähestytään!
• Liioittelu ja kaiken parhauden korostaminen. "Southamptonissa on eteläisen Englannin suurin ostoskeskus! Yliopisto kuuluu maailman yhden prosentin parhaimmistoon monilla mittareilla! Southampton on kulttuuriparatiisi"! Todellisuus ei nyt ole ihan toistakaan ääripäätä, mutta ehkäpä tuosta röyhkeydestä kannattaisi meidänkin ottaa mallia. Ja ovathan nuo yllä olevat asiat totta, mutta ne voisi sanoa toisin eli suomalaisittain: "eteläisessä Englannissa ei juuri ole suuria ostareita", tai "emme kuulu edes maailman 100 parhaan yliopiston joukkoon." Pahin näistä on bileiden mainostaminen etukäteen, joista monet eivät todellakaan vastaa etukäteishypetystä.

• Koti-ikävä erikoisissa paikoissa: kuntosalilla ja kaupassa. Sainsbury's oli perjantaina täynnä onnellisia pariskuntia, jotka miettivät syömisiä viikonlopulle. Tai ehkä siellä näkyi vain yksi pariskunta, joka pisti silmääni ja aloin haikailla kotiin.
• Kääntöpuoli: se miten paljon oman Suomi-elämän ajatteleminen ahdistaa. Tämä oli siis juuri oikea hetki lähteä. Kaikkihan oli myös kotona hyvin, mutta esimerkiksi se stressin ja kontrollin määrä oli ihan naurettavaa.

• Naulakottomuus. Kukapa nyt takkiaan haluaisi mihinkään ripustaa, kun ei niitä edes pueta päälle. Varsinkaan baariin.
• Se kuuluisa henkilökohtainen tila. Se ei selvästi tarkoita kaikille 60 senttimetriä. Tämä on tavallaan hyvä, sillä jotkut vaihtarit koskevat jatkuvasti olkapäästä ja hymyilevät kuin aurinko hyvin lähellä naamaani. Jos silti alkaa ahdistaa, minulla on onneksi oma luukku, johon tulla piiloon.

Mummeli pahoitteli olevansa tiellä. Tokaisin hänen sopivan kuvaan täydellisesti - harmi että tuo turistilauma ei oikein sovi.

• Muiden kannustaminen ja ystävällisyys. Liityin yliopiston trampoliiniklubiin, ja lähdin kisaamaan "läpällä" tasan siksi, että niin moni kannusti yrittämään ja tulemaan kokemuksen vuoksi paikalle. Tramppaklubi on kyllä melkoinen Glee-kerho, ja sekös minulle sopii.
• Klubeista puheen ollen, erilaisia harrastusjärjestöjä on Sotonin yliopistossa satoja. Feministi- ja shakkikerhoista tanssiryhmiin ja kaikkiin mahdollisiin urheilulajeihin, jopa huispaukseen... Turun yliopistossakin on samanlaisia juttuja, mutta ei niin paljon eivätkä ne mielestäni ole niin näkyvästi esillä. Monelle harrastusjärjestön porukasta muodostuu koko opiskeluajan ystäväporukka, mutta en ymmärrä, miten joillain riittää aikaa kolmeen kerhoon kerrallaan. Kun Suomessa ystävystytään usein nimenomaan oman oppiaineen sisällä, niin ainakaan kaikki psykalaiset eivät täällä edes tiedä toistensa nimiä. Logopediassa tuo olisi ihan absurdi ajatus!

• Opiskelijaruokala. Kenetpä tämä toisaalta yllättäisi brittiruuan maineen tuntien? Näyttää samalta kuin Suomessa, mutta ei todellakaan ole sama konsepti. En yleensä enää syö lounaita noissa ruokaloissa, mutta kahvin tai smoothien saatan ostaa. En halua elää pitsalla ja tölkkikokiksella joka päivä, varsinkaan kun se ei ole sen edullisempaa kuin kaupungin muissa ruokapaikoissa.
• Poliittinen korrektius. Se näyttää myös vaikuttavan siihen, minkä jotkut paikalliset luokittelevat "mustaksi huumoriksi". Pliis, tulkaa Suomeen. Tai älkää tulko, loukkaantuisitte varmaan alta aikayksikön.

Vino kirjakauppa yllätti ja olikin yksi päiväretken kohokohdista: yhtäkkiä koko tyttöporukkamme hiljeni, kun syvennyimme tutkimaan kirjatarjontaa. Kuului vain lattialautojen narinaa ja omaa satunnaista muminaamme. Jos ei olisi ollut kiire bussiin, täällä olisi vierähtänyt tunti jos toinenkin.