Hyvästejä

Pappamme nukkui pois reilu viikko sitten. Vaikka hän oli kurjassa kunnossa viimeisinä päivinään, niin hän oli mielestäni tosi reipas loppuun asti. Hän sai kuunnella musiikkia luureista ja äiti vei hänelle konjakkia. Jouluaattona siirsimme jopa yhden pöydän hänen sänkynsä päähän, jotta hän sai katsella vanhoja kuvia hänestä itsestään ja edesmenneestä vaimostaan. Vielä syksyn puolella ajattelin, että kyllä pappa vielä sairaalaosastolta pois pääsee ja jaksaa taas paremmin.

Läheisen kuolema tietysti pisti suremisen lisäksi miettimään kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kuten äiti joskus pohti, että voiko esimerkiksi mamma olla nyt hyttynen tai joku muu hyönteinen, ja saako niitäkään enää siksi tappaa. Mutta tämä on ahdistavaa. Alan myös saada tarpeekseni hautajaisista.

On tultu siihen pisteeseen että isovanhemmista ei ole enää ketään jäljellä, ja se on ihan älyttömän surullista. Minulle tuli outo tunne, kun viime tiistaina uutisen kuultuani katsoin ulos ikkunasta kirkkaaseen lumeen, ja tajusin että he ovat nyt kaikki menneet. Tuosta vain, vaikka aikaa on kulunut joidenkin kuolemasta paljonkin. 

No nyt ei tunnu siltä että aikaa on kulunut, vaan he kaikki saisivat tulla takaisin. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tuntuu kuin isovanhemmat olisivat yhdessä lähteneet junalla johonkin Lappiin tai muualle kauas, ja he olisivat vain huikanneet junasta että me mennään jo edeltä. Ja me olisimme huutaneet vihaisina junan perään, että mikäs hemmetin kiire teillä nyt on.