Yöpymiskatastrofissa kävikin onni onnettomuudessa, sillä bed & breakfast oli unelmieni täyttymys: aitoa ja lämminhenkistä brittiläistä emännöintiä vanhassa talossa, ja vielä niin hienoissa maisemissa! Kalastusalukset seisoivat tyynellä vedenpinnalla, kun söimme aamupalaa kunnon dining roomissa. Perhevalokuvissa näkyi gingereitä ja skottiruutua, ja bongasimme kirjahyllystä ohjekirjan selkeämpään puhumiseen. Sitä voisi toki suositella muutamallekin Skotlannissa asuvalle... Menisin siis ehdottomasti uudelleen Isle of Skyen Uigin kylään yöpymään. Aamupalaa odottaessamme talon emäntä kysyi ruutuhameestani, joka minulla oli päällä. Tämä oli vähän nolo turistihetki, kun sanoin että haluaisin kyllä tietää, minkä skottisuvun ruudut mulla on päälläni, mutta en ollut varma. Hän veikkasi Mackenzietä, jota itsekin olin arvellut (niitä nyt riittää maapallolla), ja hänen oma äitinsä oli kuulemma Mackenzie. Tästä innostuneena omaksuin välittömästi uuden identiteettini: lady Mackenzie istuutui palvelusväkensä saattamana pöydän päähän ja nautti black puddingia ja muuta perinteistä brittiruokaa. Myöhemmin Edinburghin kämpässä luin sukuni historiasta, ja kävi ilmi että Eilean Donan Castle oli alun perin meikäläisten asuttama. Sinne siis kelpasi mennä uudestaan vielä takaisintulomatkalla. ;)
Ehkä se johtui lyhyistä yöunista, muuten vain vaativasta matkanteosta tai sitten kahden kielen sekoittumisesta keskenään, mutta meistä ei osannut kukaan puhua enää ylämaille saavuttaessa. Lauseet olivat ihan päin puuta ja sanat menivät jatkuvasti sekaisin. Siitä sai monet hekottelut matkan varrella. Itseltäni tuli rasittavan tiuhasti englanninkielisiä sanoja, sillä en vaan ole tottunut puhumaan maapähkinävoista vaan peanut butterista. Sitä hiton tahnaa oli meillä autossakin mukana, mutta kukaan ei syönyt sitä paitsi minä. Meetvurstimies huomasi muutenkin, että olen oppinut syömään melkoisia määriä vaihdon aikana. Saatoin olla hitain, mutta vedin reippaasti esim. majatalon full scottishin nurisematta naamaani, eikä tarvinnut hetkeen syödä mitään. Mainittakoon nyt vielä, että se black pudding oli täydellistä.
Fairy Glen (ylhäällä kuvissa) oli yksi pakollinen pysähdyspaikka, ja pääsimme sinne onneksi jo ennen aamuyhdeksää, sillä se oli aivan yöpaikkamme lähellä. Menin siellä myös pehvalleni, mutta en onneksi mitenkään mutaiseen paikkaan. Siellä käyskentelyn jälkeen unihiekka alkoi karista silmistämme ja musiikit pärähtivät soimaan. Täytyy sanoa, että ilman musiikkia tuollaiset ajomatkat eivät olisi ollenkaan sama asia, ja vaikka itse sanonkin, oma Skotlanti-lista Spotifysta osui aika naulan kantaan. Myös Meetvurstin kokoama viikinkimusiikki sopi maisemiin täydellisesti, enkä olisi kestänyt tuolla jotain ysärinostalgiaa suoraan radiosta. Nyt ei oltu sillä tuulella!
Isle of Skyella ja muuallakin luonnonmaisemissa voi olla vaikeaa löytää kunnon autotietä etsimäänsä paikkaan. Saimme Fairy Glenillä paikalle pöllähtäneeltä turistioppaalta vinkin tulivuoresta, ja miten sinne kannattaisi mennä. Ajoimme sen ohi joka tapauksessa, mutta missasimme kyllä täydellisesti ajotien sinne. Ehkä taas ensi kerralla, höhö. Jatkoimme merenrantaa pitkin ja pysähdyimme pienelle vesiputoukselle. Olin odottanut siltä vähän enemmän, mutta kivan näköistä yhtä kaikki!
Aamupäivällä alkoi pieni tuskien taival, kun Meetvursti sanoi ekaa kertaa väärän sanan, ja minä pimahdin. Pimahdin mäessä, jolla piti olla jotain legendaarisia kiviä, joille piti kävellä siis kaksi kilometriä nähdäkseen ne. Emme jaksaneet loppuun asti, sillä meiltä olisi myös loppunut aika kesken. Saavuin muuten monessa kohteessa aina viimeisenä paikalle kuin läähättävä Kalervo Kummola (ja huusin hänen hokemiaan liikaakin), mutta se johtui yleensä siitä että pysähdyin ottamaan kuvia joka paikkaan. Tämä mäki oli poikkeus, ja koska olin niin suivaantunut eikä parisuhderiita päässyt kunnolla alkamaan, en ottanut kuvia ja maisemakin oli muka ihan paska. "Kiviä on Skotlanti täynnä." Kävelimme alas ja aloin vinkua vessaan.
Seura oli hyvää ja mukavan tasaista sakkia. Oma tasaisuuteni sai pienen särön keskellä suota/peltoa matkalla Glencoeen, kun oli pakko mennä rämpimään ja kastelemaan kangaskengät. Luulen, että huutoni kaikui parin kilometrin säteellä, sillä kyllähän tuolla vuorilla nyt ääni kantaa... Varmaan aikaisempi kitka sillä järkyttävällä kivimäellä purkautui tuossa kohdassa. Ja kuitenkin - kaikki ihan omaa syytä.
Loppumatkan ajan meno olikin autossa todella hilpeää. Kävimme Doune Castlessa, joka oli ihanan hiljainen ilta-aikaan. Päädyimme samaan joen uomaan linnan lähellä kuin edellisellä kerralla*. Täällä sain uuden sulan hattuuni, sillä päädyimme purolle heittelemään leipäkiviä. En ole ikinä osannut heittää niitä, ja nyt pienen perehdytyksen jälkeen sain niitä hyppyjä NELJÄ putkeen. Siittä! Ehdimme nyt myös käydä Stirling Castlen edustalla. Linna jäi viime reissulla kokonaan välistä parin myöhästelevän turistin vuoksi. Linna oli vaikuttava ja omalla mäellään Stirlingissa, mutta sisään ei enää auringonlaskun aikaan päässyt. Maisemat olivat mainiot sieltäkin käsin, ja innostuin linnaa enemmän katsomaan taas niitä vanhoja taloja, joista tulee mieleen Aristokatit.
Parasta matkassa? Pidin vuorista ja kaikista linnoista, ne ovat aina hienoja ja kertovat tarpeeksi alueen historiasta. Kaunein linna on silti toistaiseksi edelliseltä matkaltamme ylämaille, sitä ei ole vielä voittanut mikään. Seura ja automatkan tunnelma. Fudge. Suomen puhuminen ihan kunnolla rentoutti myös saman tien. Luonto, hyvä musiikki ja rauhallinen ympäristö saivat minut todellakin sellaiseen mielentilaan, että perjantaina Southamptoniin palatessani olin aivan erityisen rentoutunut. Olin toki hiukan väsynyt ja lentokoneessa melkein itkuinenkin kun piti taas sanoa heipat, mutta tietynlainen rauha oli maassa ja siitä oli hyvä jatkaa. Alan myös tosissani viihtyä täällä Englannissakin, ja tiedän, että lähdöstä tulee helkkarin vaikeaa tapaamieni ihmisten vuoksi. Sitä ei vain saa ajatella vielä.
*Nyt Skotlanti-tunnisteen alta löytyvät ihan oikeasti kaikki postaukset sieltä - en tiedä miksi näin ei ollut aiemmin.
Ehkä se johtui lyhyistä yöunista, muuten vain vaativasta matkanteosta tai sitten kahden kielen sekoittumisesta keskenään, mutta meistä ei osannut kukaan puhua enää ylämaille saavuttaessa. Lauseet olivat ihan päin puuta ja sanat menivät jatkuvasti sekaisin. Siitä sai monet hekottelut matkan varrella. Itseltäni tuli rasittavan tiuhasti englanninkielisiä sanoja, sillä en vaan ole tottunut puhumaan maapähkinävoista vaan peanut butterista. Sitä hiton tahnaa oli meillä autossakin mukana, mutta kukaan ei syönyt sitä paitsi minä. Meetvurstimies huomasi muutenkin, että olen oppinut syömään melkoisia määriä vaihdon aikana. Saatoin olla hitain, mutta vedin reippaasti esim. majatalon full scottishin nurisematta naamaani, eikä tarvinnut hetkeen syödä mitään. Mainittakoon nyt vielä, että se black pudding oli täydellistä.
 |
| Minusta ei ole paljon enempää reissukuvia, sillä en näyttänyt missään vaiheessa erityisen kuvattavalta. |
Fairy Glen (ylhäällä kuvissa) oli yksi pakollinen pysähdyspaikka, ja pääsimme sinne onneksi jo ennen aamuyhdeksää, sillä se oli aivan yöpaikkamme lähellä. Menin siellä myös pehvalleni, mutta en onneksi mitenkään mutaiseen paikkaan. Siellä käyskentelyn jälkeen unihiekka alkoi karista silmistämme ja musiikit pärähtivät soimaan. Täytyy sanoa, että ilman musiikkia tuollaiset ajomatkat eivät olisi ollenkaan sama asia, ja vaikka itse sanonkin, oma Skotlanti-lista Spotifysta osui aika naulan kantaan. Myös Meetvurstin kokoama viikinkimusiikki sopi maisemiin täydellisesti, enkä olisi kestänyt tuolla jotain ysärinostalgiaa suoraan radiosta. Nyt ei oltu sillä tuulella!
Isle of Skyella ja muuallakin luonnonmaisemissa voi olla vaikeaa löytää kunnon autotietä etsimäänsä paikkaan. Saimme Fairy Glenillä paikalle pöllähtäneeltä turistioppaalta vinkin tulivuoresta, ja miten sinne kannattaisi mennä. Ajoimme sen ohi joka tapauksessa, mutta missasimme kyllä täydellisesti ajotien sinne. Ehkä taas ensi kerralla, höhö. Jatkoimme merenrantaa pitkin ja pysähdyimme pienelle vesiputoukselle. Olin odottanut siltä vähän enemmän, mutta kivan näköistä yhtä kaikki!
Aamupäivällä alkoi pieni tuskien taival, kun Meetvursti sanoi ekaa kertaa väärän sanan, ja minä pimahdin. Pimahdin mäessä, jolla piti olla jotain legendaarisia kiviä, joille piti kävellä siis kaksi kilometriä nähdäkseen ne. Emme jaksaneet loppuun asti, sillä meiltä olisi myös loppunut aika kesken. Saavuin muuten monessa kohteessa aina viimeisenä paikalle kuin läähättävä Kalervo Kummola (ja huusin hänen hokemiaan liikaakin), mutta se johtui yleensä siitä että pysähdyin ottamaan kuvia joka paikkaan. Tämä mäki oli poikkeus, ja koska olin niin suivaantunut eikä parisuhderiita päässyt kunnolla alkamaan, en ottanut kuvia ja maisemakin oli muka ihan paska. "Kiviä on Skotlanti täynnä." Kävelimme alas ja aloin vinkua vessaan.
 |
| Linnan ympäriltä oli hävinnyt vettä yön aikana. |
 |
| Raukat taisivat etsiä meille jotain elävää lounasta. |
 |
| Tuolla minä huusin. |
 |
| Three Sisters, jotka eivät mahtuneet yhdessä edes kuvaan. Tuonne kun jaksaisi kiipeillä piknikille! |
Parasta matkassa? Pidin vuorista ja kaikista linnoista, ne ovat aina hienoja ja kertovat tarpeeksi alueen historiasta. Kaunein linna on silti toistaiseksi edelliseltä matkaltamme ylämaille, sitä ei ole vielä voittanut mikään. Seura ja automatkan tunnelma. Fudge. Suomen puhuminen ihan kunnolla rentoutti myös saman tien. Luonto, hyvä musiikki ja rauhallinen ympäristö saivat minut todellakin sellaiseen mielentilaan, että perjantaina Southamptoniin palatessani olin aivan erityisen rentoutunut. Olin toki hiukan väsynyt ja lentokoneessa melkein itkuinenkin kun piti taas sanoa heipat, mutta tietynlainen rauha oli maassa ja siitä oli hyvä jatkaa. Alan myös tosissani viihtyä täällä Englannissakin, ja tiedän, että lähdöstä tulee helkkarin vaikeaa tapaamieni ihmisten vuoksi. Sitä ei vain saa ajatella vielä.
*Nyt Skotlanti-tunnisteen alta löytyvät ihan oikeasti kaikki postaukset sieltä - en tiedä miksi näin ei ollut aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti