MINÄ TARZAN, SINÄ HUIJATTU KATSOJA

Katsoimme vasta äskettäin lomakuviamme siskosten kesken ja kerroimme kuopuksellekin, mitä kaikkea Kroatiassa tapahtui. Lopulta sieltä onkin paljon kerrottavaa - ja kuvia on edelleen liikaa.... Laitetaan nyt vielä tämä yksi pläjäys. Näitä kuviakin enemmän piristäisi kyllä uusi matka johonkin lämpimään! Pahoitteluni että tässä julkaisussa kesti näin kauan. Työelämä ja harrastukset ovat tosiaan vieneet mennessään, ja olen kyllä nauttinut myös sosiaalisesta elämästä melkoisesti viime aikoina. Joulu on alkanut, ja siitä on tulossa settiä!

Olimme kolmantena iltana nippanappa ajoissa musikaaliesityksessä, joka pidettiin hotellimme amfiteatterissa. Brittiopas oli kehunut Tarzan-esitystä ja muistuttanutkin pariin otteeseen ajankohdasta, sillä esitys on vain kerran viikossa mutta kuulemma suosittu. Tämä oli siis täysin ilmainen viihdyke, joten menimme mielellämme tukemaan läsnäolollamme paikallista teatteriryhmää. Söimme helkkarin hyvässä ravintolassa ennen tätä. Siellä olisi voinut viihtyä vähän pidempään istuskellen tai ainakin lähteä rauhallisesti vyörymään alamäkeä kohti hotellia, tutkaillen ympäristöä. Mutta meillä oli kiire katsomaan musikaalia. Ennakkokuvitelmat huvittivat meitä jo etukäteen, mutta totuus oli tarua vieläkin ihmeellisempää. Koska show oli allasbaarin vieressä, haimme jäätelöt jälkkäriksi ja istuimme nauttimaan. Aloitus ei ollut aivan Leijonakuninkaan tasoa, mutta se sai huomiomme. Joku pieni turistipoika oli päässyt lapsi-Tarzaniksi, eikä kenenkään tarvinnut puhua mitään, sillä repliikit tulivat luojan kiitos tallenteelta englanniksi. Oli kuitenkin ikävä huomata, että myös musiikki ja laulu lainattiin kokonaan elokuvan ääniraidasta, eikä kukaan laulanut oikeasti. Jane sentään osasi sanat ja liikutti huuliaan suhteellisen uskottavasti. Tämä olisi vielä toiminut, mutta modernin tanssin esittävät gorillat kiusasivat toden teolla nauruhermojani. Musiikki on tuossakin lastenleffassa vaikuttavaa, että ei esitys aivan kylmäksi jättänyt. Pahimman mokan teki kuitenkin mies, joka esiintyi aikuisena Tarzanina. Tanssimuuvit menivät hienosti, mutta suu oli vain komeassa Pepsodent-hymyssä laulujen aikana. Sitä oli kiusallista seurata, sillä luulen että hän ainakin yritti välillä saada sanat oikein. Suurimmat juonenkäänteet näytettiin pieneltä screeniltä lavan nurkassa (ei siis edes kunnon valkokankaalta), minkä jälkeen esiintyjät yleensä tanssivat ja pitivät jonkinlaisia apinaääniä. Lopuksi koko yleisö pyydettiin iloisesti tanssimaan lavalle: jokainen iloitteluun osallistuva saisi kuulemma ilmaisen juoman baarista. Emme kerta kaikkiaan olleet kehdanneet poistua kesken esityksen, mutta tässä vaiheessa nousimme tuoleistamme ja talsimme hyvin päättäväisinä kohti hotellin ovia. Joku raja meilläkin. Minä sentään kävin reissun aikana allasjumpassa, ja osallistuin sen päätteeksi hierontapiiriin!

Niin, allasjumppa. Siskoni vieraili siellä useamminkin, minä vain kerran. Menin oikeasti mielelläni, mutta käytännön vaiva esti pulahtelun kerran tunnissa: aurinkorasva! Ei kukaan jaksa sitä enempää kuin kaksi kertaa päivässä. Se onkin hiekkasotkun ja huonon hampparin lisäksi ainoa asia, jota en jäänyt matkalta kaipaamaan Bosnialainen allasaktiviteettimies tutustui meihin hiljalleen pitkin viikkoa; hän ei ollut imelä tyyppi vaan asiallinen nuori mies, joka lopulta kertoi tarinaansa kotimaasta Kroatiaan kesäduunariksi. Rahat eivät yksinkertaisesti riitä kotimaassa, vaikka tekisi toimittajan töitä säännöllisesti. Kannustimme häntä muuttamaan Pohjoismaihin, jos hän johonkin lopulta lähtee. Olemme nykyään Facebook-kavereita.

Tuon paidan etumus hajosi käsiin kesken aterian - ole hyvä, nelikymppinen mies viereisessä pöydässä. Nyt se on korjattu ompelijalla, sillä omat hakaneulaviritykseni eivät yllättäen riittäneet.

Seikkailunhaluiset vedenmaistajat ravintolassa, jonka penkeille (muurille) meidän piti kiivetä erikseen

Matkan viimeinen rasvaus oli helpotus, mutta tärkeä: kaksi suomalaista vesipetoa pääsi irti kaksi tuntia ennen minibussin lähtemistä lentokentälle. Kun hotellihuoneen avaimet piti luovuttaa klo 11, päätimme että siinä bussia odotellessa on hyvä väli lähteä vielä kerran rantavedessä kelluvaan temppurataan. "Money well spent." Tällä kertaa olimme valmistautuneet myös sinne kahlaustossuilla, ja menimme ihan päättömästi rataa pitkin lapsia ja näiden vanhempia väistellessä. Putoilimme vuorotellen veteen "vahingossa", sillä olihan se nyt hauskaa kiipeillä tornin huipulle ja juosta tiukoissa kurveissa tietäen, että lässähtää pehmeään meriveteen. Täällä olisi pitänyt ehdottomasti olla GoPro -kamera mukana! Kaksi aikuista kakaraa liukumassa tasolta toiselle (mahallaan, polvillaan tai jotain siltä väliltä) ja liukumassa liukumäkeä näytti ainakin omasta mielestämme hauskalta. Siskoni sai minut myös rohkaistumaan ja hyppimään pitkästä aikaa pää edellä veteen - ja myös jalat edellä hiukan korkeammalta! Ehdoton suositus vauvoille ja vaareille. Aikahan kuluu nopeasti kun on hauskaa - ja meinasi käydä hullusti. Koska kelloa ei näkynyt rannalla, meidän tuli luottaa siihen että työntekijät ilmoittavat meille tunnin tullessa täyteen. Kukaan ei tullut sanomaan mitään, ja olimme melko varmoja että tunti on kulunut. Palasimme omia aikojamme rantaan, palautimme rannekkeet ja kysyimme varmuudeksi kellonaikaa. Se oli puoli tuntia yli sallitun ajan! "We have a plane to catch, thank you bye!" Ehdimme nipinnapin hotellin altaan suihkuun ja vaihtamaan vaatteet konferenssihuoneessa. Ehdimme tietysti myös somettaa tästä kaaoksesta kotipuoleen pukemisen lomassa... Emmepä istuneet muiden tavoin aulassa odottamassa bussia, joka oli kaiken lisäksi myöhässä.

Yhteenvetona todettakoon, että lähtisin Kroatian saarille mielelläni joskus uudelleen. Parasta olivat elämykselliset ravintolat (ks. yllä), kirkas vesi ja rauhallinen meininki. On myös asioita, joita opin olemaan pakkaamatta aurinkolomalle: iltavaatteista olisi riittänyt puolet, suoritusrautaa ei juuri tarvittu sillä sitä ei ikinä jaksanut käyttää. Toisaalta kenkiä oli kerrankin tarpeeksi. Huomaan kuitenkin haaveilevani myös Lapista, Islannista ja vaikka Alpeilla vaeltamisesta. Ja tietenkin Italiasta, mutta siellä en vaeltaisi vaan keskittyisin ruokapuoleen. Jos nyt ensin käydään kuitenkin Tahkolla uutenavuotena.

Ps. Siskoni kamera toimii taas! Hän herätti sen lopulta eloon vanhalla kunnon "ravista ja paukuta seinään" -tekniikalla: väänsi objektiivia paikallaan vähän lujemmin, ja kamera alkoi taas tarkentaa ja napsia kuvia. Kenties jossain välissä lymyili joku pieni hiekanjyvä, joka oli jumittanut koko objektiivin. Hurraa!