Dublin! Osa II

Dublinistakin löytyy Primarkin vastine Penney's. Siellä sovimme käyttävämme 45 minuuttia raivoshoppailuun, koska aika oli kortilla, mutta se ei riittänyt kaikille. Menin tietoisesti eteenpäin kauhealla vauhdilla ja sulloin koriin juttuja sovittamatta. Silti maltoin mieleni, enkä ostanut esimerkiksi Rohkelikko-urheilupöksyjä, koska en ollut sittenkään varma, paljonko oikeasti käyttäisin niitä. Ja nyt kun muistin ne, niin kaduttaa etten hommannut niitä... Toinen tunti taisi kulua Forever 21:ssa, josta olisin halunnut ostaa varmaan kymmeniä vaatteita. Silti mukaan tarttui vain yksi onneton tunika. Valikoimaa oli enemmän kuin koskaan, mutta ostimme Siirin kanssa kuitenkin samanlaiset tunikat JA hanskat. Näistä tulee huomenna asukuvia!

Meillä oli siksi kiire shopittaa, koska Irlannissa ylipäätään neljä päivää ei riitä kaikkeen. Piti juosta ostamaan valkoviiniä, vähän laittautumaan ja mennä sitseille poikien huoneeseen! Kovaäänisestä laulamisesta ei tullut onneksi valituksia, ja siirryimme hyvissä ajoin The Celt Pubiin juomaan vähän lisää (sinne missä join sitä viskiä). Jos tämä kuulostaa joltain alkkisten reissulta, niin on vähän tarkoituskin. Jotkut nimittäin oikeasti availivat pullojaan jo ennen kello yhtätoista aamulla. Minusta se kuului asiaan, vaikka itse en sellaiseen ryhtyisi. :D

Well f* you too?

Matkan kohokohta oli sunnuntain Cliffs of Moher, joka on niitä the juttuja, jotka pitäisi Irlannissa kokea. Muita ei houkuttanut lähteä koko maan halki bussilla katsomaan maisemia, mutta meitä seitsemään tyttöä ei kaduttanut perillä yhtään. Sitä paitsi saan paljon irti aina myös niiltä bussimatkoilta, koska nytkin sain tuijottaa kaunista Irlannin luontoa. Haluaisin sinne ratsastamaan, kaitsemaan lampaita tai jotain (joo sitähän ne varmaan tekee siellä päivät pitkät...). Myös jossain B&B-paikassa yöpyminen maaseudun puolella olisi ihanaa.

Krapulaisina ja vähäunisina kävelimme Siirin kanssa rauhassa jyrkänteen reunalla. Tuli näin jälkikäteen mieleen, että miten uskalsimme mennä niin lähellä reunaa?! Emme siis mitenkään leikkineet uhkarohkeita 200 metrin pudotuksen äärellä, mutta siinä meni polku, josta moni muukin kulki. Räpsimme kuvia ja tuijotimme mereen. Koska olimme molemmat nukkuneet 3-6 tuntia ja istuneet bussissa sen kolme tuntia, tällä turistikävelyllä innostuimme myös kikattamaan ihan hulluna. En ole tainnut nauraa vedet silmissä pitkään aikaan, ainakaan noin kauan! Teki tosi hyvää. Vitsit taisivat liittyä jotenkin siihen, että pelloilla oli vain lehmiä eikä kameleita, nämä kun olisivat voineet kuljettaa meitä mieluusti eteenpäin. Aivan hysteeristä - ja keneenpä Siirin nauru ei tarttuisi!

Kiinalaisia, kiinalaisia kaikkialla

Illalla olimme jälleen kokoontumassa yhteen pubiin, enkä minä halunnut enää juoda alkoholia. Vesi sai riittää, koska joku siinä väsymyksessä oli käsittämättömän kuvottavaa. Onneksi yksi tyttö porukastamme halusi kävellä myös jo hostellille - yksin en olisi ikinä lähtenyt. Harmitti jättää ilta kesken, koska eräs skottilaisbändi viihdytti meitä suhteellisen rauhallisilla kappaleillaan. Ja se skottiaksentti on kyllä se, jota pitää oikein keskittyä kuuntelemaan! Monta välispiikkiä meni meiltä täysin ohi. Ja yhtyeen viulisti oli jotain käsittämätöntä!

Pähkinänkuoressa se maanantai meni jotenkin näin: kolmelta yöllä huoltoaseman hampurilainen(?) tuli ylös. Sitten tuli jotain muuta. Sitten neljän aikaan yöllä päätin, etten viitsi herätellä 11 huonetoveriani koko ajan, joten siirryin peiton, kännykän ja vesipullon kanssa käytävän kylpyhuoneeseen nukkumaan. Kuulostaa tosi raukalta, mutta niin minun oli kaikkein paras olla. Eikä ikinä niin huonoa kuntoa, etteikö pystyisi ottamaan selfietä: kuva kalpeasta naamasta lähti whatsappissa poikaystävälle. Huone oli pakko luovuttaa klo 11, joten makasin hostellin aulassa lähes liikkumatta neljä tuntia, kun muut pääsivät tutustumaan mm. Trinity Collegeen. Bussiin jaksoin kävellä reippaasti, mutta se kaikki höykytys sai minut voimaan taas pahoin. Lentokentällä menin vessaan vain siksi, että saisin istua rauhassa lattialla, ja vesihanat olisivat lähellä. Joku ystävällinen siistijätäti kysyi heti, että olenko kunnossa. Olin varmaan kalmankalpea, kun olin syönyt jopa puoli pussillista pähkinöitä päivän aikana! Eihän se oksennus tule ikinä noissa väleissä, vaan se tulee lentokoneessa; EI VESSASSA, vaan omalla istumapaikalla siihen kivaan pikku pussiin. Eikä Helsingin päässä terminaalissa, vaan bussissa matkalla Turkuun. Olkaa hyvä vain, matkatoverit. :D

Kaikesta huolimatta jäi tunne, että haluan Dubliniin ja ylipäänsä Irlantiin uudestaan. Jäi paljon vielä näkemättä! Oli tosi ihanaa, että moni huolehti minusta maanantaina pitkin matkaa. Nautin suunnattomasti lentämisestä (lähinnä niistä nousuista) ja lentokentistä, mutta nyt ei sattuneista syistä tee hetkeen mieli nousta koneeseen, haha!