Työttömän värikästä arkea

On aina niin ihanaa soittaa työkkäriin. Puhelimesta alkaa soida jonotusmusiikki, ja maailman kamalin särökitaran ääni iskee korvaani. 20 minuutin jonottelun jälkeen puhelu kuitenkin vain katkeaa. Soitan yhä uudelleen ja kuuntelen tätä kiduttavaa pimputtelua kaiken kaikkiaan lähes kaksi tuntia, eikä kukaan vastaa.

Mulle kävi pieni kolaus tuossa syksyllä. Olin sattunut pääsemään opiskelemaan konetekniikkaa, ja odotukseni olivat korkealla ja suunnitelmat suuria. Totta puhuen mitä lähempänä koulun aloitus loppukesästä oli, sitä enemmän alkoi tulla epäilyksiä. Koulun alettua elokuun lopussa tulin aika nopeasti siihen päätökseen, että se on osaltani aikamoista kuraa. Tuntui että jotenkin huijasin itseäni, jos kuvittelin viihtyväni joskus insinöörin töissä. Lopetin siis koulun ja valitsin sen vaikeamman tien - työttömyyden.

Paperisotaa ja jahkailua eri tahojen kanssa jatkui varmaan pari viikkoa. Allekirjoitin erään virkailijan kanssa sopimuksen, jonka yhdessä kohdassa käskettiin hakea aktiivikurssille, jonka tavoitteena on löytää töitä mahdollisimman nopeasti. Kurssi kestäisi maaliskuuhun asti viisi päivää viikossa, ellei harjoittelu-, oppisopimus- tai työpaikkaa löydy. Minut kutsuttiin kurssin haastatteluun, ja päätin olla siellä ystävällinen mutta kuitenkin ilmaista, ettei kurssi ole ehkä minulle parasta antia.

Haastattelijoita suunnitelmani(töitä muutama kuukausi, sitten pääsykokeisiin lukua) ei miellyttänyt. Itselläni ei ollut motiivia hakeutua kurssille, josta kuulemma "pääsee harjoitteluun, ja se voi poikia myöhemmin työpaikan". Myöhemmin, eli vuoden päästäkö? Kerroin heille että haluan tietysti töihin, mutta kurssin sisältö ei tunnu tarpeelliselta minulle. He alkoivatkin kiukutella minulle. Että mitäs teen jos en saakaan töitä itsenäisesti? Mitä jos en pääsekään kouluun ensi syksynä? Tuo jälkimmäinen kysymys ei nyt ainakaan liity tuohon kurssiin mitenkään. Tämän jälkeen he yrittivät laittaa sanoja suuhuni: "Jos nyt kieltäydyt tästä, niin joudun laittamaan [eräälle virkailijalle] viestiä. Hän voi tulkita asian niin että sinulle tulee aikamoinen karenssi tästä..." Tokaisin heti, että en kieltäydy mistään. Haastattelua jatkettiin.

Pahin oli kuitenkin kommentti, joka tuli toiselta haastattelijalta. Olin kertonut, että eräältä tehtaalta, jossa olen ollut paljon töissä, olisi mahdollisesti luvassa töitä joulukuussa. Haastattelija sanoi tuntevansa pomoni, ja että talo oli tuttu muutenkin. Hän vihjasi jotain kyseisen yrityksen yt-neuvotteluista. Hämmennyin täysin. Työkaverini sieltä eivät olleet maininneet mitään. Tämähän tarkoitti sitä, että joku oli joko vuotanut asian haastattelijaherralle, tai sitten hän vain muuten mustamaalasi yritystä. Päättäväisenä naisena en tietenkään jättänyt asiaa sikseen. Parin mutkan kautta tehtaan pääluottamusmies soitti minulle varmistaakseen haastattelijani sanat ja soitti tämän jälkeen työkkäriin. Tuskinpa sieltä enää heitetään perättömiä yt-huhuja...

Joskus kun saan huonoa kohtelua jossain, mietin että kohdeltaisiinko äitiäni näin tai että sietäisikö hän sitä. Vastaus on tietenkin ei. Siksi jaksankin taistella. Ei nuoria työttömiä kuulu kohdella lähtökohtaisesti niin, että olemme aivan hukassa ja idiootteja. Meille voi keskustella ihan nätisti. Muistakaa ihmiset antaa palautetta, jos tuntuu että teitä kohdellaan väärin. Ikävän harva nimittäin nostaa kissaa pöydälle. En pyydä hetkeäkään anteeksi sitä, että en mennyt sinne häntä koipien välissä ja esittänyt kiinnostunutta. En vaikka saatoin hieman itkeä autossa kotimatkalla, koska he saivat minut tuntemaan itseni jotenkin hirveäksi ihmiseksi.

Ymmärrän, että on asioita jotka pitää tehdä koska säännöt sanovat niin. Ja varmasti he yrittävät ehkäistä sitä, ettei kukaan makaisi kotona tekemättä mitään. Kuitenkin amikset saavat kieltäytyä monista töistä, koska "nämä eivät ole heidän alaansa". Ammattitaidottomien taas pitäisi mennä ymmärtämäni mukaan ensisijaisesti palkattomaan työhön. Työ- ja elinkeinotoimiston työntekijät - joita muuten on aivan mahdottoman paljon - eivät tunnu kantavan omaa vastuutaan. Alkukappaleessa kerroin jonottaneeni kaksi tuntia puhelimessa. Kukaan ei oikeasti vastannut, vaan jouduin soittamaan entiseen kotikuntaani, jossa onneksi asia hoidettiin. Tuon asian setvimiseen meni neljä tuntia. Täytyy myöntää, että vaikka saankin herätä aamuisin vasta yhdeksältä, niin tämä on henkisesti välillä älyttömän raskasta. Ajatuskin siitä, että joudun vielä yhdenkin syksyn viettämään työkkärin lappuja täytellen, ahdistaa suunnattomasti. Siksi motivaationi päästä yliopistoon on kova. Ja kaiken kuran keskellähän kannattaa aina muistaa: kyllä tämäkin on ollut aika opettavaista.

Onnea vaan sen syrjäytymisen vastaisen työn kanssa, kun työntekijät ovat tylyjä ja nuorten palvelunumero on auki tunnin päivässä. Ja kun sinne soittaa niinkuin sovittiin eikä pääsekään läpi, niin automaattisesti laitetaan merkintä, että en ole hoitanut asioitani kunnolla. Älkääkä vaan tarjotko nuorille töitä, vaan pistäkää heidät ruokapalkalla harjoitteluihin. Koulujen työssäoppimiset ja oppisopimukset ovat täysin eri asia ja ymmärrän ne kyllä. Mutta kuinka moni haluaisi oikean työn sijaan harjoitteluun esimerkiksi siivousfirmaan, ihan vain aikansa kuluksi?