sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Sexy Santa Lady

Vaikea arvata kuvasta, mitkä tortut minä tein...

Otsikon mukainen paketti odotti poikaystävän äidin ja isäpuolen kuusen alla, ja avasin pahaa aavistamatta kääröistä naisille tarkoitetun "tonttupuvun". Se ei ollut kummaltakaan heistä, vaan eräältä kaukaisemmalta tontulta. Onneksi huumoritaso oli korkealla onnistuneen aaton vuoksi jo valmiiksi, ja nauroimme lahjaa yhdessä. Vaikka tilanne oli hieman kiusallinen useallekin osapuolelle, pääsimme paketista jotenkin yli. Tuollaisen odottaisi saavansa kenties poikaystävältään, joka kokeilikin sitä päälleen heti seuraavana aamuna. Tästä oli tietysti pakko ottaa kuva, sillä siitähän tulee loistava ensi vuoden joulukortti.

Saimme tähän talouteen yhteensä seitsemän suklaarasiaa. Ajattelin aattoähkyssä, että niitä on hieman liikaa, vaikka en ole vieläkään kyllästynyt suklaan syöntiin. En tiedä, miksi olin huolissani, koska kanssani elävä keksimonsteri veti jo kaikessa hiljaisuudessa rasiallisen peliluolassaan (luola ei muuten ole kovin kuvaava nimitys: siellä on pehmeä valo, sininen nukkamatto ja valkoinen lipasto).

Miehet näyttävät muuten aina samalta lukiessaan kirjaa! Ukkeli sai Mielensäpahoittajan joululahjaksi, ja minäkin sitä jo kurkistelin nauraen heti tokalla sivulla. Tämä lupaa hyvää jo mukavasti alkaneelle joululomalle. Sain itse lahjaksi "feministikirjan", mutta onneksi hyvin kevyen sellaisen. Jenni Pääskysaaren kirjoittama "Tyttö sinä olet" tytöttelyä prkl kulkee nyt mukanani epävarmoina hetkinä! Paketeista kuoriutuivat myös mm. värityskirja ja todella tarpeeseen tulevat uudet kumisaappaat. Poikaystävältä saadut bluetooth-kuulokkeet olivat aika jymy-ylläri. Ne tulevat mullistamaan salitreenini tai ylipäätään lenkillä/bussissa musiikin kuuntelun, koska johtoja ei tarvita ja biisit pystyy vaihtamaan kuuloketta painamalla! 

Joulu alkaa kai monella olla ohi, mutta meillä on glögiä vielä kaapissa ja kerrankin esimerkiksi muovikuusi asunnossa. Pidän sitä tasan loppiaiseen asti ja annan jouluradion soida vielä hetken, koska muuten täällä on vähemmän tunnelmaa. Kuusessa on koristeita enemmän kuin monissa isommissa joulukuusissa, ja hintaakin sille kertyi lopulta enemmän kuin opiskelijabudjetti sallii... Rungon sai kympillä K-Raudasta, mutta koska se oli liian kivaa ollakseen totta, hankin 15 eurolla kolme joulupalloa siihen. Uusin oikeastaan pallot kokonaan, koska sininen ja hopea eivät olohuoneeseen sovi. Ja sitten keväällä mietin taas, miksei ole varaa ostella uusia kesämekkoja...




Yllä näkyy kuvia äidin saamista kristalleista ja Pekka-nallesta (äidin lapsuudenkaveri), joka illasti kanssamme oikeasti pöydän päässä! Isosisko vietti tämän joulun muualla, joten nalle mahtui kivasti pöytään. Se oli ainakin kohteliaasti hiljaa kun muut puhuivat. ;) Olemme tehneet iltaisin todellisia herkkuleipiä ja ruissipsivirityksiä iltapalaksi, ja nytkin odotan pääseväni käsiksi homejuustoon. Täällä Pippanen ja porohousut, mukavaa illanjatkoa.

torstai 17. joulukuuta 2015

Täältä tullaan elämä

Juuh elikkäs. Sisko huutaa käyvänsä joka päivä katsomassa blogiani, ja mitään uutta ei näy. Nyt näkyy myös kuvia, jotka ovat lokakuiselta mökkireissulta. Dublin-reissun jälkeen elämä on tuntunut menevän sellaisessa putkessa, jonka toivoo vain päättyvän lopulta siihen että kaikki hommat on tehty ja deadlinet ovat takanapäin. Olen ihan just siinä pisteessä, mutta hoidetaan huomenna vielä yksi kolmen tunnin luentosetti ja pari muuta juttua

Päässä on kummitellut ties mitä asioita: "muista kertoa lukijoille, että se Dublinin paluupäivän olo ei johtunut krapulasta." Herranjumala, en olisi tuollaista stooria kehdannut vääntää yhdestä darrapäivästä! Sori tosiaan, unohtui mainita kun tekstin aikajärjestys oli muutenkin sekava. "Kirjoita terapiasuunnitelma." Olen elävä esimerkki siitä, että suunnitelma voi olla kristallinkirkkaana päässä läpi syksyn ja sitä noudatetaan, ja vasta terapiajakson päätyttyä sen voi kirjoittaa Wordiin... "Näe kavereita." Olen tehnytkin näin joissain väleissä, mutta viikot venyvät helposti kuukaudeksi tapaamisten välillä. Tällä viikolla asiaa on korjattu paljonkin. :)


"Mene jumppaan/käy salilla". Tämä on rehellisesti sanottuna ollut katkolla myös matkan jälkeen, enkä ole vuosiin pitänyt näin pitkää taukoa ns. kunnon liikunnasta. Ainoat urheiluaktiviteetit ovat olleet kävely, pyöräily ja satunnainen venyttely, ja kaipaan salille. Minulla on salikortti jäädytettynä vuoden loppuun, koska ajattelin kokeilla tämän syksyn elämää ilman kallista jäsenyyttä. Nyt kun kirjoitin tuon lauseen, tajuan viimeistään kuinka huono idea se oli. Paino ei ole noussut, mutta olen plösömpi ja väsyneempi. Haluan sinne takaisin ja äkkiä. Aikaa ei ole ollut paljon, tai oikeastaan en ole jaksanut nähdä vaivaa käydäkseni yliopiston salilla.

Mitä jouluun tulee, odotan sitä kovasti. Avokki tulee ensimmäistä kertaa perheemme joulupöytään, ja hän on kyllä ensimmäinen laatuaan, kun omaa seurusteluhistoriaani miettii. En ole edes tajunnut, että niinkin voi tehdä. Minähän en liiku mihinkään äidin patojen ääreltä! Alkaa tämä ruutuaika tulla täyteen meikäläiselläkin, ja haluaisin tehdä jotain muuta kuin tuijottaa tietokonetta. Katsoin Joulu mielelle -konserttiakin samalla, kun kirjoitin terapiakertomusta. Itsenäisyyspäivänä tuijotin Linnan juhlia samalla, kun luin tenttiin. Melko verkkainen tahti jo näissä hommissa oli siis loppua kohden... Vaikka tämä on ollut suhteellisen karseaa, niin tentit ovat sujuneet paremmin kuin koskaan (ei puhuta siitä yhdestä hylätystä)! Ehkä niitä asioita osaa omaksua isompina kokonaisuuksina, vihdoinkin.

Jouluhommista tulee taas omat päivityksensä, ja niihin kannattaa virittäytyä lukemalla vanhat postaukseni aiheesta. Sitä ennen haluan höpöttää kaikesta muustakin. Loma voi alkaa, ja aion vain häröillä kotona tehden kaikkea pöljää. Netflix, blogi, ulkoilu, ystävät, siskosten pikkujoulut, uuden vuoden "nollaus"... Tässähän on aikaa vielä vaikka mille tänä vuonna!

Ps. En ole somekuollut, vaan esimerkiksi Instagramissa olen ollut paljon aktiivisempi. Seuratkaa sielläkin, jos esim. kuvat piirakoista kiinnostavat! Khhehehe.

torstai 26. marraskuuta 2015

WTF

Siis what the fuck. Oululaisittain myös "mitääähheleeevettiä". Tässä tulevat asiat, jotka saavat minut huutamaan "eihhelee":
  • Koirien "oikeat" kennelnimet. Heitetään nyt hatusta esim. Princess of Antidemocratic China for the Win. Sitten sitä kutsutaan Saijaksi, koska China.
  • Ulkomaisten sarjojen ja elokuvien suomennokset, vaikka eihän niitä edes enää suomenneta samalla tavalla (Gossip Girl, Mad Men, The Affair...). One Tree Hill on yksi, mistä on vaikea päästä yli. "Tunteet pelissä" kuulostaa toisaalta juuri niin ylidramaattiselta kuin itse sarjakin on. Se on hei vain koripalloa, epätoivoisia naisia ja puisevia miehiä. "The Knowing - Tieto" on kummallakin kielellä huono elokuvan nimi, mutta ei sitä muutenkaan kannata katsoa, koska siinä on Nicholas Cage.
  • Vanhemmat, jotka jättävät pikkulapsiaan yksin autoon/kotiin tunneiksi. 
  • Ihmiset, jotka luulevat vain perunassa, leivässä ja riisissä olevan hiilihydraatteja.
  • Lähinnä kaikki englanninkieliset tenttikirjat
  •  Ihmiset, jotka nauravat termille "lonkankoukistaja", koska eivät ole sitä ennen kuulleet. Ja ne ihmiset eivät ole ulkomaalaisia tai alakouluikäisiä.
  • Pariskunnat, jotka sopivat yhdessä, koska mies kosii. Niiden seinällä voi silti varmaan lukea "carpe diem", koska silloin suunniteltuna ajankohtana siihen hetkeen varmaan tartutaan lujasti.
 
Ja kääk, en ole kirjoittanut tänne melkein kuukauteen! Tämä on ahdistanut minua kovasti, mutta onneksi ainakin viralliset lukijani ovat tallella. Pitää painaa vielä pari viikkoa verenmaku suussa, ja sitten toivottavasti on taas tyyntä. Olen muuttanut tässä välissä (noin vaihteen vuoksi), tein pari tenttiä ja oppimispäiväkirjoja. Lähinnä se muuttaminen ei olisi sopinut tähän väliin, mutta poikaystävän keuhkot eivät katsoneet kalenteria. Sekä ne että lääkäri sanoivat, että nyt on aika poistua jostain homepesästä. Heipat vanhalle, ja nyt on kyllä vielä ihanampi asunto. En olisi uskonut, että se löytyy niin nopeasti. Muuttokin sujui mutkattomasti. Ei ole siis aihetta valittaa, mutta pirun väsyneitä täällä päässä ollaan. Pääasia on, että muutimme yhdessä samaan paikkaan, pariksi viikoksi melkein jo unohtui että olen parisuhteessa ihmisen enkä läppärin kanssa. hden kohta yläkertaan teelle, kun kaveri kutsui. Haha, tämähän on aika siistiä! Varsinkin siksi, kun netti toimii taas kolmen erakkopäivän jälkeen. :D

Ensi viikolla minun pitäisi puhua kielellisestä erityisvaikeudesta englanniksi ja alkaa ryypätä kutakuinkin heti sen jälkeen laivalla. Ei tarvitse kahta kertaa pyytää. Siis ryyppäämään.


*Palaan tuohon Ouluun myöhemmin logopedia-aiheen parissa, kun täytyy vetää pari mutkaa suoriksi logopedian epäkohdista (sen voin jo sanoa, että Turussa saattaa olla kivempaa kuin Oulussa). Kaikki ei ole niin hanurista kuin miltä se saattaa näyttää. Vaikka joskus se on juurikin sitä.

Jatkakaa tuota listaa puolestani!

lauantai 7. marraskuuta 2015

Unelma-ammatit



Koska niitä ei voi koskaan olla liikaa.

  • Inhimillisen tekijän tai Prisma Studion juontaja - olen varmaan ainoa alle 30-vuotias, joka katsoo tuota ensimmäistä...
  • eläintenhoitaja
  • laulaja
  • kirjailija
  • tanssija
  • hääpukusuunnittelija
  •  feng shui -konsultti
  • musakriitikko 
 Ja joo tietysti puheterapeutti - joillain luennoilla tulee jopa semmoinen fiilis, että en malta odottaa, että pääsen tekemään niitä hommia. Mutta ei juma, tällä hetkellä valmistumiseen tuntuu olevan matkaa joku satatuhatta kilometriä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Mind blowing




Tuo paituli lähti mukaan Forever 21:sta 11 eurolla, ja tosiaan iskimme molemmat Siirin kanssa silmämme siihen. Päätimme, että voisimme ehkä informoida toisiamme, jos pidämme sitä koulussa niin ei satu samanlainen asu päälle. Tosin hän on vaalea ja minä tummahiuksinen, joten tunika näyttää päällämme erilaiselta. Hanskat ovat ilmeisesti aitoa nahkaa, minkä takia onkin outoa, että ne ovat Penney'sistä ja maksoivat myös 12 euroa. En shoppailisi noissa kaupoissa mitenkään säännöllisesti, koska ostamani urheilutrikootkin ovat sellaista harsoa ettei mitään järkeä. Kävin myös kampaajalla melkein kuukausi sitten,ja sen pitäisi toivon mukaan näkyä näissä kuvissa! :D Tuntuu niin omalta tuo tumma taas verrattuna kesänjälkeiseen puna-vaaleanruskeaan tyvikasvu-unelmaan. Ei jukopliuta, kuvissa näkyy myös jotenkin uudehko talvitakkini, jonka äiti osti minulle synttärilahjaksi jo loppukesästä. Ihan kuin kävisin muka koko ajan shoppailemassa! Ja eipä se talvi sieltä näytä tulevan, niin mennään lyhyemmissä villakangastakeissa sitten.

Mieleni ns. järkkyi kaksi kertaa tällä viikolla (siitä otsikko, daa). Ensinnäkin yliopistolle tuli eräs vanhempi kertomaan elämästään erityislasten kanssa, ja jotenkin siinä jäi vain suu ammolleen. Omat ongelmat tuntuvat hirvittävän pieniltä sen rinnalla. Ja ihmisestä on nähtävästi vaikka mihin, kun on pakko.



Toinen kerta oli Sagas-konsertissa Turun konserttitalolla. Musiikki oli jotain niin kaunista: siellä soitettiin Hobittia, Lord of the Ringsiä, Harry Potteria, Skyrimin ja WoW:n teemabiisejä... En itse pelaa noita jälkimmäisiä enkä kyllä mitään muutakaan, mutta komeaa musiikkia niihin tehdään! Olen joskus lukiossa ollut viimeksi kuuntelemassa Turun filharmonista orkesteria, ja nyt siihen oli vielä liitetty kuoro ja ihana soololaulaja Sabina Zweiacker. Yleisössä oli juuri sen tyyppistä porukkaa kuin kuvitella saattaa: nuorisoa, josta suurimmalla osalla oli parta ja sivusiiliä. Haha! Itsekin intouduin vetämään pikkumustan kaveriksi vähän rähjäiset pilkkukuvioiset sukkahousuni, koska oli pakko olla jotenkin boheemi tai grunge (tuo kuvien tunika on ollut siis käytössä vasta vanhempien luona ja ravintolassa). Olisi tietysti pari sanaa taas siitä, miten tiettyihin tilaisuuksiin pukeudutaan, mutta en jaksa luennoida asiasta enempää. Kohta varmaan häät ja hautajaiset ovat ainoita paikkoja, joihin farkut ja rähjäinen huppari eivät kelpaa.

Musiikki ei rassannut korviani melkein yhtään, ja minun kuuloni sentään on vähän liian herkkä kaikelle. (Esimerkkinä tästä on Dublinin jälkeinen aamu kotona, kun paperipussin rapina sattui melkein korviin.) Kaikki soittimet konserttitalon lavalla soivat niin kauniisti yhteen. Lisäksi kappaleiden mahtipontisuus sai keskittymään niihin niin, että aina biisin lopuksi olin hiukan hengästynyt. Siinä ei jaksanut juoruta poikaystävän kanssa saati katsoa kännykkää. Soittajien tekemiset ovat tietysti iso osa esitystä, vaikka se saattaakin aluksi näyttää tylsältä: siellä näkyikin kontrabasson kanssa heiluvia showmiehiä sekä arvokkaita vanhempia leidejä. Päällimmäisenä ajatuksena taisi olla väliajalla, että kuinka siistiä, että nuo ihmiset saavat tehdä tuota työkseen. Nykymusiikkia saisi tehdä enemmän tuollaisina orkesteriversioina - tosin suomiräpistä tuskin saisi mitään merkittävän hienoa, ei voi tietää!

Tuollainen olisi kyllä minunkin mielestäni puuduttavaa ilman välispiikkejä, tai jos jokainen biisi kestäisi jotain 20 minuuttia. Rento juontajamies teki showsta kuitenkin tätä päivää, ja kapellimestari oli ihan liekeissä. Lysti maksoi opiskelijalle yhdeksän euroa! Ihan naurettavan halpaa. Keikan jälkeen olimme tosi tyytyväisiä ja rauhallisia. Minulle voisi sopia tuollainen vähän useamminkin, tai livemusiikkia ylipäätään pitäisi kuulla enemmän. Auton radio oli pakko hiljentää kotimatkalla, koska se räminä olisi pilannut kaiken. Ja kyllä, teki mieli alkaa itse laulaa ja soitella ja tanssia. Inspiraatiota tuolta sai siis riittämiin! Tuli hetkeksi tunne, että minkä hiton takia luen kirjoja johonkin tenttiin, kun voisin vain taiteilla kaiket päivät. Mutta ei, olen tänään istunut käytännössä koko päivän koneella ja lukenut kurssin sisäänpääsytenttiin (taas näitä ihanuuksia) ja tehnyt jotain enkun tehtävää. :D Jännä juttu tosin, että nämä asukuvatkin ehdin siskoni kanssa napsia tässä viikonloppuna. Ensi viikonloppuna en lue yhtään mitään, vaan juhlin kyseisen siskon synttäreitä!

Tässä keräilen lähinnä itseäni enkä lehtiä.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Dublin! Osa II

Dublinistakin löytyy Primarkin vastine Penney's. Siellä sovimme käyttävämme 45 minuuttia raivoshoppailuun, koska aika oli kortilla, mutta se ei riittänyt kaikille. Menin tietoisesti eteenpäin kauhealla vauhdilla ja sulloin koriin juttuja sovittamatta. Silti maltoin mieleni, enkä ostanut esimerkiksi Rohkelikko-urheilupöksyjä, koska en ollut sittenkään varma, paljonko oikeasti käyttäisin niitä. Ja nyt kun muistin ne, niin kaduttaa etten hommannut niitä... Toinen tunti taisi kulua Forever 21:ssa, josta olisin halunnut ostaa varmaan kymmeniä vaatteita. Silti mukaan tarttui vain yksi onneton tunika. Valikoimaa oli enemmän kuin koskaan, mutta ostimme Siirin kanssa kuitenkin samanlaiset tunikat JA hanskat. Näistä tulee huomenna asukuvia!

Meillä oli siksi kiire shopittaa, koska Irlannissa ylipäätään neljä päivää ei riitä kaikkeen. Piti juosta ostamaan valkoviiniä, vähän laittautumaan ja mennä sitseille poikien huoneeseen! Kovaäänisestä laulamisesta ei tullut onneksi valituksia, ja siirryimme hyvissä ajoin The Celt Pubiin juomaan vähän lisää (sinne missä join sitä viskiä). Jos tämä kuulostaa joltain alkkisten reissulta, niin on vähän tarkoituskin. Jotkut nimittäin oikeasti availivat pullojaan jo ennen kello yhtätoista aamulla. Minusta se kuului asiaan, vaikka itse en sellaiseen ryhtyisi. :D

Well f* you too?
Matkan kohokohta oli sunnuntain Cliffs of Moher, joka on niitä the juttuja, jotka pitäisi Irlannissa kokea. Muita ei houkuttanut lähteä koko maan halki bussilla katsomaan maisemia, mutta meitä seitsemään tyttöä ei kaduttanut perillä yhtään. Sitä paitsi saan paljon irti aina myös niiltä bussimatkoilta, koska nytkin sain tuijottaa kaunista Irlannin luontoa. Haluaisin sinne ratsastamaan, kaitsemaan lampaita tai jotain (joo sitähän ne varmaan tekee siellä päivät pitkät...). Myös jossain B&B-paikassa yöpyminen maaseudun puolella olisi ihanaa.

Krapulaisina ja vähäunisina kävelimme Siirin kanssa rauhassa jyrkänteen reunalla. Tuli näin jälkikäteen mieleen, että miten uskalsimme mennä niin lähellä reunaa?! Emme siis mitenkään leikkineet uhkarohkeita 200 metrin pudotuksen äärellä, mutta siinä meni polku, josta moni muukin kulki. Räpsimme kuvia ja tuijotimme mereen. Koska olimme molemmat nukkuneet 3-6 tuntia ja istuneet bussissa sen kolme tuntia, tällä turistikävelyllä innostuimme myös kikattamaan ihan hulluna. En ole tainnut nauraa vedet silmissä pitkään aikaan, ainakaan noin kauan! Teki tosi hyvää. Vitsit taisivat liittyä jotenkin siihen, että pelloilla oli vain lehmiä eikä kameleita, nämä kun olisivat voineet kuljettaa meitä mieluusti eteenpäin. Aivan hysteeristä - ja keneenpä Siirin nauru ei tarttuisi!

Kiinalaisia, kiinalaisia kaikkialla

Illalla olimme jälleen kokoontumassa yhteen pubiin, enkä minä halunnut enää juoda alkoholia. Vesi sai riittää, koska joku siinä väsymyksessä oli käsittämättömän kuvottavaa. Onneksi yksi tyttö porukastamme halusi kävellä myös jo hostellille - yksin en olisi ikinä lähtenyt. Harmitti jättää ilta kesken, koska eräs skottilaisbändi viihdytti meitä suhteellisen rauhallisilla kappaleillaan. Ja se skottiaksentti on kyllä se, jota pitää oikein keskittyä kuuntelemaan! Monta välispiikkiä meni meiltä täysin ohi. Ja yhtyeen viulisti oli jotain käsittämätöntä!

Pähkinänkuoressa se maanantai meni jotenkin näin: kolmelta yöllä huoltoaseman hampurilainen(?) tuli ylös. Sitten tuli jotain muuta. Sitten neljän aikaan yöllä päätin, etten viitsi herätellä 11 huonetoveriani koko ajan, joten siirryin peiton, kännykän ja vesipullon kanssa käytävän kylpyhuoneeseen nukkumaan. Kuulostaa tosi raukalta, mutta niin minun oli kaikkein paras olla. Eikä ikinä niin huonoa kuntoa, etteikö pystyisi ottamaan selfietä: kuva kalpeasta naamasta lähti whatsappissa poikaystävälle. Huone oli pakko luovuttaa klo 11, joten makasin hostellin aulassa lähes liikkumatta neljä tuntia, kun muut pääsivät tutustumaan mm. Trinity Collegeen. Bussiin jaksoin kävellä reippaasti, mutta se kaikki höykytys sai minut voimaan taas pahoin. Lentokentällä menin vessaan vain siksi, että saisin istua rauhassa lattialla, ja vesihanat olisivat lähellä. Joku ystävällinen siistijätäti kysyi heti, että olenko kunnossa. Olin varmaan kalmankalpea, kun olin syönyt jopa puoli pussillista pähkinöitä päivän aikana! Eihän se oksennus tule ikinä noissa väleissä, vaan se tulee lentokoneessa; EI VESSASSA, vaan omalla istumapaikalla siihen kivaan pikku pussiin. Eikä Helsingin päässä terminaalissa, vaan bussissa matkalla Turkuun. Olkaa hyvä vain, matkatoverit. :D

Kaikesta huolimatta jäi tunne, että haluan Dubliniin ja ylipäänsä Irlantiin uudestaan. Jäi paljon vielä näkemättä! Oli tosi ihanaa, että moni huolehti minusta maanantaina pitkin matkaa. Nautin suunnattomasti lentämisestä (lähinnä niistä nousuista) ja lentokentistä, mutta nyt ei sattuneista syistä tee hetkeen mieli nousta koneeseen, haha!

perjantai 23. lokakuuta 2015

Dublin! Osa I

Jeee, reissupostaus (postaukset) on vihdoinkin kasassa! Kävimme Dublinissa ekskursiolla yhteiskuntatieteiden hallituksen järjestämänä. Kävi taas sellainen kiva tuuri, etten tuntenut sieltä etukäteen kuin kaksi ihmistä. Matka kesti perjantaista maanantaihin ja meni oikein hyvin, vaikka maanantai oli allekirjoittaneella kouriintuntuvan pitkä. Se oli elämäni kurjimpia päiviä, mutta siitä sitten myöhemmin.

Perjantai-illalla Jacobs Inn -hostelliin saavuttuamme halusimme vain ruokaa. Kysyimme respasta, minkä paikkojen keittiöt olisivat vielä auki ja ryntäsimme kulman taakse O'Connell'siin. Eteemme avautui jotain niin stereotyyppisen kaunista, että olimme vähän huvittuneita. Iäkkäitä ihmisiä istui kaljalla suhteellisen ahtaassa kahden kerroksen baarissa, jossa soi iloinen musiikki ja televisiosta tuli rugbya. Sitä tuli aina, jos ei tullut uutisia. Ilmeisesti tuo paikka onkin turistien suosiossa, joten ymmärrettävästi sieltä löytyy kaikki "perusherkut". Ruuaksi otin fish & chipsiä, muut ottivat jotain lammasta perinteiseen irkkutyyliin valmistettuna jne. Söin matkalla myös salaattia, ja join viskiä ja siideriä. Yhden reissukaverin lautasella oli sipsejä siinä kohdassa, jossa normaalisti makaa lisukesalaatti. Tuli vähän kasviksia ikävä. Maanantaina olisin halunnut nauttia vielä jotain irkkuruokaa, mutta sain silloin alas vain puoli pussia pähkinöitä. Mutta siitä sitten myöhemmin.


Elämä on valintoja täynnä, ja olen todella tyytyväinen, että valitsin lauantain retkikohteista Guinnessin panimon sijaan Jamesonin [dsäämesön!] viskitislaamon. Pelkäsin etukäteen, että viskimaistiaiset tulevat heti ulos suusta, mutta minähän pidin siitä! Tai no pidin sen verran kuin tällainen viininlipittäjä voi pitää. Opastettu kierros maksoi 12 euroa (opiskelijat), ja rahoilleen sai hyvin vastinetta. Paikassa ei enää tehdä viskiä, mutta siellä oli vanhoja masiinoita esillä, ja opas kertoi, miten Jamesonia tänäkin päivänä valmistetaan. He osasivat myydä sitä myös aika hyvin: meille maistatettiin Jamesonia, skottilaista(?) ja amerikkalaista viskiä, ja Jameson oli ylivoimaisesti parasta. Saimme lopuksi drinkit käteen, ja tietysti siinä seitinohuessa päiväkännissä olisi halunnut ostaa pullon tuliaisiksi. Meillä oli Siirin kanssa minun virhearvioni takia liian pieni laukku matkalla, joten senkin takia pullo jäi ostamatta! Suomestakin sitä tosin saa, joten ei sillä niin väliä. Joukkomme oli pelkkää seisahtunutta hymyä, kun hajaannuimme shoppailemaan.



Siitä se ajatus sitten lähti.
 
Kalja ei vain maistunut minulle, mutta moni ystävystyi tumman oluen kanssa. En olisi uskonut, että minusta tulee viskin lipittelijä. Tilasin nimittäin lauantai-iltana The Celt -pubissa oma-aloitteisesti viskiä ja inkivääriolutta, joita sekoittelin siinä sitten makuni mukaan... Voi Irlanti, minkä teit! Tuolla pubissa oli ihan paras bändi ilakoimassa. Jammailin paikallani vaikka kuinka kauan kuunnellen iloista irkkumusaa. Sanoin ennen matkaa, että haluan samanlaiseen tunnelmaan kuin Titanicin alakannella on siinä elokuvassa. Jos siitä menosta pitää, niin tuolta sitä kyllä löytää! Yhdessä pubissa, jossa muistaakseni kävimme kahtena iltana, oli alhaalla musiikki niin lujalla, ettei siellä olisi voinut kuvitellakaan käyvänsä keskustelua. Siksi istuimme enemmän ylhäällä, mutta aina välillä ihmiset kävivät pyörähtämässä alakerran tanssilattialla. Kaikessa ahtaudessaan pubissa oli silti lämminhenkinen meininki: ihmiset väistivät ihan pyytämättä ja hymyillen.

Ekskursioporukkamme oli todella menevä ja iloinen. Ei haitannut, etten tuntenut melkein ketään etukäteen, koska siinä kyllä tutustui. Tykkäsin kuunnella ihmisten mustaa huumoria ja keskustelua jopa pakolaisista, koska sitä käytiin niin raikkaalla otteella. Silti joka päivä jossain vaiheessa mielessäni muhi yksi ajatus: olisipa oma ukkelini täällä. Ihan missä tahansa kohteessa se ei varmaan hiipisi niin paljon mieleen, mutta olen vain satavarma, että poikaystäväni nauttisi tuosta meiningistä ihan täysillä. Siksi sinne on pakko päästä uudestaan hänen kanssaan. :D

Tämä on taas sellaista haipakkaa, että jatketaan seuraavassa postauksessa tuosta shoppailusta. :)

Tästä me tykättiin.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Jenkkileffojen college vs. Turun yliopisto

Tästä tulee tällainen lyhyenläntä läppä, koska lähden kohta Dubliniin! Kiirettä pitää rästihommien ja pakkaamisen kanssa, joten seuraavaksi minusta kuuluu toivottavasti vajaan viikon päästä.

Toivottavasti kukaan ei tule yliopistoon sen takia, että saa luentojen välissä lukea kirjaa puiston puun juurella tai pelata jalkapalloa nurmikolla. Ei, niissä väleissä yritetään syödä sitä mitä ehditään. Ruokalassa on ihan hirvittävät jonot, mistä periaatteessa ei kehtaa valittaa, kun ruoka on niin halpaa. Lisäksi ruokalan suunnittelu niin, että annoksensa jo saaneet ja sitä vielä jonottavat kiehnäävät vieretysten ahtaalla käytävällä, on huonoin idea ikinä. Määrärahoja ei ilmeisesti riitä siihen, että ruokatiski saataisiin eri paikkaan, jotta kaikilla olisi tilaa liikkua. Melua sietämättömänä ihmisenä toivoisin myös huopapaloja jokaisen ruokalan tuolin jalkojen alle.Tarjottimet tuskin poikkeavat Yalen vastaavista. Flirttailua tai "you can't sit with us" -meininkiä en ole koskaan kokenut - ruuhka-aikana istutaan lähinnä sinne, mihin mahdutaan. Small talk syntyy siitä, kun tökkää vahingossa kolmea ihmistä laukulla, kun yrittää päästä omalta istumapaikaltaan pois.



Riippuu tietysti tiedekunnasta, mutta meillä ei ainakaan ole aikaa kuunnella luennolla kahden eturiviläisen kiistelyä jostain Shakespearen teoksen teemoista. Lisäksi niitä miehiä ei saa tuolla tavalla kinastelemalla (niin kuin öö kaikissa teinielokuvissa, jotka sijoittuvat kouluun), vaan esim. opiskelijabileistä. Niissä ei useimmiten ole isoa valkoista kartanoa ja punaisia mukeja, paitsi jälkimmäisiä ehkä keskiviikkona järjestetyissä Kotibileissä. Suomen kampuksilla ei myöskään satele pöllöpostia ruokalan katosta eikun ei hele...
Sitten aloin miettiä, että miksi meillä ei ole vastaavanlaisia asuntoloita kuin Jenkkilän kampuksilla! Meillä on tasan tarkkaan suht hiljaisia yksiöitä vieri vieressä hurjan halpaan hintaan, mutta ei sellaisia omakotitaloja, joihin mahtuisivat kaikki logopedian opiskelijat samaan. Siellä olisi yksi biatch (minä) johdossa, ja yhdessä kilpailisimme sosiologeja vastaan parhaan biletalon tittelistä. En tiedä, millaisia parisuhteita siinä asumismuodossa toisaalta voisi rakentaa. Mutta on meillä collegekulttuurin kanssa jotain yhteistä: heillä on yliopiston nimikkohupparit, ja me käytämme opiskelijahaalareita. On jokaisen oma mielipide, kummat ovat esteettisempiä.

Loppuun kysymys: kuinka monta oppimispäiväkirjaa ihminen voi kirjoittaa yhden lukukauden aikana? Ilmeisesti (tuoreimman tiedon mukaan) jopa viisi. Viikon sisään on tulossa kahdet sitsit - toiset Dublinin hostellissa, toiset Turussa ensi viikolla. Niitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan!

Pakko laittaa tästä vielä kuva: kaksi viikkoa sitten eräissä tupareissa yksi miespuolinen kaveri meinasi laittaa roskansa tähän: "Se näytti ihan jätesäkiltä!"  Anteeksi mitä :D

torstai 24. syyskuuta 2015

Anna mun kaikki kestää (no ne vanhemmat)

Kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, niin vanhemmille voi tulla sellainen "empty nest syndrome". Tiedän parikin tapausta, jossa perheeseen on hommattu koira heti, kun kuopus on saanut hädin tuskin kamansa siirrettyä uuteen asuntoonsa. Se on täysin ymmärrettävää. Jotkut lähtevät matkustelemaan. Olenkin miettinyt omien vanhempieni kohdalla, että on varmaan kiva, kun pikkuhiljaa kolmen lapsen kuukausittaiset menot näyttävät tilillä nollaa euroa. Kyllähän siinä nyt ostelee uutta autoa ja lähtee Kreikkaan! Vaikka kesämökkiä he ovat enimmäkseen laittaneet noiden lisäksi. Ilmeisesti äidin vaatteisiin ei ole noiden jälkeen enää varaa - lukekaa niin ymmärrätte.

Kun meillä ei taas mene ihan niin kuin Strömsössä. Perheemme kuopus on siis asunut omillaan jo kolmisen vuotta, ja aluksi äiti pyysi meitä kaikkia säännöllisesti syömään. Sitten he muuttivat kerrostaloon ja alkoivat kuntoilla himona. Lounaat vähenivät, mutta jumppaseuraa heistä sai yhtäkkiä vaikka päivittäin. Äiti ja isä tuntevat yhtäkkiä kokonaisen kuntokeskuksellisen ihmisiä ja ajelevat uudella Toyotalla! Olen tietysti iloinen heidän puolestaan, niin meneviä vaikka lähestyvät kuuttakymppiä. Ne ovat nyt kuin jotain teinejä, joita ei saa sunnuntailounaalle sitten millään. Saati katsomaan elokuvaa meille! Eivätkä he syö enää makkaraa, vaan vetävät #fitlife-tyylillä jogurttia ja hedelmiä iltapalaksi.

Harrastukset eivät itsessään ole uusi juttu. Isällä (josta saa lisätietoa täältä) nyt on ollut ties mitä projekteja: venäjän opiskelua, metsästystä, salsatanssia, leipomista... Paletista puuttuu lähinnä enää moottoripyöräily tai tutu-hameen hankkiminen, ei ikinä voi tietää. Äitihän esimerkiksi osti ja huollatti perheemme autot, kun taas isä touhusi joka kevät minikasvihuoneiden kanssa olohuoneessa. Kalastus ja mökkeily ovat miehisinä puuhina säilyneet hänen elämässään koko ikänsä. Sitten yhtäkkiä äiti laittoi meille whatsapp-viestiä:

 "Iskänne ompelee mul mekon. Ensin suunnitellaan paperil."

...ja luonnostelukuva perään. Kun olimme vähän huuli pyöreänä, äiti muistutti, että isähän ompeli lapsuudenkodissamme verhot joihinkin huoneisiin (olin unohtanut tämän täysin). Mielestäni tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta sitten sieltä tuli yksityiskohtia, joita ei äiti varmaan taaskaan haluaisi sukulaistensa kuulevan: "Käytiin tilaamas Eurokankaast olkkarin verhot, ja iskä riahaantus siäl kangasmeren keskel". RIEHAANTUI. Ainoa, joka riehaantuu kangasmeren keskellä, on yleensä joku Muodin huipulle -kilpailija tai itse Tim Gunn. Ei oma isä. Isi suunnittelee äidille tummansinistä kotelomekkoa. Siinä sitä taas ollaan. Ja tämä oli heidän lauantai-illan viettonsa. Muutama päivä sitten vanhempani olivat jo kokeilleet tehdä ompelukoneella tikkiä joustavaan materiaaliin. En voi käsittää, että ala-asteella joku kaverini sanoi hieman pelkäävänsä isäämme.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Sekaisin Mari(paida)sta


Höhö, minulla on siis kuvissa yliopiston kirpparilta keväällä tingitty Marimekon pallopaita. Samanlaisen paidan olen myynyt joskus itse kirpparilla pois. Kyseessä ei ole silti yksi ja sama paita, koska tuo on tummansininen ja vanha oli musta. Juuri kun osasin kaivata tuollaista takaisin garderoobiini, se tuli sattumalta vastaan! Meillä on mennyt opiskelujen aloituksessa taas aika lujaa, vaikka olen ollut fuksien kanssa tekemisissä vain ehkä kahdesti - heillähän se todellinen härdelli on käynnissä. Oli tosi kiva kuulla kastajaisissa, että blogini logopediaosiosta oli joillekin oikeasti apua! :) Ja joku muistaakseni kysyi, olenko lopettamassa tämän bloggailun. Hell to the no! Blogi pörrää luultavasti vielä vuosia eteenpäin. Vaikka nyt on enemmän tekemistä kuin kesällä, niin sain vasta syksyllä uutta puhtia tähän blogiin. Myös kuvat suurenivat, jos ette huomanneet. ;)

Opiskelijan arki tuntuu joskus kääntyvän täysin päälaelleen verrattuna muiden ihmisten elämiseen. Mietin asiaa viime viikolla, kun ilmoitin kavereille lauantai-iltana lukevani tilastotieteen tenttiin. TENTTIIN. Mutta niin se joskus (harvemmin silti!) menee: viime vuonnakin sain toisinaan päähäni alkaa ruveta juuri lauantai-iltana lukemaan tai tekemään oppimispäiväkirjaa. Ja kuten moni tietää, kun se "tilastotiede on parasta" -fiilis iskee kerran elämässä, sitä on silloin seurattava.

Biletyspäivät painottuvat tunnetusti torstaihin, joten perjantai menee palautuessa. Eli torstai on meidän perjantai, mutta perjantai voi joskus olla heti maanantai, jos on luentoja (ja jollain krapula). Lauantai on siis hyvin ansaittu lauantai, ja yleensä ihmiset rauhoittuvat silloin. Jos koko päivä on mahdollista kölliä, eikä illaksi jaksa raahautua mihinkään, saattaa lipsua opiskelemiseen... Voin nimittäin kertoa, että sunnuntaina taas ei tee mieli tehdä kouluhommia. YHTÄÄN. Sehän on vapaapäivä! Vähän kieroutunutta ajattelua, mutta riippuu tietysti ihmisestä, miten sen kokee. Ja kurssien aiheista. Toki monella viikonloput kuluvat kotikaupunkiin matkustaessa.

Vapaapäivät eivät yleensä ole ainakaan logopediassa kovin vapaita. Tai ovat, jos itse niin päättää. Se on tässä opiskelussa kai parasta. Päätin, että kun torstaina ei tarvitse mennä kouluun, luen tilastotiedettä niin paljon kuin jaksan. Sen takia tein maanantaina viitisen tuntia koneella oppimispäiväkirjaa, englannintehtävää ja yhtä terapiaharjoittelujuttua... Se oli aika kauheaa, mutta ainakin ne on nyt hoidettu pois alta!

Moni tietysti kysyy, että miten rahat riittävät siihen juhlimiseen, vaikka ollaan köyhiä. Se onkin oiva kysymys. No, esimerkiksi opintolainaa ottamalla moni selviää. Onnekkailla on myös kesätöistä jäänyt säästöjä, joilla itsekin pihtailen menemään. Lisäksi opiskelijabileissä pääsee jo hyvään alkuun kuuden euron budjetilla (viinipullot tietysti erikseen), koska shotti maksaa baarissa pari euroa - enempää 157-senttinen logopedi ei juuri tarvitse. Tämä hintaero "normi-illanviettoon" verrattuna on toki muistettava: itsehän haukoin henkeäni eräänä sunnuntaina, kun laukusta löytyneessä kuitissa luki yhden kossubatterin maksaneen 8 euroa - puhumattakaan sisäänpääsymaksusta.

Jos nyt sallitte, menisin ompelemaan pari haalarimerkkiä. Luento alkaa onneksi vasta kahdeltatoista.
Uusia laukkuja ei myöskään voi ostella jatkuvasti, joten siksi äiti antaa minulle vanhojaan. Tämä onkin jo aika komea yksilö.