maanantai 3. syyskuuta 2018

CORNWALL: PERRANPORTH JA ST. AGNES

Kuten pitkäaikaiset lukijat ovat huomanneet, tuollaiset bloggauslupaukset eivät vain pidä kohdallani kutiaan. Pahoittelut siitä! Kesä on mennyt jäätävää vauhtia (ja kulunut töissä), enkä jotenkin ole halunnut palata Englanti-tunnelmiin kuin vasta pitkän ajan päästä. Ikävä tulikin eilen kuvia selatessa! Takana on toivottavasti viimeinen kesä kuuluisassa Mordorissa, ja nyt syksyn tullen on totuttava taas tähän koneella istumiseen... Kiva kuitenkin päästä eteenpäin elämässä!






Road tripin lauantai kului siis Perranporthin rannalla nauttiessa. Bannerini kuvakin on napattu sieltä, ja siellä on kuulemma kuvattu mm. Poldarkia. Sattumalta juuri edellisen postaukseni jälkeen Turun Sanomatkin julkaisi Cornwallista matkailujutun, jonka pääkuvana komeili Lost Gardens of Heligan. Kyseinen puutarha oli myös meidän alkuperäisellä listallamme. Edenin kahlattuamme kaverit kuitenkin sanoivat, että puutarhan sisäänpääsymaksu onkin 18 puntaa. Se tuntui kovasti heitä haittaavan, joten päätimme ajaa suoraan rannalle. Tässä vaiheessa olin vielä ok asian kanssa, sillä meillä oli rannalla runsaasti aikaa ja kuvittelin pääseväni esimerkiksi ratsastamaan. Olin korostanut ennen matkaa, että olisi hyvä kokea jotain ainutlaatuista täällä ollessamme, sillä kaikki olivat lähdössä Englannista kolmen viikon sisään. 

Koska kaikki oli niin kallista matkakumppaneiden mielestä, päädyimme vain grillaamaan rannalla omat eväämme, ja illalla poistuimme hostelllista kauppaan hankkimaan italianpata-aineet. Vaikka reissu oli muuten kiva, tuo asenne jäi hetkeksi kaihertamaan mieltäni. Reissuun ei lähdetä mielestäni sillä ajatuksella, että kaikki maksaa ja nyt laiskottaa. Olen tottunut vähän dynaamisempaan meininkiin omilla reissuillani (poislukien rantalomat), mutta osasin kyllä tulla monessa asiassa vastaan. Ehkä sitä joustoa olisi toivonut muiltakin, vaikka mitäpä minä ihmisten rahatilanteista tiedän. Nyt jäivät Perranporthin täydelliset aloittelijan surffiaallot kokematta, sillä kukapa tuollaista haluaisi kokeilla yksinään.
Muuten meillä riitti naurua ja vaarallisia tilanteita. Perranporthissa oli vuorovesi todella alhaalla, joten menimme vedenrajaan pikniköimään. Rantahengailu oli ehdottomasti rentouttavinta reissussa Eden Projectin jälkeen. Emme tietenkään ymmärtäneet, että vesi alkaisi juuri sinä päivänä nousta. Pikkuhiljaa grilliä sytyttäessämme tajusimme, että aallot lipuivat aina vain lähemmäs. Ei muuta kuin kamat jumppamaton päälle ja siirtyminen lähemmäs rantaa! Olisimme voineet saman tien kävellä 200 metriä kerralla, mutta ajattelimme että kyllä tämä tästä. Söimme kasvispihvejä "hampurilaisen" välissä, mikä nauratti meitä kaikkia. Grillaukset eivät pysyneet koossa, mutta jälkkärin mukaan lukien meillä oli oikeasti hyvänmakuinen lounas. Ruuan jälkeen lampsimme rantakallion luoliin, joissa oli jääkylmää vettä pienissä lammikoissa. Siellä seikkaileminen oli älyttömän hauskaa! Aina kun palaan matkalla kuvattuihin videoihin, tajuan kuinka siistiä se oli. Jos jossain tarttui hetkeen, niin tuolla.

Kaiken vedessä kahlaamisen, luolissa kiljumisen ja laulamisen jälkeen kirjauduimme sisään hostelliimme, joka sijaitsi mielettömällä paikalla aivan kallionkielekkeellä. En ole ikinä yöpynyt noin upeassa paikassa! Joku kovia kokenut nuorukainen tuli juttelemaan meille, ja pienen kohteliaisuusdialogin jälkeen hän aloitti todellisen puhetulvan: en muista, että joku olisi ennen puhunut minulle noin tauotta. Yhdessä vaiheessa jopa ihmettelin, että miten hän hengittää puheensa aikana... Silti se oli mielenkiintoista, sillä kuulimme kokonaisen elämäntarinan - en edes epäillyt sen todenmukaisuutta, sillä tarina ei ollut kovin imarteleva tai toisaalta uskomatonkaan. Paljon tyyppi oli muuttanut ja saanut kirjaimellisesti turpaansa. Toki vastaisuudessa voisin alkaa vain pyytää toista olemaan hiljaa. Nyt Adelin piti muka kysyä jotain tenttimuistiinpanoista, ja "jouduin" keskeyttämään vieraan ukkelin pulputuksen. Loppuilta sujui rauhassa, ja kokkasimme italianpataa yhteiskeittiössä.



Aamulla ajoimme vielä pikkuruiseen St. Agnesiin ja kävelimme rantakalliota pitkin jonkin aikaa. Tuntui kuin olisi ollut jossain vielä etelämmässä. Tuonne voisi lähteä turistirysiä karkuun, jos ei halua liian lämmintä säätä mutta tykkää rantaelämästä ja maaseudusta. Paluumatka sujui melko levottomasti mutta nopeasti, ja pysähdyimme vielä Bournemouthiin syömään eväitä. Vaikka ehkä kyllästyin Southamptoniin kaupunkina, haluan edelleen palata Britteihin tsekkaamaan loputkin otolliset kohteet. Manchester, koko Wales ja eteläinen Skotlanti ovat vieläkin näkemättä...

Kolmen päivän ajokokemus Englannissa antoi kyllä ihan uudenlaista itsevarmuutta matkustamiseen. Tiet ovat Englannissa usein kapeita, ja jos jotain opin, niin taukoja voisi pitää enemmän ihan kuskin hermojen säästämiseksi. Autossa soi Lady Gagaa, Bastillea, Disney-tunnareita ja jopa jokaisen valitsemiamme kotimaisia "helmiä". Päälimmäisenä koko matkasta jäivät mieleen kauniit maisemat ja jytäbiisit, joiden tanssillinen tulkinta päätyi myös videolle... Toki Adel lähettää koosteen niistä myöhemmin tänä vuonna - sitä en kehtaa tänne laittaa!

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

CORNWALL - ENGLANNIN LOMAILUHELMI

Pahoitteluni todella pitkästä blogihiljaisuudesta. Olen ollut Suomessa jo kuukauden ja mulla olisi tunnetusti stooria toisensa perään, mutta en ole uskaltanut/jaksanut katsella kuvia koneeltani saati avata koko konetta montaa kertaa. Olen kai ollut jonkinlaisessa paluushokissa, joka ilmeni ihmetyksekseni poikkeuksellisena lifetyksenä: Englannin kämpässä käytin läppäriä ja puhelinta päivittäin ihan liikaa, mutta Suomessa tekemistä tuntuu vain riittävän. Ilmaista tekemistä, juttelua Meetvurstin kanssa (ihanaa asua taas toisen kanssa), ystävien tapaamista. Nyt yritän päästä bloggaamisessakin parempaan rytmiin, ja haluaisin jatkaa Englanti-postauksia vielä hetken. Teimme nimittäin toiseksi viimeisenä viikonloppuna road tripin Arusan ja Adelin kanssa Cornwallin maakuntaan, joka sijaitsee aivan Lounais-Englannissa. Tämä oli vain kolmen hengen reissu siksi, että tenttiviikot olivat pahimmillaan käynnissä emmekä saaneet muita mukaamme. Minä vain päätin, että nyt on mentävä. Aikainen paluu Suomeen töiden takia ahdisti sen verran, että oli nähtävä vielä paikkoja ennen lähtöä. Ja onneksi lähdimme!




Vuokrasimme auton (älkää IKINÄ vuokratko Easirentiltä, me teimme sen virheen) ja lähdimme kolmeksi päiväksi seikkailemaan. Paikallinen tuutorini Andrew oli vinkkaillut Cornwallista kaikenlaisia paikkoja, ja sovitimme reitillemme parhaiten aikatauluun sopivat pysähdykset. Maaseutu on itsessään jo näkemisen arvoista, joten maisemia kelpasi ihastella stoppien välissäkin. Onneksi pysähtelimme välillä, jotta sain kuskina lepuuttaa silmien ja kaasujalan lisäksi myös hermojani. Meillä piti olla kaksi kuskia, mutta typerän vuokraajan unohduksen takia ikäraja olikin korkeampi, joten olin ainoa, joka sai ajaa. Se oli aika raskasta, kun vasemmanpuoleinen liikenne oli muutenkin uusi asia, maisemat täysin vieraita ja nopeusrajoitukset suurempia kuin Suomessa. Adel tarjoutui maaseudun pimeässä illassa tuuraamaan, mutta emme viitsineet ottaa (vakuutus)riskiä. Onneksi hän toimi kartanlukijana ja autossa oli automaattivaihteet. Seuraavana päivänä ajaminen sujui kuitenkin jo paljon leppoisammin, ja ajomatkat olivat myös lyhyempiä (ekana päivänä ajoimme varmaan kuusi tuntia). Ensimmäisessä yöpaikassamme YHA Hostelsissa kaverit tarjosivat minulle leveintä sänkyä urotekoni vuoksi, mitä todella arvostin.

Perjantain ruuhkien takia menomatkamme venyi siis niin, että päätimme suosiolla jättää Eden Projectin seuraavalle päivälle ja ottaa ekan ajopäivän rauhallisemmin. Käväisimme perjantaina illansuussa rantakaupunki Plymouthissa, nyt kun sillä suunnalla oltiin. Eipä se mikään Brighton ollut, mutta oikein leppoisa ja kaunis paikka. Plymouth kuuluu muuten Devonin eikä Cornwallin maakuntaan, eli matkaa oli vielä taitettavana. Söimme siellä fish & chips -ateriat ja lähdimme taas ajelemaan. Tuota majakkaa kutsutaan jostain syystä "hoeksi", joten lähdimme kävelemään hoeta kohti muutamankin horovitsin ja -kuvan saattelemana.





Pidin enemmän aiemmasta pysähdyksestämme keskelle nummia, jossa napsimme kuvia ja hengitimme raikasta maalaisilmaa. Yhtäkkiä jotkut maajussit ajoivat minitraktorilla melkein päällemme ja kyselivät, mitä duunaamme. Olimme ilmeisesti heidän pellollaan, mutta he rauhoittuivat aika nopeasti, kun selitimme sekalaisilla aksenteillamme olevamme vain vaihtareita pienellä reissulla. Opetin myös tyttöjä twerkkaamaan pellolla, ikään kuin itse olisin joku asiantuntija... Alla olevasta kuvasta voi huomata, että eväät olivat vielä tuohon asti hyvin mietittyjä.




Tuonkin pellen virne haihtui aika äkkiä, kun kameran linssisuojus oli yhtäkkiä kadonnut. Se jäi tuonne pellolle.


Lauantaina pääsimme Eden Projectiin, joka oli yksi syy koko reissulle lähtöön. Brittikaverimme olivat hehkuttaneet tätä paikkaa etukäteen, ja suosittelen sitä kaikille luonnon ystäville lapsista vanhuksiin. Eden on huikea kasvitieteellinen puutarha, josta löytyvät erikseen Välimeren ja sademetsien ilmastokuplat. Ulkosalla oli kokonainen evoluutiopolku, joka oli tietysti hyvin opettavainen. Ulkona myös kasvatettiin erilaisia yrttejä, joita maistelimme ja haistelimme oikein urakalla. Ihan mieletön vihreä laakso keskellä maaseutua! Sisäänpääsy maksoi 20 puntaa per nassu, ja sillä saa mielestäni tosi yksityiskohtaisen ja loppuun ajatellun tietopaketin, josta voi nauttia kaikilla aisteilla. En todellakaan tiedä, milloin aloin hehkuttaa matkakohteita tuollaiseen keski-ikäseen tyyliin... Ostin turistikaupasta luomufudgea Meetvurstille tuliaisiksi, mutta olisin voinut hankkia sieltä paljon muutakin (kuten kestoliinan eväsleiville). Alueella saa halutessaan kulumaan viisikin tuntia. Maistoimme sademetsän kioskista baobab-suklaasmoothiet ja katselimme yläpuolellamme kasvavia banaaneja. Koko paikka oli tosi rauhoittava: tykkäsimme kasvien hiplaamisesta, vesipuroissa liplattelusta ja vesiputouksen viilennyksestä. Myös lintuja näkyi vapaana sademetsäkuplassa, mutta muuten elukoita ei oikein ollut. Yövyimme myös aivan Eden Projectin tuntumassa, josta kulki ilmainen bussikyyti alueelle. Turun kasvitieteellinen puutarha jäi valitettavasti kauas tuosta kompleksista, vaikka viihdyin sielläkin viime viikolla.




Sanoinhan, että paikka oli opettavainen.














Matkan toinen osa jatkuu Perranporthin rannalta! Ei se Andrew turhaan Cornwallia kehunut...

lauantai 26. toukokuuta 2018

MITÄ KAIPAAN SUOMESTA

Koska mulla on enää viikko jäljellä Englannissa, on aika avautua asioista, joita kaipaan Suomesta. Tätä tekstiä höystävät kuvat parin viikon takaiselta päiväreissultani Bristoliin - yhteen Englannin cooleimmista kaupungeista. Moni muistaa varmaan myös Skins-teinisarjan, joka on kuvattu tuolla. Hyvin Skins-henkinen paikka se olikin. Tein reissun yksin, koska löysin junaliput halvalla pari päivää ennen enkä halunnut odottaa jonkun toisen suostumista matkaan. Bristoliin kannattaa lähteä kattavan kirppisvalikoiman, jokilaivojen, yhden sillan ja vaihtoehtokulttuurin perässä. Sieltä saa myös hyvää ruokaa - ihan Michelin-tasoista, jos haluaa. Jos haluaa vähemmän ryysistä kuin Lontoossa mutta kuitenkin paljon kulttuuritarjontaa (esim. livemusaa laidasta laitaan), kannattaa suunnata katu-uskottavaan Bristoliin.


Cargo on hipsteriystävällinen ravintola- ja käsityökompleksi. Pihit aukioloajat pistivät kyllä harmittamaan, mutta viikonloppuisin se kuulemma kuhisee porukkaa. Ostin sieltä kreikkalaista noutoruokaa ennen kotiin lähtöä.



Bedminsterin kaupunginosassa on paljon graffititaidetta. Ja toisin kuin jossain Varissuon alikulkutunnelissa, nämä ovat mielestäni oikeasti hienoja.








Tällä hetkellä on fiilis, että voisin käväistä mielellään Suomessa ja tulla sitten kesäksi takaisin. Kesätyöt kuitenkin kutsuvat, joten olen valmis tienaamaan... Perheen ja kavereiden lisäksi on muutama juttu, joita tänne saisi siirtää saman tien:
  • Käytännön asioiden toimiminen. Jännä juttu, mutta vaikka suurpiirteisesti yliopiston vaihto-opintoasiat ovat järjestyneet todella helposti ja vähällä paperihommalla, on silti ihan käsittämätöntä että jonkun mielestä "asumisasiani on hoidettu", kun saavun asuntolaan ja kellään ei ole edes nimeäni ylhäällä. Joo tattista vaan, peitto ja tyyny sentään tulivat sattumalta ennen kun painuin pehkuihin yksinäiselle patjalle. Ja jos käydään sähköpostitse keskustelua, on ystävällistä ilmoittaa koko nimi ja mistä hyvästä minulle on viestiä laitettu. Tätä asiaa on vaikeaa laittaa pähkinänkuoreen, mutta moni järjestelmällisyyteen tottunut (suuri osa suomalaisista?) osaa kuvitella, mistä puhun. Kaikki valmistelu tuntuu tavallaan jäävän kesken ihan viime metreillä. Tästä oli kyse myös "Mikä yllätti Englannissa" -postukseni joissain kohdissa. Se lähtee aivan kuntosalin penkkien ja painojen järjestelystä saakka, mutta ymmärrän, että jossain tilanteissa tämä on myös vain tottumisasia.
  • Turvaohjeiden noudattaminen. Täällä tuntuu olevan sääntöjä toisinaan jopa enemmän kuin Suomessa: bussin penkeiltä ei saa nousta ennen kuin auto on täysin pysähtynyt, trampoliiniparkissa ei saa ottaa kuvia tai tehdä voltteja ilman henkilökunnan suostumusta... Ajan saatossa huomasimme kavereiden kanssa, ettei niitä valvo kukaan. Sitten taas trampoliinikerhon ekalla viikolla meille uusille ei edes näytetty, miten trampalla pysähdytään. Eikös vaan yksi nuori mies lentänyt minun jälkeeni trampoliinilta lattialle selälleen, kun hän oli vain yrittänyt hyppiä normaalisti paikallaan. "As long as you know how to stop, you'll be alright." Tämän jälkeen yleensä näytetään, miten homma tehdään, mutta vahinko pääsi tapahtumaan. Nuorukainen satutti niskansa, mutta mitään vakavampaa ei ilmeisesti käynytUimahallissa ja jopa kuuluisalla sillalla (kuvassa alla) on tiukat säännöt, ja niissä taas homma menee ihan nillittämiseksi. 
Clifton Suspension Bridge

Vuokrapyörä ja ihana vapaus mennä minne huvittaa!





  • Naulakot. Nyt ymmärrän, miksi jotkut eivät käytä takkia - eihän sitä voi ripustaa ikinä minnekään. Turha edes yrittää näyttää hyvältä, kun talvitakki roikkuu käsivarsilla koko illan. Nyt keväällä aloin tottakai salakavalvasti tottua ajatukseen: miksi hitossa raahaisin takkia mukanani, kun esimerkiksi baariin mennään kuitenkin usein yhdessä  taksilla? Facebookissa eräskin tyttö laittoi viestiä, kun joku oli pöllinyt hänen takkinsa baarin penkiltä. Onko se kaksi puntaa narikasta todella niin iso raha, että sen vuoksi riskeeraa omaisuutensa?
  • Nopeat kassat. En enää koskaan ikinä valita kassojen hitaudesta tai pitkistä jonoista  Suomen kaupoissa.
Maisema Brandon Hilliltä käsin



  • Suomenkieliset ihmiset. Luulin olevani hyvä englannissa, enkä toki voi sanoa olevani surkeakaan. Silti hävettää, hämmentää ja ärsyttää tilanteissa, joissa en keksi luontevasti englanniksi sanoja "kitaran kieli", "hätävaihtoehto/hätävara", "huudella vieraisiin pöytiin"... Kaikki ihan arkipäiväisiä juttuja! Lisäksi kaikki puhuvat ihan sekaisin amerikan, brittien ja kiinalaista englantia niin, että minun on vaikea ymmärtää ja siten myös vastata. Facebook äännetään käsittääkseni FEISBUK eikä "beibuk". Olen myös toisinaan käyttänyt suomenkielistä sanaa "tai" etsiessäni oikeaa lausemuotoa... Kukaan ei ole huomauttanut siitä, mutta en ole myöskään ainoa. En minäkään huomauta kiinalaiselle kämppikselle, että hei puhut muuten kaikista tekemisistäsi preesensissä. Pienen selkkauksen jälkeen tajuaa aina, missä mennään.
  • Kunnon sipsit ja Ranch-dippi. Salt & vinegar -makuun kyllästyy yllättävän äkkiä. Sipsit eivät toimi täällä ainakaan mulle samalla tavalla kuin suomalaiset. Onneksi sain Fuengirolan Suomi-kaupasta Ranchia!
Et ole käynyt Bristolissa, ellet ole käynyt Gloucester Roadilla. Se on ostosparatiisi vintagen ja pikkukauppojen ystäville: kadulla on eniten itsenäisiä pienyrittäjiä koko Iso-Britanniassa. The hype is real.




  • Toimiva ilmanvaihto. Jäävuoren huippua valottaakseni: kaupunkibussien ikkunat valuvat kosteutta pienenkin sateen jälkeen, ja ihmiset tyytyvät pyyhkimään ikkunoita. Turistibusseissa on helkkarin kuuma, ja viimeksi aloin voida siellä pahoin. Kuntosalin ilmasointikanavat puhaltavat suoraan yhteen kohtaan. Kämppäni oli talvella kylmä (ei ilmeisesti niin kylmä kuin joillain yksityisesti asuvilla), ja armoton humina kuuluu koko talosta etenkin öisin. Haukkukaa vain herkäksi, mutta tuollaisen huomaa kyllä vähemmästäkin. En pysty itse säätelemään asiaa kotona muuten kuin sulkemalla verhot ja toivomalla parasta.
  • Niin, kaihtimet. Nyt minun on verhojen kanssa valittava totaalinen pimeys tai kutsuttava koko maailma kylään avoimin verhoin. Olen nähnyt kahdet kaihtimet lähiöissä liikkuessani. Toisaalta sama ongelma on kotona Suomessakin, joten ehkäpä seuraavassa kämpässä sitten...
Ystävälliset myyjät ja edullinen pannullinen teetä. Teki niin hyvää kävelykierroksen lomassa!


Lehdet ovat täynnä tämän perheen touhuja.
  • Puhtaat lasit baareissa. Yhtä usein kuin saan juomani kirkkaassa lasissa Suomessa, lähes yhtä usein olen täällä saanut sen likaisessa - siis sellaisessa kunnossa, että tekisi mieli kiillottaa se vaikka mikrokuituliinalla pikaisesti. Ehkäpä asiasta voisi joskus sanoa jotain, mutta ei nyt olla hei niin takakireitä. Hygieniasta tässä vaan olisin kiinnostunut...
  • Muovittomat hedelmät. Ei sillä että Suomikaan olisi niin puhtoinen, mutta... Menin korkealaatuiseen ruokakauppaan, jossa omenatkin oli pakattu muoviin. Myös minitomaatit olivat rasiassa, niin kuin ne ovat tosin Suomessakin. Siinä muovikääreessä ei tosin lue, että "keep refridgerated to maintain freshness", mikä on täysin turhaa kun tomaatit säilyvät joka tapauksessa jonkin aikaa - ties vaikka kypsyisivät vielä! Myös parasta ennen -päiväykset liittyvät tähän, ja olen huomannut käyttäväni lähes viikon vanhaa maitoa ja vihanneksia. Onneksi esim. Greenpeace toimii aktiivisesti asian hyväksi Iso-Britanniassa, ja pullojen kierrätystä on alettu harkita täälläkin. Asuntolassa on onneksi myös hyvin suositeltavaa kierrättää, ja se on tehty aika helpoksi. Suomessa kierrätysasiat ovat silti paljon paremmalla mallilla. Ainakin yliopistossa on tiedostavia ihmisiä asian suhteen, ja järkkäsipä kaverin kaveri jopa ympäristöillan opiskelijapubissa. Pikkuhiljaa!


  • Aloittelu suomalaisten ystävien kanssa. Muutama vuosi sitten Gavinin kanssa ei ollut puhettakaan etkoista, mutta kaikki tuntuvat vaihtareita ja muita myöten nykyään tajuavan, että aloittelut ovat rahan takia välttämätön tapa. Yleensä se on myös hauskaa - mutta jotain siitä puuttuu. En todellakaan ole yleistämässä tätä seikkaa mihinkään suuntaan, vaan pakko mainita, että ikävöin suomalaisia ystäviäni! Baareissa sen sijaan moni jaksaa painaa pilkkuun asti, ja täällä soitetaan biisejä meikäläisen makuun.
  • Ympäröivä metsä. Britannia on täynnä kansallispuistoja ja maaseutua vapaine lampaineen, mutta erityisesti Southamptonissa luonto ei tunnu puistoista huolimatta olevan kovin lähellä. Mielestäni puistot eivät korvaa raikasta metsäpolkua, jossa hiekka rahisee jalkojen alla ja muuten vallitsee hiljaisuus.


  • Saunaa. Kun oikein palelen, voin lämmittää kaakaon mikrossa. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin (puulämmitteinen) sauna, joka auttaa lisäksi unentuloon paremmin.

Ps. Tulipa kaipuu takaisin Bristoliin. Tässä se nähdään, että ei se päiväretki aina vain riitä!