torstai 14. helmikuuta 2019

UUSIKAUPUNKI, MERIKOTKA JA MINÄ











Muutin tosiaan logopedian loppuharjoitteluun Uuteenkaupunkiin. Aluksi ärsytti olla kävelevä klisee oman ikäisistäni naisista. Tässä on kaikki Eat Pray Love -elementit nähtävissä - ja kuitenkin minä lähdin Intian sijaan tänne. Uuteen kulttuuriin sopeutuva nainen yrittää samalla löytää itsensä kotoa löytyvän kaaoksen keskeltä. Vapaa-ajalla olen ehtinyt käydä Alinan kenkäkaupassa, kokeilla kahta ravintolaa (Heseä ja Kotipizzaa ei lasketa) ja kahta käveyreittiä töihin.  Todellinen seikkailu siis käynnissä täällä. Toinen reiteistä oli hengenvaarallinen kokeilu, sillä sinne oli tehty hiihtolatu. Suomalainen latukulttuuri ei ole naurun asia, mutta kukaan ei onneksi nähnyt eksynyttä ilmettäni ja vaivalloista tarpomistani. Ehkä kokeilen uudelleen sitten, kun lumet ovat varmasti poissa.

Samalla olen kokenut kulttuurishokkeja kuten Julia Roberts matkallaan; yhtenä aamuna joku sanoi mulle huomenta keskellä katua - ei siis missään kerrostalon pihalla. Tämän jälkeen useat ihmiset ovat alkaneet jututtaa roskiksilla, kadulla ohittaessa ja niin edelleen. Säätä puidaan aamulla työpaikan hississäkin, vaikka ei tarvitsisi sanoa mitään. Ja aina jonkun meidän asiakas, ohikävelevä mummo tai kaupankassa on työkaverini miniä, ex-poikaystävä, serkku tai vanha koulukaveri. Täällä on sukunimiä, joista en ole kuullutkaan. Tähänastisen analyysini perusteella en halua niistä nimistä yhtäkään itselleni. En tiedä, onko täkäläinen murre tarttunut. Varmaa on se, että oma murteeni särähtää joidenkin korviin. Joku täysin tuntematon ihminen minua jututtaessaan kysyi: "Aa, oot Turusta vai?" Kuulen sen jo itsekin tässä ympäristössä, vaikka nyt ei olla missään Oulussa saakka.

Kävelen päivittäin ihan kelpomäärän ja yritän käydä salilla. Tajusin myös postissa tulleen Uki-esitteen myötä, että voisin oikeasti aloittaa täällä jonkun sosiaalisemmankin harrastuksen kuin kuntosalilla käymisen. Löysin lehdestä intensiivikurssin lintujen tunnistamiselle, josta innostuin myös siksi, että bongasimme merikotkan aivan asuntoni läheisen puun latvassa. Siis äiti huomasi, isä vahvisti ja minä katsoin suu ammollani.  Siinä se jökötti ainakin tunnin hievahtamatta. 
Kämpässäni on kiikarit, joten se auttaa makustelemaan keväistä luontoa. Täältä opin, että merikotka saattoi väijyä saalistaan. Kuvassa se näyttää pöllöltä, mutta luottakaa nyt vanhoihin merikarhuihin... Olen odottanut kotkan palaamista, mutta toistaiseksi se on käynyt vain kerran. Päivätkin kuitenkin pitenevät, eli pitää vain olla kärsivällinen.


Uudessakaupungissa asuu alle 16000 ihmistä. Täällä voin keskittyä nuolemaan haavojani ja ottamaan urani ensiaskeleita. Erään lähteen mukaan Ukissa on ollut muutama vuosi sitten kolmisentuhatta sinkkua. Näistä noin puolet voisi olettaa olevan miehiä, joten tarjontaa on määrällisesti paljonkin. Autotehtaan porteille minua on kehotettu menemään, jos kaipaan seuraa. Ei vain kiinnostele sellainen juuri nyt. Tapaan tarpeeksi ihmisiä töissäkin. Baarien kevätterasseilla ei myöskään vielä kukaan kyki oluet käsissä: niissä hyppivät lähinnä varikset, ja nekin uppoavat lumeen.

Uusikaupunki on idyllinen merenrantakaupunki. Tämä mielessä tein heti alkuvaiheessa kaupunkikierroksen, johon olin varannut runsaasti aikaa ja suunnitellut kahvilakäynnin. Kävelyni kestikin vain noin 45 minuuttia, ja etsimäni kahvila oli lauantaina kiinni. Tervetuloa pikkukaupunkiin. Nyt ainakin tiedän, mihin vien tulevat vieraani ja mihin en.

Viihdyn asunnossani, se on valoisa ja nyt myös enemmän mun näköinen. Kuulen merisään päivittäin, se jotenkin kuuluu asiaan. Toisinaan ahdistelee, ja haluan paeta viikonlopuksi Turkuun. Vähän pöllöä, kun tulevaisuus on yhtäkkiä niin auki. Saan itse päättää, missä asun, mitä ruokaa ostan ja mitä teen vapaa-ajallani. Ei sillä, että sitä olisi ennen erityisesti rajoitettu jotenkin. Pelkään että mietin vapaa-aikaani liikaa, otan siitä paineita ja sitten päädyn pahimmillaan johonkin... lintujentunnistuskurssille.

maanantai 24. joulukuuta 2018

ITSENÄISEN 27-VUOTIAAN NAISEN JOULU

Olen kuullut huhua, että jotkut universumin energiat ovat nyt liikkeellä, ja siksi kaikenlaista elämän kriisiä ja eroja tapahtuu monille. Uskokoon ken tahtoo - minulle se on ainakin hyvä (teko)syy oikein kieriä tässä itsesäälissä, konmarittaa koko kämppä ennen muuttoa ja ANTAA MENNÄ. Suosittelen lämpimästi eroamaan parisuhteesta juuri joulun kynnyksellä, josta suhteen molemmilla osapuolilla on yhteisiä, lämpimiä muistoja. Jos siis haluaa erota. En voisi keksiä parempaa ajankohtaa, sillä tämä ei ole yhtään hämmentävä tilanne ja menee sulavasti vuoden vaihtuessa kaikenlaisten universumin energiasiirtymien piikkiin. Katkeroitumisenkin todennäköisyys on pienimmillään juuri tähän vuodenaikaan. Rappiotilaa korostaakseni laitoin vanhoja kuvia tähän postaukseen, koska en ole ehtinyt napsia vielä tämän vuoden joulukuvia.



Nyt vietetään kuitenkin joulua, ja universumin tuulista huolimatta se sujuu meidän perheessä hyvin perinteikkäästi vanhempien luona. Aikaisemmat "joulutallenteet" löytyvät blogini joulu-tunnisteen alta. Olimme juuri ennen joulua Elixiassa lähes koko perheen voimin treenaamassa, ja  pukin kelkka tai reki tarkoittaa meillä näköjään kuntokeskuksen työnnettävää kelkkaa. Äiti latasi  siihen painoja meitä tyttäriä enemmän. Olen siis vanha ja raihnainen omaan äitiini verrattuna. Tämän joulun samaistuttavimpia leffoja lienevät Bridget Jonesin pari ensimmäistä osaa, ei todellakaan se viimeinen, jossa Bridget saa vauvan ja menee naimisiin. Kaikki muukin tuntuu olevan rempallaan, mutta toivottavasti ruoka ja kolmen tunnin joululaululista pitävät minut iloisena - ja samisjoulupaidat siskon kanssa.

  • Lapsena bestikseltä lahjaksi saatu tanssiva joulunalle ei enää laula - sekin vain tärisee tuossa lattialla ja korisee kuin se olisi matkalla manalaan.
  • Joulurauhanjulistus katsotaan meillä telkkarista. Ehdin vasta joulurauhanjulistuksen ruotsinkieliseen osuuteen, mikä kertoo ajankäyttötaitojenikin rapistuvan.
  • Äiti ei ole pukeutunut - on sillä sukkahousut
  • Äiti kyseenalaistaa perinteet, muun muassa sen, että laitetaanko viiden kynttilän kynttelikkö keskelle ruokapöytää. Miksi se EI yhtäkkiä kuuluisi siihen?! Myös Pekka-nalle on siirtynyt ulkoruokintaan, vaikka yleensä se istuu pöydän päässä (linkki)
  • Luulemme siskon kanssa vuosi toisensa jälkeen osaavamme Joulupukki ja noitarumpu -elokuvan repliikit ulkoa, mutta emme todellakaan osaa. #27vuottavalheessa
  • Ostamani joulutähti oli jo kuollut pystyyn, joten en voinut antaa sitä viinipullon mukaan toiseen osoitteeseen. Mammani oli floristi - minä en.
  • Joululaululistallamme on Jarkko Aholaa, Antti Tuiskua ja Suvi Teräsniskaa yhteensä enemmän kuin Michael Bublea - en tiedä onko tämä merkki vanhenemisesta vai joustavuudesta muiden toiveita kohtaan.
  • Sukkahousuissani on reikä. Puin toiset niiden päälle, jotta reikä ei näkyisi. Niissäkin on reikä.
  • Bloggaajana minulla on mukana kamera, kannettava tietokone ja laturit molempiin, valmiina ikuistamaan joulumme. Ja sitten netti ei toimi. NETTI EI TOIMI!!11 Onneksi eräs miesoletettu tonttu auttoi minua yhdistämään puhelimen netin läppäriini. Sitäkään en osannut itse, kun olen niin vanha ja puhelimeni on VIELÄ vanhempi.
No mutta, olen silti itsenäinen nainen. Minä avaan sillipurkin kuin sillipurkin. Ja pullon kuin pullon. Ihan itse.


maanantai 12. marraskuuta 2018

"ONNEKSI MUIDEN KYYNÄRPÄÄT EIVÄT OLE SAMALLA TASOLLA SISÄELIMIENI KANSSA"

(...vaan pääni kanssa, mutta elämässä ei voi saada kaikkea.)

Näinkin rationaaliseen ajatteluun kykenin perjantaina Turun Apollossa, jossa annettiin hikeä valuvat jäähyväiset Disco Ensemblelle. Olimme saapuneet juuri kymmeneksi baaritiskille, ja ehdimme saada juomat ja nähdä bändin jäsenet metrin etäisyydeltä, kun heidät talutettiin lavalle aivan nenämmme edestä. Vetaisimme Speden kanssa ensin juomat huiviin ja päätimme hyvin äkkiä mennä moshpitin sekaan - ainoa oikea tapa hyvästellä legendaarinen rockbändi. 

Tajusimme hieman liian myöhään, että juoma saattaa läikkyä siinä seistessäkin. Puolet läikkyneestä oluesta meni hihastani sisään, ja riisuinkin bleiserin saman tien. Päälle jäi kämäinen harmaa t-paita. Sen verran olin ennakoinut, etten mitään silkkipaitaa pukenut keikalle... Kenkävalinta oli myös tietoinen mutta ei paras mahdollinen. Lähdin samoilla mokka(KORKO)kengillä seuraavana päivänä isänpäivälounaalle, ja tajusin että ehkä seuraavalla kerralla hienot popot jäävät kotiin. Kuin mudassa olisi möyrinyt... Pahoitteluni kaikille, joiden varpaita talloin vahingossa. Ja te jotka viivyitte omilla varpaillani ihan hyvänkin tovin, saatte myös anteeksi. 

Kuvia en ehtinyt napsia, vaikka mieli teki kun katsoi kauniin sumuista lavaa ja hikistä laulajaa taustavaloja vasten. Se oli upeaa. Mulla on mustelma lantiossa, mutta mitään sen ikävämpää ei päässyt tapahtumaan. Siinä vaiheessa kun meinasin kaatua ihmismassan voimasta lattialle, tajusin että tärkeintä tässä on yrittää pysyä samalla pystyssä - ja huutaa onnellisesti mukana sen minkä osaa. Pogoamiskädet kannattaa myös aina pitää kasvojen lähettyvillä, jotta tarvittaessa jonkun 80-kiloisen miehen kyynärpääiskun voi torjua. Parasta oli löytää Spede aina pitin seasta uudelleen. Olen viimeksi hikoillut samalla tavalla ehkä jollain Bodycombat-tunnilla. Tosin jumpan jälkeen tuoksuin paremmalle kuin tuolla. En edes halua ajatella, kuinka monen ihmisen eritteitä on lentänyt päälleni... Torjuntaliikkeetkin olivat samoja kuin Combatissa, mutta ketään ei onneksi tarvinnut lyödä. Aluksi nauroin kurkku kipeänä koko meininkiä, mutta lopussa osasin keskittyä olennaiseen. Korvatulpat olivat paikallaan, mitä nyt toinen tipahti korvasta heti viiden minuutin jälkeen. En jaksanut kaivaa uutta kassinpohjalta siinä tiimellyksessä...

Oli aika koskettavaa katsella biisien välissä yleisöä, kun kaikilla oli onnellisen levollinen hymy kasvoillaan. Kyllä tuollainen käy tavallaan spinningtunnista, sillä samalta ne nassut näyttävät tiukan sisäpyöräilytunninkin jälkeen. Muistan, että kerran naamani puristui kahden tai kolmen eri ihmisen väliin hetkeksi niin, että muu vartalo jäi hieman jälkeen ja pelkäsin kaatuvani. Tuosta kun joku olisi räpsäissyt kuvan... Tämän jälkeen hiukseni yrittivät löytää omaa polkuaan kaukana minusta, mutta vedin ne takaisin kahden vieraan kainalosta ja sidoin ne nutturalle turvaan. Pää kolahti jonkun toisen pään kanssa yhteen vain kerran, mutta se ei ollut paha kolaus laisinkaan. Meikit olivat tässä vaiheessa jo siinä pisteessä kuin kosteassa ihmismassassa voi odottaakin - ja kuten edellisestä tekstistä muistamme, sillä ei ollut mitään väliä.

"Millon tää painajainen loppuu", äiti kysyi huolestuneena seuraavana päivänä kun avasin keikkaillan yksityiskohtia. En osannut vielä antaa tarkkaa päivämäärää, mutta hän tarjosi minulle ravintolassa lasillisen viiniä oloa helpottamaan.

lauantai 3. marraskuuta 2018

SYYSTUULESSA SISKON KANSSA

Pahoitteluni tästä suoranaisesta blogitauosta. Kävimme pari viikkoa sitten ottamassa asukuvia siskoni kanssa ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Kirpsakasta tuulesta huolimatta nauroimme itsellemme ja nautimme kauniista säästä, mutta auringon laskettua sekä kuvaaja että kuvattava hytisivät jo aika huolella.

Haluaisin mennä suoraan asiaan ja avautua tästä merkillisestä ajanjaksosta elämässäni. Täytin kesällä nimittäin 27, ja voi luoja millainen puskuri se on ollut kaikelle. Ikäkriisistä en toisaalta tykkäisi puhua kun se kuulostaa turhan dramaattiselta, mutta muutosten vuosi tässä nyt totisesti on käsillä. Eikä pelkästään eteenpäin menemisen meininki, vaan myös paluu perusjuttuihin, jotka olin kiireisten opiskeluvuosien varrella unohtanut. Paineita tälle kaikelle on asettanut se, että ensi vuonna pitäisi valmistua yliopistosta.

Englanti opetti tietysti paljon. Vaihto-opiskelu vaatisi edelleen omia postauksiaan, mutta katsotaan. Tie oli kuningas. Olen usein miettinyt mitä se tarkoittaa. Ehkä tähän sopisikin paremmin se "nauti matkasta, älä vain päämääristä", tai jotain. Muistan erään krapula-aamun, toiseksi viimeisen aamun Englannissa. Heräsin local buddieni luota noin neljä tuntia nukkuneena. Hyvästelin Kieranin ja hänen kämppiksensä, kädet hieman täristen sekä lähtöjännityksestä että siitä darrasta. Olin lähdössä brunssille, ja koska halusin edes vähän raikastua, ostin kaupasta halvan hammasharjan ja -tahnaa, ja pesin suuni äkkiä kaupan naistenhuoneessa. Pääsinkin tästä brunssille hyväntuulisena edellisen päivän meikit naamassa. Ja tämä on se suurin opetus: vaikka edellisen illan meikit kasvoilla ei olisi terveellistä ihonhoitoa, niin mua ei enää yhtään kiinnostanut miltä näytin! Siis aivan, täysin, sama. Toki tässä varmaan vaikutti sekin, että kaupungissa minua ei tuntenut kovin moni. Mutta sen jälkeen meikittömyys, darrameikkiys ja aamunaama ylipäätään ovat olleet helppoja hyväksyä. Ei aina tarvitse välittää!




Miten muuten maailman myrskyt tuulettivat ajatuksiani? Soitin kesällä eräistä juhlista vanhalle ystävälleni, jota en ollut nähnyt vuosiin. Johonkin teinidraamaan se ystävyys kuihtui, enkä itse halunnut ottaa häneen yhteyttä. Nyt kuitenkin päätin, että haluan ystävän takaisin. Hän onneksi sanoi puhelimessa vain odottaneensa, milloin itse olen valmis. Jatkoimme  juttua melkein kuin vuosia ei olisi ollut välissä laisinkaan, ja tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt hartioiltani.


Kiviä on kieriskellyt sen jälkeenkin. Aloin lauleskella kesätöissä vapaammin, kun siellä koneiden käydessä kukaan ei kuitenkaan kuule. Sen jälkeen olen hyräillyt jopa kaduilla tai pyöräillessä, toki hillitysti. Aloitin lyrical dance -tunnit, koska tajusin että tanssiahan tässä olisi pitänyt jo monta vuotta - muuallakin kuin baarissa. Reggaeton-tanssista oli hyvä aloittaa vuosi sitten, mutta se ei yksinään riitä ihmiselle, joka janoaa toisinaan tiukkaa kuria ja kauniita nilkan ojennuksia. Nyt voin sanoa helpommin kuin muutama vuosi sitten, että vapaa-aika kuluu oikeasti kivoihin juttuihin. Aloin myös runoilla pöytälaatikkoon, vaikken varmaan yhtään osaa.

Ostin hatun ystävältäni. En tiedä sopiiko se mulle täysin, mutta laitetaan sopimaan.





Gradu eli Pertti on edelleen ystäväni, mutta välillä meille tulee kireitä päiviä. Tilastotiede on viilentänyt välejämme viime aikoina, mutta en suostu stressaamaan sitä liikaa. En vain suostu. Ei paperihommat ole sen arvoisia, vaikka haluankin onnistua. Tässä on kyllä aikaa!


Olen alkanut avata pieniäkin asioita itsestäni lähipiirissä, sillä Englannissa totuin juttelemaan jatkuvasti uusille ihmisille. Siellä oli pakko avautua tarpeeksi muille, jotta heistä saisi tarpeen tullen tukea. On helpompi tukeutua muihin kuin hautoa jotain kurjaa yksin. Suosittelen aloittamaan ihan pienestä! Kai tässä on tullut jonkinlainen tarkempi fokus siihen, mitä elämältä haluaa ja millaisessa seurassa haluaa kulkea. Luulin jo tienneeni sen hyvinkin selvästi, kun elämä on ollut näennäisesti mallillaan ja sujunut leppoisasti. Mutta ei lopeteta tällaiseen kliseeseen vielä!



Rokkenrollivuoteni myötä mielessäni on alkanut pyöriä pelottaviakin uusia asioita, niitä jotka kertovat otsaryppyjen olevan ihan nurkan takana. Että onko enää järkevää muuttaa uuteen vuokra-asuntoon, vai ostaisiko seuraavaksi oman. Valitimme juuri ystäväni kanssa taloyhtiöidemme tiedonkulusta - pitääkö kaikki tehdä itse! Olen alkanut pitää suomenkielisestä musiikista. En pysty enää nauramaan monellekaan Posse-ohjelman tempaukselle. Mulla on hinku lukea iltaisin kirjoja otsalamppu päässäni. Ostan keikkalippuja kysymättä muilta. Katson ihmisiä aiempaa levollisemmin silmiin. Tunnen suolistoni paremmin. Voiko sitä elämältä enempää toivoa?! 

Ja osaan sanoa noin puolelle minulle ehdotetuista tapahtumista suoraan ei - tarvitsen näin 27-vuotiaana enemmän aikaa palautua. Ja enemmän aamuja, jolloin herään virkeänä enkä paniikissa siitä, mitä edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä. Mitä sitä seuraavaksi oivaltaakaan! Ajanhallinnassa olisi opettelemista... Yksi oululainen logopediakaveri ehti jo meillä yöpyessään ehdottaa aamutoimiini kuvastruktuuria, kun en tunnu pääsevän muuten ovesta ulos.

maanantai 3. syyskuuta 2018

CORNWALL: PERRANPORTH JA ST. AGNES

Kuten pitkäaikaiset lukijat ovat huomanneet, tuollaiset bloggauslupaukset eivät vain pidä kohdallani kutiaan. Pahoittelut siitä! Kesä on mennyt jäätävää vauhtia (ja kulunut töissä), enkä jotenkin ole halunnut palata Englanti-tunnelmiin kuin vasta pitkän ajan päästä. Ikävä tulikin eilen kuvia selatessa! Takana on toivottavasti viimeinen kesä kuuluisassa Mordorissa, ja nyt syksyn tullen on totuttava taas tähän koneella istumiseen... Kiva kuitenkin päästä eteenpäin elämässä!






Road tripin lauantai kului siis Perranporthin rannalla nauttiessa. Bannerini kuvakin on napattu sieltä, ja siellä on kuulemma kuvattu mm. Poldarkia. Sattumalta juuri edellisen postaukseni jälkeen Turun Sanomatkin julkaisi Cornwallista matkailujutun, jonka pääkuvana komeili Lost Gardens of Heligan. Kyseinen puutarha oli myös meidän alkuperäisellä listallamme. Edenin kahlattuamme kaverit kuitenkin sanoivat, että puutarhan sisäänpääsymaksu onkin 18 puntaa. Se tuntui kovasti heitä haittaavan, joten päätimme ajaa suoraan rannalle. Tässä vaiheessa olin vielä ok asian kanssa, sillä meillä oli rannalla runsaasti aikaa ja kuvittelin pääseväni esimerkiksi ratsastamaan. Olin korostanut ennen matkaa, että olisi hyvä kokea jotain ainutlaatuista täällä ollessamme, sillä kaikki olivat lähdössä Englannista kolmen viikon sisään. 

Koska kaikki oli niin kallista matkakumppaneiden mielestä, päädyimme vain grillaamaan rannalla omat eväämme, ja illalla poistuimme hostelllista kauppaan hankkimaan italianpata-aineet. Vaikka reissu oli muuten kiva, tuo asenne jäi hetkeksi kaihertamaan mieltäni. Reissuun ei lähdetä mielestäni sillä ajatuksella, että kaikki maksaa ja nyt laiskottaa. Olen tottunut vähän dynaamisempaan meininkiin omilla reissuillani (poislukien rantalomat), mutta osasin kyllä tulla monessa asiassa vastaan. Ehkä sitä joustoa olisi toivonut muiltakin, vaikka mitäpä minä ihmisten rahatilanteista tiedän. Nyt jäivät Perranporthin täydelliset aloittelijan surffiaallot kokematta, sillä kukapa tuollaista haluaisi kokeilla yksinään.
Muuten meillä riitti naurua ja vaarallisia tilanteita. Perranporthissa oli vuorovesi todella alhaalla, joten menimme vedenrajaan pikniköimään. Rantahengailu oli ehdottomasti rentouttavinta reissussa Eden Projectin jälkeen. Emme tietenkään ymmärtäneet, että vesi alkaisi juuri sinä päivänä nousta. Pikkuhiljaa grilliä sytyttäessämme tajusimme, että aallot lipuivat aina vain lähemmäs. Ei muuta kuin kamat jumppamaton päälle ja siirtyminen lähemmäs rantaa! Olisimme voineet saman tien kävellä 200 metriä kerralla, mutta ajattelimme että kyllä tämä tästä. Söimme kasvispihvejä "hampurilaisen" välissä, mikä nauratti meitä kaikkia. Grillaukset eivät pysyneet koossa, mutta jälkkärin mukaan lukien meillä oli oikeasti hyvänmakuinen lounas. Ruuan jälkeen lampsimme rantakallion luoliin, joissa oli jääkylmää vettä pienissä lammikoissa. Siellä seikkaileminen oli älyttömän hauskaa! Aina kun palaan matkalla kuvattuihin videoihin, tajuan kuinka siistiä se oli. Jos jossain tarttui hetkeen, niin tuolla.

Kaiken vedessä kahlaamisen, luolissa kiljumisen ja laulamisen jälkeen kirjauduimme sisään hostelliimme, joka sijaitsi mielettömällä paikalla aivan kallionkielekkeellä. En ole ikinä yöpynyt noin upeassa paikassa! Joku kovia kokenut nuorukainen tuli juttelemaan meille, ja pienen kohteliaisuusdialogin jälkeen hän aloitti todellisen puhetulvan: en muista, että joku olisi ennen puhunut minulle noin tauotta. Yhdessä vaiheessa jopa ihmettelin, että miten hän hengittää puheensa aikana... Silti se oli mielenkiintoista, sillä kuulimme kokonaisen elämäntarinan - en edes epäillyt sen todenmukaisuutta, sillä tarina ei ollut kovin imarteleva tai toisaalta uskomatonkaan. Paljon tyyppi oli muuttanut ja saanut kirjaimellisesti turpaansa. Toki vastaisuudessa voisin alkaa vain pyytää toista olemaan hiljaa. Nyt Adelin piti muka kysyä jotain tenttimuistiinpanoista, ja "jouduin" keskeyttämään vieraan ukkelin pulputuksen. Loppuilta sujui rauhassa, ja kokkasimme italianpataa yhteiskeittiössä.



Aamulla ajoimme vielä pikkuruiseen St. Agnesiin ja kävelimme rantakalliota pitkin jonkin aikaa. Tuntui kuin olisi ollut jossain vielä etelämmässä. Tuonne voisi lähteä turistirysiä karkuun, jos ei halua liian lämmintä säätä mutta tykkää rantaelämästä ja maaseudusta. Paluumatka sujui melko levottomasti mutta nopeasti, ja pysähdyimme vielä Bournemouthiin syömään eväitä. Vaikka ehkä kyllästyin Southamptoniin kaupunkina, haluan edelleen palata Britteihin tsekkaamaan loputkin otolliset kohteet. Manchester, koko Wales ja eteläinen Skotlanti ovat vieläkin näkemättä...

Kolmen päivän ajokokemus Englannissa antoi kyllä ihan uudenlaista itsevarmuutta matkustamiseen. Tiet ovat Englannissa usein kapeita, ja jos jotain opin, niin taukoja voisi pitää enemmän ihan kuskin hermojen säästämiseksi. Autossa soi Lady Gagaa, Bastillea, Disney-tunnareita ja jopa jokaisen valitsemiamme kotimaisia "helmiä". Päälimmäisenä koko matkasta jäivät mieleen kauniit maisemat ja jytäbiisit, joiden tanssillinen tulkinta päätyi myös videolle... Toki Adel lähettää koosteen niistä myöhemmin tänä vuonna - sitä en kehtaa tänne laittaa!