lauantai 15. huhtikuuta 2017

Vauvoja, vauvoja kaikkialla

Olen tullut siihen ikään, että vauvoja saa nyt joka toinen tuttu tai ystävä. Se on kyllä ihan normaalia. Itselle se vain on aika kuumottavaa, sillä mietin esimerkiksi ensi kevään opiskelijavaihtoon(!) lähtöä enemmän kuin perheen perustamista. Blogi tulee siis toivottavasti tuolloin toimimaan vaihtariaiheisena eikä mammablogina. Silti tästä elämänvaiheesta on purkauduttava johonkin.

On asioita, joita ei saa sanoa juuri synnyttäneelle äidille tai vauvaansa odottaville vanhemmille. Jos vauva syntyy nippanappa loppuvuodesta eikä tammikuun puolella, ei voi ääneen päivitellä sitä mitä jokainen tykönään miettii: "vähän se inhoo sitä vuotta, ku muut täyttää 18 ja se on viimenen." Tuollaisen ajatteleminenhan on lapsellista ja typerää! Tosin meidän jälkeläistemme täyttäessä 18 vuotta täysi-ikäisyyden raja voi olla muuttunut. Minun mielestäni se voisi olla jopa 20 vuotta, koska kun 18-vuotias suuttuu siitä että häneltä kysytään papereita pelikoneilla, se kertoo paljon hänen suhteellisuudentajustaan. Sitä ei siis ole tarpeeksi.

Takaisin pumpuliaikoihin. Vauvaikähän loppuu siinä kahden vuoden paikkeilla ja sitten alkaa ns. tosielämä. Ei enää rauhallisia aamuja pienokaisen kanssa äitiyslomalla ja hoitovapailla, vaan kurahousujen valkkaamista, huutoa (minä ainakin tulen äitinä huutamaan), itkua päiväkodin porteilla ja eteisessä sekä vääntämistä siitä, saako päiväkotiin ottaa padin mukaan. ET SAA. Ei sillä että olisi kokemusta, mutta näin kaikki kertovat. Ja onko jotenkin sisäänrakennettua alkaa puhua itsestään kolmannessa persoonassa lapselleen? Äidit, kertokaa, jos sen välttäminen on mahdollista!

En siis ole itse raskaana (miksiköhän toistan tätä asiaa blogissani) enkä toivottavasti ole vielä vuosiin. Vauvakuume on silti jatkuvaa, sillä haluaisin vain paijata jotain pientä ihmistä tai eläintä. Järjestin babyshowerit ensimmäistä kertaa tuossa tammikuussa, mutta poikkeuksellisesti tuleva vauva on jo neljäs siinä perheessä. Äidille ei tarvitse kertoa kauhutarinoita synnytyksestä - hän kertoo niitä meille. Nyt jo syntyneen tytön kanssa kävi muuten kivasti - maaliskuu on juuri sopiva aika täyttää 18.

Vauvakakun sisällä piisasi yllätyksiä, ja sen tekeminen oli parasta koko juhlien järkkäämisessä.

Taustalla feikki vaippakakku, joka annettiin ennen varsinaista kakkua. Päivänsankaria huijattiin onnistuneesti!

"Ei muuten näytä yhtään isältään." Saattaisin hyvinkin vahingossa sanoa noin tarkoittamatta sillä yhtään mitään kyseenalaistavaa. Rumaksi vauvoja ei silti pidä haukkuman, sitä ei voi selittää jälkikäteen mitenkään. Ja toisin kuin monet väittävät, vauvat eivät näytä kaikki samoilta: on niitä, joilla on hiukset valmiina ja sitten niitä Jari Tervon näköisiä.

Minusta tulee myös samaisen tyttövauvan kummitäti. Hän näyttää nätiltä eikä yhtään Jari Tervolta. Ristiäisissä en ole ollut yli kymmeneen vuoteen, eli en muista protokollaa. Ilmeisesti se kiusallinen tilanne, jossa vauva kakkaa ja huutaa kun sitä kastetaan, menee aika äkkiä ohi.  Kummit ja vanhemmat pitelevät hikisinä vauvaa, joka on "hieman" kasvanut sitten syntymän. Sitten hymyillään valokuvissa. Minä jännittyneenä kameran edessä vastuutehtävässä ei tule näyttämään hyvältä. Suositutkaan bloggaajat eivät tee postauksia ristiäisistä edellä mainittujen syiden vuoksi. Tekosyynä kerrotaan kyseessä olevan "intiimi perhetilaisuus, joka ei kuulu muuten koko elämäni kattavaan blogiin". Kaiken lisäksi joudun opettelemaan uuden syntymäpäivän keväälle, jolloin muutama muukin kaveri, tuttu tai meetvursti täyttää 30+. Myöhemmin ristiäisissä kilistellään kahvia ja mietitään, miten papin kanssa puhutaan small talkia. Olen valmis ostamaan vauvalle rippiristin, mutta sitä ennen ostan hänelle kirjan hyvissä ajoin pedagogisessa mielessä. Ja koska hän on tyttö, tässä on hyvät mahikset feminismipropagandalle sitten myöhemmällä iällä.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kiitos maaliskuu 2017-2017

HUHHUH. Täällä kuulkaas viserretään taas. Kevät tulee keikkuen, ja minä keikuin lähiöbaarikierroksella keskiviikkona, ehhehe... Viimeisetkin akuutimmat opiskelujutut saatiin aisoihin torstaiyönä, joten tämä viikonloppu on kohdellut minua hyvin. En ole tosin tehnyt muuta erikoista kuin leiponut. Eli kinuskia tai valkosuklaakuorrutetta säästämättä...

I AM BACK, BITCHEEES.


Sekä omilta että Meetvurstin vanhemmilta tuli palautetta, että hyvältä maistuivat. Kuka tässä kaloreja laskee, kun on sunnuntai. Olin odottanut tätä ensimmäistä vapaata viikonloppua sitten helmikuun niin paljon, että latasin paljon kivaa tekemistä itselleni. Kaikkihan sen tietävät, ettei viikonlopputahdilla kuitenkaan ehdi järjestämään papereita, menemään skanssiaisiin, bloggaamaan, värittämään, näkemään kavereita.... Eiköhän kuitenkin aloitettu siitä mukavimmasta puuhasta eli suursiivouksesta! Voi tätä elämää. Onneksi sain pyörän taas huollon kautta käyttöön, ja se ilostuttaa nyt kovasti jokapäiväistä kulkemistani. Ei enää bussiin juoksemista, vaan saan itse päättää koska lähden kotoa. ;)

Katselin pitkästä aikaa myös kamerani sisältöä, ja siellä oli vain vauvakutsukuvia sekä otoksia erinäisistä ruokailutapahtumista... Olisin halunnut kuvata ties minkälaista vaatekappaletta päälläni, mutta ensi viikolla sitten ehtii. Nyt taitaa olla tärkeintä, että vaikka kalenteri näyttää jostain kohdasta tyhjältä, sitä ei tarvitse heti mennä täyttämään minuuttiaikataululla. Olen silti välttänyt tänä keväänä sellaisen burnoutin ja kiukuttelun kuin viime keväänä oli. Se on onnistunut tietoisilla harjoituksilla eli sillä, että olen omaksunut ajatuksen "aivan sama". On oikeasti mahtavaa osata itse katkaista työskentelymoodi toteamalla, että nyt ei enempää, haluan rapsutusta ja ruokaa sohvalla, ja sitten jättää hommat siihen. Myös se auttaa kummasti, että ajattelee juttuja ihan puhtaan mielenkiinnon kautta. Kandin kanssa tämä esimerkiksi toimii, mutta ei se sitä valmiiksi tee.

Minä selvisin maaliskuusta, sen kurjasta säästä ja rankasta opiskelukuormituksesta. Tämä on ollut kuin yksi pidennetty Muumien Kuumia lähteitä -jakso: räntää, poutaa ja myrskyä vuorotellen ja porukka rämpii maassa ja ulisee, että loppuisipa jo. Pillerinpöllerin ja tilulilulaa. Blogihiljaisuus on päättynyt. En siis ole raskaana, mielenterveyspalvelujen huostaanottama enkä muuttanut mihinkään. En myöskään ollut matkalla, mitä olisin tottakai toivonut. Nyt otan muffinssin ja nautin television tarjonnasta. Harmi, ettei Sohvaperunat tule joka päivä.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Leoparditurkki

Täällä blogissa vain okapallot viuhuvat. Viuhuvat kylmän talvituulen mukana vieden mukanaan kaiken inspiraation.

No ei sentään! Olen univajeinen mutta onnellinen hiihtäjä. Hävettää ihan hirveästi, että julkaisin viimeksi ennen loppiaista, mutta kaikkeen ei voi revetä. Nyt repeän tänne taas, tosin en ihan sillä tavalla kuin maksakirurgiapotilas, jonka koko vatsa aukesi keskeltä kun hän erehtyi nousemaan istumaan leikkauksen jälkeen (kaveri kertoi).

Kuukauden aikana on tapahtunut vaikka ja mitä: Trump kuohuttaa ja Yoncé saa kaksoset, mutta minä teen yhä töitä, jumppaan ja opiskelen. Täytyy myöntää, että koska en ole kirjoittanut hetkeen niin en ole lukenut paljon muidenkaan blogeja. Satunnaisesti kyllä, mutta yleensä iltaisin laitan vain telkkarin päälle ja möllötän paikallani. Istun koneella muutenkin ihan tarpeeksi, joten kynnys avautua tänne kaikesta kasvaa.


Mitä kuvittelet tekeväsi! Se ei ole mikään Berliinin muuri.

Olen ehtinyt juhliakin jälleen kerran. Bileet ovat olleet oikein onnistuneita, ja muun muassa Goomilla pääsin tuulettamaan kunnolla. Reissumme alkoi huutamalla Turmion Kätilöiden biisiä hyttikäytävällä kun joku sitä soitti, mutta meno kyllä rauhoittui ns. pilkun aikaan. Toisilla tosin ei - muumilaulut hytin ulkopuolella herättelivät meitä tasasin väliajoin. Goomilla tuollaisesta ei oikein voi valittaa. :) Meidän sovittu teemamme meni päin mäntyä, mutta se ei menoa hidastanut! Oli Paskan Musiikin Festaria, Robinia ja mustan jättipippelssonin* (kirjoitan sen just niin kuin haluan) heittelyä seinään. Ensi kerralla haluaisin keksiä teemaksi jotain huikeaa, mikä ei sisältäisi kenties ollenkaan haalareita. Kandi edistyy niin hienosti, että unohdin yhden deadlinen kokonaan.

Mulla olisi taas asiaa kuin Karpolla aikoinaan, mutta haluan kuvia tueksi. Arkeni on välillä tosi tylsän näköistä eikä kamera kulje valitettavasti usein mukana. Yksi asia mikä nykynuorisossa mättää, on se että otetaan kuvia ajatellen vain someen jakamista. Tätä teemme varmasti hyvin suuri osa joskus, mutta ei se kai voi olla ainoa tarkoitus. Haluan kuvia talteen, katsottavaksi jälkikäteen ihan vain itselleni. Ihan sama jos jossain on huono valo tai ruma tausta. Haluan rehellisiä muistoja! Niitä täytyy alkaa tallentaa enemmän.

Ja ei, mulla ei ole oikeaa talvilomaa. Sen ansiosta ensi viikko on kuitenkin vähän letkeämpi, ja perjantaina menen katsomaan metallibändiä. Se on melko kuumottavaa: musiikin takia sinne mennään, mutta miten siellä muuten menetellään? Pitääkö olla tekokuiturastat ja nilkkoihin ulottuva nahkatakki? Kuvissa näkyn tekoturkin voisi ainakin heittää päälleen? Olen muuten ennenkin käyttänyt leopardikuosia ja ikuistanut sen blogiin. Kyllä pistävätkin hymyilyttämään vuoden 2012 postaukset!

*Kun googlettaa Pippasen ja pippe*in, ei saa täysin mätsääviä tuloksia, luojan kiitos. Kas näin turvaamme sometulevaisuuden!

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Loppiainen lähestyy - en ole valmis

 
Sain joululahjaksi monensorttista killutinta. Tyhjensin vasta pari päivää sitten pussukoita eteisestä ja siirsin uudet tarvikkeet oikeille paikoilleen. Leivontatarvikkeita tuli lisää, katsokaa vaikka kuvasta kuinka söpöjä juttuja! Myös kylpyhuoneen puolella killuu nyt konkreettisesti joku talipallon näköinen härpäke, jota kuuluu hieroa omaan naamaan. Käyhän se, jos se puhdistaa paremmin kuin normihankaaminen... Kävin ensimmäistä kertaa kasvohoidossa ennen joulua, ja ihosta tuli kyllä naurettavan pehmeä ja kuulas. Kulmakarvanikin nypittiin lähes näkymättömiin (eli sellaisiksi kuin normaaleilla ihmisillä on). Vaan älkää kukaan tehkö sitä virhettä, että lähdette koiranilmalla naapuripitäjästä jalkaisin kotiin mukavan kostea rasva naamallanne! Naamani ei ole jäätynyt vastaavalla tavalla edes Ruotsin tuntureilla. Ensimmäisen illan kauhistelin, että mihin ne kulmakarvat oikeasti katosivat. Tykkään silti tästä siistimmästäkin lookista - toistaiseksi. ;)

Olen huomannut, etten aina tajua lahjaa avatessani kuinka siisti juttu sieltä paljastuu, vaan ihastus tulee myöhemmin. Kännykän kanssa kävi samoin: olin huolissani, että hylkäänkö vanhan laitteeni ihan turhaan, toimiihan se kuitenkin vielä jotenkin (ole hyvä vaan, miettii Meetvurstimies). Sitten muutaman päivän päästä sain uuden kapulan netin, kameran ja Whatsappin toimimaan. Huomasin kuinka nopeasti sillä saa asioita hoidettua. Facebook toimii siinä niin kuin kuuluu, eikä netti sekoa parin nopean painalluksen jälkeen. Kännykkään saa mahtumaan lukuisia sovelluksia samaan aikaan. Tuo on oikea bisnespuhelin, sen minä sanon. Siitä ja saamastani bullet journalista tulee nyt avaintuotteita arkeni toimimiseen. Tosin Jodel-sovelluksessa ansaitsemani karmat nollautuivat uuden puhelimen myötä, enkä ole siitä lainkaan iloinen.






Suklaata tuli yhdeksän pakettia. Niistä viisi on vielä syömättä, mutta jännää miten ne neljä lootaa ovat viikossa hävinneet kulhoista ja kipoista jonnekin... Ja kyllä, nyt on alkamassa ruokaremontti mm. siksi että joulun jälkeen ei enää jaksa possuttaa, mutta myös siksi että ihoni alkaa taas kukkia tästä rappioelämästä. Selkä on kuin steroidien käyttäjällä! Ihmettelin niskaan kohdistunutta lihaskipua, kunnes tajusin että se onkin vain suklaafinni. Tai joku hikifinni, kuka näitä laskee. 

Avasin eilen sähköpostini ensimmäista kertaa pariin viikkoon. Voi siis sanoa, että loma on tehnyt tehtävänsä - olen kauttaaltani rento. Sitä olin epäilemättä myös uutena vuotena... Ilta oli oikein grande finale viime vuoden pippaloille, mutta olin sentään turvallisesti sisätiloissa. Muistaakseni toimin koirien nakinpidikkeenä ja yritin kauhaista perunaa ämpäriin reisilläni muiden mukana. Se yritti olla joku seurapeli. Tein mitä erikoisimpia liikkeitä lattialla, joiden oli tarkoitus olla joogaa/tanssia mutta eivät todellakaan olleet sitä. Häpeä taas on vain asia, jonka kanssa on joskus elettävä.

En haluaisi heittää vielä joulukuusta menemään. En halua, että tämä autuas tuoreen leivän ja paskanhajuisen juuston tuoksuinen elämänvaihe päättyy. Onneksi eräätkin siskokset (ei omat) tulevat käymään huomenna. Saan juoda glögiä ja kuvitella vielä hetken, että elämä on yhtä rentoa istuskelua. Jos teillä on muuten vielä jäljellä pipareita, joista mukamas kukaan ei tykkää, suosittelen kokeilemaan niitä muruina aamupuuron joukossa. Piparia ja vaikka mustikoita lisäämällä puuro maistuu niiin herkulta!

lauantai 31. joulukuuta 2016

Parhaat palat vuodelta 2016

En ala kirjoittaa tähän niiden julkisuudenhenkilöiden nimiä, jotka menehtyivät tänä vuonna. Myönnän kyllä, että alkaa ihmetyttää tuollainen meininki. Keskityn muistelemaan erästäkin vielä onneksi elävää suomalaisen tv-historian tähteä. Vuosi 2016 nimittäin alkoi Riitta Väisäsen ylipitkällä puheella Kultaisessa Venlassa. Minusta se oli tosi virkistävää, enkä ollut ainoa. Kirjoitin show'sta ylimääräisen postauksenkin, mutta se nyt oli ihan tylsä. Pari päämäärätöntä tekstiä löysin muutenkin täältä, joten voisin ehkä siistiä blogia muutaman postauksen poistamalla...

Keväällä oli paljon juhlintaa, ja moni muukin muistaa ne ajat mukavan kuplivina ja naurunäyteisinä. Trivial Perseet vapun aloittajana, perinteiset vappusitsit... Synttäreitä sekä vuosijuhlat ja silliaamiainen.



Tuli kesä, kärpäset ja Raum. Se kaupunki voi tehdä vaikutuksen jo alle vuorokaudessakin.
Rauman keikka sai minut vapautumaan siinä määrin, että lähdin Elsan kanssa myös Kreikkaan. Taitaa olla jo turvallista nimittää reissua ikimuistoiseksi. Ikimuistoinen matkakohde oli myös Edinburgh, 

Kesällä löysin myös Snapchatin, josta jaksoin innostua ehkä kuukauden ajan sillä seurauksella, että Meetvurstin puhelimessa oli kymmeniä faceswap- ja muita filtterikuvia. Minun puhelimellanihan sitä ei saanut tehtyä. Ja olen Snapissa pelkkä Pippane, joka kuulemma kuulostaa suomenruotsalaisen korvaan hyvin rivolta. Siksi käyn pientä kriisiä koko nimen kanssa. En ole käyttänyt sovellusta varmaan kuukauteen, mutta nyt voisin ladata sen taas UUTEEN PUHELIMEENI. Kyllä, minä olen taas tavoitettavissa monella kanavalla samaan aikaan, sillä Meetvurstimies osti Honorin joululahjaksi. "Ei olis tarvinnu", no tavallaan olis koska vanhassa puhelimessa oli jo kaksi kraapua näytössä, eikä siihen mahtunut kuin kaksi suurempaa sovellusta kerrallaan. Huoh. Joten tänään on kyllä selfietime ihan vain siksi, että pystyn eikä kamera jumita montaa sekuntia!
Virkistävää uutta vuotta kaikille! Tänä vuonna kaikki oli mahdollista (paitsi lauluesiintymiseni Portissa), mutta maailmalla tapahtuneista mullistuksista huolimatta meidän on mentävä eteenpäin hyvässä hengessä. Kippis!

PS. Jos osa tekstistä näkyy oranssina, en tiedä mitä tapahtuu. :D En jaksa taistella asian kanssa enää. Olkoon se uuden vuoden kunniaksi.