lauantai 26. toukokuuta 2018

MITÄ KAIPAAN SUOMESTA

Koska mulla on enää viikko jäljellä Englannissa, on aika avautua asioista, joita kaipaan Suomesta. Tätä tekstiä höystävät kuvat parin viikon takaiselta päiväreissultani Bristoliin - yhteen Englannin cooleimmista kaupungeista. Moni muistaa varmaan myös Skins-teinisarjan, joka on kuvattu tuolla. Hyvin Skins-henkinen paikka se olikin. Tein reissun yksin, koska löysin junaliput halvalla pari päivää ennen enkä halunnut odottaa jonkun toisen suostumista matkaan. Bristoliin kannattaa lähteä kattavan kirppisvalikoiman, jokilaivojen, yhden sillan ja vaihtoehtokulttuurin perässä. Sieltä saa myös hyvää ruokaa - ihan Michelin-tasoista, jos haluaa. Jos haluaa vähemmän ryysistä kuin Lontoossa mutta kuitenkin paljon kulttuuritarjontaa (esim. livemusaa laidasta laitaan), kannattaa suunnata katu-uskottavaan Bristoliin.


Cargo on hipsteriystävällinen ravintola- ja käsityökompleksi. Pihit aukioloajat pistivät kyllä harmittamaan, mutta viikonloppuisin se kuulemma kuhisee porukkaa. Ostin sieltä kreikkalaista noutoruokaa ennen kotiin lähtöä.



Bedminsterin kaupunginosassa on paljon graffititaidetta. Ja toisin kuin jossain Varissuon alikulkutunnelissa, nämä ovat mielestäni oikeasti hienoja.








Tällä hetkellä on fiilis, että voisin käväistä mielellään Suomessa ja tulla sitten kesäksi takaisin. Kesätyöt kuitenkin kutsuvat, joten olen valmis tienaamaan... Perheen ja kavereiden lisäksi on muutama juttu, joita tänne saisi siirtää saman tien:
  • Käytännön asioiden toimiminen. Jännä juttu, mutta vaikka suurpiirteisesti yliopiston vaihto-opintoasiat ovat järjestyneet todella helposti ja vähällä paperihommalla, on silti ihan käsittämätöntä että jonkun mielestä "asumisasiani on hoidettu", kun saavun asuntolaan ja kellään ei ole edes nimeäni ylhäällä. Joo tattista vaan, peitto ja tyyny sentään tulivat sattumalta ennen kun painuin pehkuihin yksinäiselle patjalle. Ja jos käydään sähköpostitse keskustelua, on ystävällistä ilmoittaa koko nimi ja mistä hyvästä minulle on viestiä laitettu. Tätä asiaa on vaikeaa laittaa pähkinänkuoreen, mutta moni järjestelmällisyyteen tottunut (suuri osa suomalaisista?) osaa kuvitella, mistä puhun. Kaikki valmistelu tuntuu tavallaan jäävän kesken ihan viime metreillä. Tästä oli kyse myös "Mikä yllätti Englannissa" -postukseni joissain kohdissa. Se lähtee aivan kuntosalin penkkien ja painojen järjestelystä saakka, mutta ymmärrän, että jossain tilanteissa tämä on myös vain tottumisasia.
  • Turvaohjeiden noudattaminen. Täällä tuntuu olevan sääntöjä toisinaan jopa enemmän kuin Suomessa: bussin penkeiltä ei saa nousta ennen kuin auto on täysin pysähtynyt, trampoliiniparkissa ei saa ottaa kuvia tai tehdä voltteja ilman henkilökunnan suostumusta... Ajan saatossa huomasimme kavereiden kanssa, ettei niitä valvo kukaan. Sitten taas trampoliinikerhon ekalla viikolla meille uusille ei edes näytetty, miten trampalla pysähdytään. Eikös vaan yksi nuori mies lentänyt minun jälkeeni trampoliinilta lattialle selälleen, kun hän oli vain yrittänyt hyppiä normaalisti paikallaan. "As long as you know how to stop, you'll be alright." Tämän jälkeen yleensä näytetään, miten homma tehdään, mutta vahinko pääsi tapahtumaan. Nuorukainen satutti niskansa, mutta mitään vakavampaa ei ilmeisesti käynytUimahallissa ja jopa kuuluisalla sillalla (kuvassa alla) on tiukat säännöt, ja niissä taas homma menee ihan nillittämiseksi. 
Clifton Suspension Bridge

Vuokrapyörä ja ihana vapaus mennä minne huvittaa!





  • Naulakot. Nyt ymmärrän, miksi jotkut eivät käytä takkia - eihän sitä voi ripustaa ikinä minnekään. Turha edes yrittää näyttää hyvältä, kun talvitakki roikkuu käsivarsilla koko illan. Nyt keväällä aloin tottakai salakavalvasti tottua ajatukseen: miksi hitossa raahaisin takkia mukanani, kun esimerkiksi baariin mennään kuitenkin usein yhdessä  taksilla? Facebookissa eräskin tyttö laittoi viestiä, kun joku oli pöllinyt hänen takkinsa baarin penkiltä. Onko se kaksi puntaa narikasta todella niin iso raha, että sen vuoksi riskeeraa omaisuutensa?
  • Nopeat kassat. En enää koskaan ikinä valita kassojen hitaudesta tai pitkistä jonoista  Suomen kaupoissa.
Maisema Brandon Hilliltä käsin



  • Suomenkieliset ihmiset. Luulin olevani hyvä englannissa, enkä toki voi sanoa olevani surkeakaan. Silti hävettää, hämmentää ja ärsyttää tilanteissa, joissa en keksi luontevasti englanniksi sanoja "kitaran kieli", "hätävaihtoehto/hätävara", "huudella vieraisiin pöytiin"... Kaikki ihan arkipäiväisiä juttuja! Lisäksi kaikki puhuvat ihan sekaisin amerikan, brittien ja kiinalaista englantia niin, että minun on vaikea ymmärtää ja siten myös vastata. Facebook äännetään käsittääkseni FEISBUK eikä "beibuk". Olen myös toisinaan käyttänyt suomenkielistä sanaa "tai" etsiessäni oikeaa lausemuotoa... Kukaan ei ole huomauttanut siitä, mutta en ole myöskään ainoa. En minäkään huomauta kiinalaiselle kämppikselle, että hei puhut muuten kaikista tekemisistäsi preesensissä. Pienen selkkauksen jälkeen tajuaa aina, missä mennään.
  • Kunnon sipsit ja Ranch-dippi. Salt & vinegar -makuun kyllästyy yllättävän äkkiä. Sipsit eivät toimi täällä ainakaan mulle samalla tavalla kuin suomalaiset. Onneksi sain Fuengirolan Suomi-kaupasta Ranchia!
Et ole käynyt Bristolissa, ellet ole käynyt Gloucester Roadilla. Se on ostosparatiisi vintagen ja pikkukauppojen ystäville: kadulla on eniten itsenäisiä pienyrittäjiä koko Iso-Britanniassa. The hype is real.




  • Toimiva ilmanvaihto. Jäävuoren huippua valottaakseni: kaupunkibussien ikkunat valuvat kosteutta pienenkin sateen jälkeen, ja ihmiset tyytyvät pyyhkimään ikkunoita. Turistibusseissa on helkkarin kuuma, ja viimeksi aloin voida siellä pahoin. Kuntosalin ilmasointikanavat puhaltavat suoraan yhteen kohtaan. Kämppäni oli talvella kylmä (ei ilmeisesti niin kylmä kuin joillain yksityisesti asuvilla), ja armoton humina kuuluu koko talosta etenkin öisin. Haukkukaa vain herkäksi, mutta tuollaisen huomaa kyllä vähemmästäkin. En pysty itse säätelemään asiaa kotona muuten kuin sulkemalla verhot ja toivomalla parasta.
  • Niin, kaihtimet. Nyt minun on verhojen kanssa valittava totaalinen pimeys tai kutsuttava koko maailma kylään avoimin verhoin. Olen nähnyt kahdet kaihtimet lähiöissä liikkuessani. Toisaalta sama ongelma on kotona Suomessakin, joten ehkäpä seuraavassa kämpässä sitten...
Ystävälliset myyjät ja edullinen pannullinen teetä. Teki niin hyvää kävelykierroksen lomassa!


Lehdet ovat täynnä tämän perheen touhuja.
  • Puhtaat lasit baareissa. Yhtä usein kuin saan juomani kirkkaassa lasissa Suomessa, lähes yhtä usein olen täällä saanut sen likaisessa - siis sellaisessa kunnossa, että tekisi mieli kiillottaa se vaikka mikrokuituliinalla pikaisesti. Ehkäpä asiasta voisi joskus sanoa jotain, mutta ei nyt olla hei niin takakireitä. Hygieniasta tässä vaan olisin kiinnostunut...
  • Muovittomat hedelmät. Ei sillä että Suomikaan olisi niin puhtoinen, mutta... Menin korkealaatuiseen ruokakauppaan, jossa omenatkin oli pakattu muoviin. Myös minitomaatit olivat rasiassa, niin kuin ne ovat tosin Suomessakin. Siinä muovikääreessä ei tosin lue, että "keep refridgerated to maintain freshness", mikä on täysin turhaa kun tomaatit säilyvät joka tapauksessa jonkin aikaa - ties vaikka kypsyisivät vielä! Myös parasta ennen -päiväykset liittyvät tähän, ja olen huomannut käyttäväni lähes viikon vanhaa maitoa ja vihanneksia. Onneksi esim. Greenpeace toimii aktiivisesti asian hyväksi Iso-Britanniassa, ja pullojen kierrätystä on alettu harkita täälläkin. Asuntolassa on onneksi myös hyvin suositeltavaa kierrättää, ja se on tehty aika helpoksi. Suomessa kierrätysasiat ovat silti paljon paremmalla mallilla. Ainakin yliopistossa on tiedostavia ihmisiä asian suhteen, ja järkkäsipä kaverin kaveri jopa ympäristöillan opiskelijapubissa. Pikkuhiljaa!


  • Aloittelu suomalaisten ystävien kanssa. Muutama vuosi sitten Gavinin kanssa ei ollut puhettakaan etkoista, mutta kaikki tuntuvat vaihtareita ja muita myöten nykyään tajuavan, että aloittelut ovat rahan takia välttämätön tapa. Yleensä se on myös hauskaa - mutta jotain siitä puuttuu. En todellakaan ole yleistämässä tätä seikkaa mihinkään suuntaan, vaan pakko mainita, että ikävöin suomalaisia ystäviäni! Baareissa sen sijaan moni jaksaa painaa pilkkuun asti, ja täällä soitetaan biisejä meikäläisen makuun.
  • Ympäröivä metsä. Britannia on täynnä kansallispuistoja ja maaseutua vapaine lampaineen, mutta erityisesti Southamptonissa luonto ei tunnu puistoista huolimatta olevan kovin lähellä. Mielestäni puistot eivät korvaa raikasta metsäpolkua, jossa hiekka rahisee jalkojen alla ja muuten vallitsee hiljaisuus.


  • Saunaa. Kun oikein palelen, voin lämmittää kaakaon mikrossa. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin (puulämmitteinen) sauna, joka auttaa lisäksi unentuloon paremmin.

Ps. Tulipa kaipuu takaisin Bristoliin. Tässä se nähdään, että ei se päiväretki aina vain riitä!

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

SOUTHAMPTONIN SUOMI-MYSTEERI

Ensin en kaivannut ketään suomalaista rinnalleni. Halusin seikkailla yksin ja tavata mahdollisimman paljon muita ihmisiä ja puhua englantia. Pari kuukautta kului, ja tähän alkoi jo hieman kyllästyä. Olisi kivaa ja helpompaa jutella välillä ihmisille, joiden kanssa ei tarvitse pohtia englanniksi oikeita sanoja, ja jotka ymmärtäisivät ihmeelliset asiat, jotka lievittävät koti-ikävää: Yökylässä-ohjelman Hannele Lauri -jakso, itse tehdyt karjalanpiirakat, Rentunruusu (oi kyllä), Pulkkinen Youtubesta... Psychology of attractiveness -kurssilla  opin asioita, jotka liittyvät tähän tutustumiseen ja muista ihmisistä viehättymiseen: familiarity, samankaltaisuus. Siihen me aina kuitenkin lopulta palaamme, tutumpiin ympyröihin. Ei ihme, että olen tykästynyt norjalaisiin täällä, kun heidän kanssaan on vaivattominta heittää läppää. Läppä ei edelleenkään ole sama kaikissa kulttuureissa.



Ensin ohitseni vilahti kaksi suomalaista, ja olin lähes kirjaimellisesti suu auki. He kävelivät ruuhkaisella juna-asemalla ohitseni jutellen siitä kuinka ei ole yhtään ähky, eikä minulla ollut aikaa pysäyttää heitä. Uskokaa pois, olisin rynninyt muuten heidän peräänsä ihan vain kysyäkseni, mitä he täällä tekevät. Sitten kului taas kolmisen viikkoa, ja selasin vaihtarikaverin edellisyön Insta-tarinaa. Sinne oli merkitty joku Saana*, joten tiesin että tuon on pakko olla suomalainen. Nämä olivat tietysti ne melkein ainoat aloittelut kyseisen kaverini luona, joihin en lopulta jaksanut mennä. Tivasin tietysti kaveriltani, että missä tämä suomalainen opiskelee. Ehkä otan häneen itse yhteyttä, jos muita ei ala näkyä.

Trampoliinivoimistelukerhon kanssa matkalla baariin kuulin, että yhdellä heistä on suomalainen kuorokaveri. Hän opiskelee kuulemma koko tutkinnon Englannissa, joten en usko törmääväni häneen kansainvälisissä porukoissa. Aina ne opiskelevat koko tutkintoa...



Sitten tuli St. Patricks day ja hengasimme porukalla pubeissa. Osan tiesin lähtevän Dubliniin juhlimaan sitä, mutta omalla kohdallani reissu jäi vain puheen tasolle. Mitä näinkään Facebookissa seuraavana päivänä: kaveri Dublin-kuvassaan istumassa saman pöydän ääressä kahden (2!) suomalaisen kanssa. Taas oli piritaa ja essiä tägätty kuvaan, eli en vain kuvitellut asioita.

Männäviikolla istuin kirjastossa. Luulin kuulevani hyvin suomalaisen "haloo"-huudahduksen jostain nurkasta, mutta siellä oli varmaan 300 ihmistä samaan aikaan, joten paikallistaminen oli mahdotonta. Muistelin, että Southamptoniin otetaan jopa viisi vaihtaria pelkästään Turusta vuosittain. Missä he siis lymyävät? Kysymys myös kuuluu: miksi he kaikki tunkevat tänne? Mikä tekee Englannista niin suositun kohteen suomalaisille? Ehkä tutkintomahdollisuudet ja se, että täällä oppii englantia "autenttisessa ympäristössä". Ja tänne on helppo tulla Helsingistä.




Ei tosin ole aivan totta, ettenkö suomea olisi puhunut. "Kippis"-huudahduksen olen opettanut varmaan kymmenelle ihmiselle, ja moni pyytää puhumaan suomeksi jotain randomia. Mutta sitten tapahtui jymyjuttu, käänteentekevä mahdollisuus laukoa omaa äidinkieltäni! Yksi norjalainen ystävä kertoi, että hänen helsinkiläinen kaverinsa haluaa opiskelemaan logopediaa (kai Turkuun). No herranjestas, nyt ollaan lähellä! Olimme matkalla baariin tässä kohdassa, ja norjalainen pyysi lähettämään neuvoja videon välityksellä Suomeen. Niinpä puhkuin suomeksi hänen Snapchat-videoonsa pikaisesti kaikki pääsykoevinkit jotka keksin, mutta en ikinä edes nähnyt, miltä se suomalainen wannabe-logopedi näyttää saati kuulostaa. Tsemppiä joka tapauksessa tätäkin kautta!

Tänään on boat ball, eli juhlat laivalla kansainvälisellä porukalla. Kaikki on siis vielä mahdollista.

*Nimi muutettu, vaikka mitä sillä on väliä. Ei kukaan kuitenkaan heitä paikanna.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

PÄIVÄ WINCHESTERISSÄ

Päätin pari viikkoa sitten lähteä viimein Winchesteriin, 15 kilometrin päähän Southamptonista. Siellä on oma yliopistonsa ja jotkut käyvät molempien kaupunkien kampuksilla, joten kaupunkien välillä kulkee opiskelijoille ilmainen bussi kerran tunnissa. Ei voisi siis olla helpompaa lähteä! Moni kävi siellä päiväretkillä heti aluksi, mutta itselläni kesti kauemmin lämmetä. Kun ilmat viimein suosivat ja mulla oli vapaapäivä, pakkasin kameran reppuun ja unohdin eväät jääkaappiin - taas.... Onneksi nälkä antoi odottaa, vaikka viiletin aika hyvää vauhtia ympäri vanhaa pikkukaupunkia.

Lähdin siis yksin - yksi parhaista päätöksistäni koko keväänä. Viihdyin niin hyvin, että lähdin myös Bristoliin itsekseni. Tämä on sikäli vaarallista, ettei yksin matkustaessa tahdo saada hyviä kuvia omasta pärstästä. Mutta ehkä noilla retkillä pääpointti en olekaan minä.




Olin tässä tosielämän labyrintissa tahallani eksyksissä hurjat 20 minuuttia - tuolla olisi varmaan päässyt kiipeämään katoillekin.

Winchesterin päänähtävyydet pystyy kiertämään viidessä tunnissa mukavasti eteenpäin jolkotellen - olen elävä todiste siitä. Aloitin Great Hallista, jossa on puutarhan ja pienen taidemuseon lisäksi kuuluisa kuningas Arthurin pyöreä pöytä. Olen nähnyt tuon pöydän vain Mauri Kunnaksen kirjoissa, ja muistin nimetkin: Guinevere oli kuningatar, mutta kirjassa se oli kylläkin koira. Oli jopa pieni pettymys nähdä tauluissa ihmisiä eikä mustanenäisiä piirroskoiria...



Naamiaisvaaterekiltä minulle kelpasi yllättäen vain tuo puuhka.


Seuraavaksi kävelin kauppakujaa pitkin Winchesterin tuomiokirkolle. Oli mieletön! En vain päässyt sisälle muistotilaisuuden vuoksi. Kirkko on suosituin nähtävyys koko kaupungissa ja kuulemma upea myös sisäpuolelta. Siellä olisi ollut myös kahvila, jossa olisin mielelläni nauttinut pullan. Eteenpäin talsiessani en taaskaan halunnut katsoa karttaa vaan uskoin löytäväni kaupungin vesimyllyn, jos vain kävelisin joenvartta eteenpäin. Tienviittoja nähtävyyksille oli monessa kadunkulmassa. Päädyin kävelemään joelle pikkuteitä pitkin, ja niitähän Winchesterissä riittää. Välillä tuli rajujakin sadekuuroja ja sitten taas paistoi, mutta hyvin tuon kelin kanssa pärjäsi. Onneksi paistoi juuri silloin kun pääsin joelle, sillä se oli todellla kaunista ja jotenkin suloista aluetta. Koko kaupunki on ennen kaikkea kaunis.









Myllyn pääsymaksu oli yhden punnan opiskelijalta, sillä lähes puolet rakennuksesta oli remontissa. Porukkaa oli tosi vähän liikkeellä, ja tuollakin sain ensimmäisen vartin olla ihan yksinäni. Istuin puutarhapenkille vähän kauemmas myllyn huminasta, ja haaveilin taas eläkepäivistä tuollaisissa maisemissa.







Tämän jälkeen olin vähän ymmälläni, että mitäs nyt pitäisi tehdä. Nälkä alkoi tehdä tuloaan, ja kävelin yhden myyjän opastamana Guildhallille. Siellä oli vessa ja jotain hienoja huoneita, joihin myös hiippailin sisään. Se oli kai ihan sallittua, että ei tässä nyt mitään kapinallisia päästy olemaan. Luulin löytäneeni taas yhden kirkon high streetin tuntumasta, mutta se taisikin olla joku vanhusten palvelutalokompleksi. Suloista puutarhaa ja pikkupuroa näkyi sielläkin, mutta ihme kyllä kukaan ei kysynyt, miksi hengailen pihojen perimmäisissä nurkissa.


Kahvat sisäänkäynneillä paljastivat viimeistään asujien ikähaarukan...

Pääsin vihdoin syömään: jo bussissa olin nähnyt Royal Oakin ja päättänyt, että syön siellä. Se oli hienostuneempi versio peruspubista, ja erityisesti beer garden (miltä kuulostaisi suomeksi OLUTPUUTARHA) houkutteli istumaan katostensa alle. Aurinko paistoi ja omistajien koiria pyöri nurkissa. Yksi tuli heti kinumaan multa ranskalaisia, mutta pysyin lujana varmaan sen puoli tuntia. Sitten meistä tuli kaverit... Terassilla oli hyväntuulista porukkaa. Joku vanhempi herrasmies oli iskenyt silmänsä minuun - oikeastaan heitä oli kaksi. Kadun nyt vähän sitä, etten mennyt heti sen toisen juttusille, joka jutteli minulle neutraalimmin kuin tämä ukko, josta kerron seuraavaksi. Tällä tyypillä oli selvästi joku ällöttävä flirtti päällä, mutta se lakkasi onneksi aika äkkiä. Päädyin istumaan hänen pöytäänsä, ja hän kertoi "uudenlaisesta lääketieteestä", jonka aika äkkiä tajusin olevan melkoista bullshittiä. Mutta siinä kun oltiin, pyysin häntä tekemään omankin nimeni kirjaimista jonkun numerologisen kartan, josta näki omat vahvuuteni ja sieluni edelliset elämät. Olin kuulemma vanha sielu. Se ei nyt sinänsä tullut yllätyksenä. Kun sanoin ettei homma vaikuta kovin tieteelliseltä, hän totesi että kyseistä tieteenalaa syrjitään jostain syystä vielä 20 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeenkin. Annoinko vieraalle tyypille oikean nimeni? Sukunimeksi sentään ymmärsin laittaa äitini tyttönimen. Se toimii tuollaisissa paikoissa, vaikka äijä oli taatusti ihan harmiton. Tarjoilijoiden käytöksestä huomasi, että mies on A-luokan kanta-asiakas. Hyvästelin hänet ja koirulin ja lähdin jälkkärille.








Tiesin jo suunnilleen, mistä päin saa leivoksia, mutta käännyin taas jännälle sivukujalle. Löysin hattukaupan! Eihän tuollaista voi ohittaa noin vain. Jos olisin ollut kaverien kanssa, he olisivat taatusti halunneet jatkaa matkaa. Astuin sisään pikkupuotiin ja selitin rouvalle tiskin takana, että ei tällaisia näe ikinä missään. Hän sovitteli päähäni muutamaakin hattua, kun tajusin että pääsen taas häihin tulevana kesänä. Sanoin jo, että olisin halukas ostamaan jonkun hillityn pillerihatun tai kukkapannan. Sitten vilkaisin hintoja. Sovimme, että "tulen myöhemmin uudestaan, jos saan äitini maksamaan". En ollut jostain syystä ajatellut, että tuollaisia perinteisiä brittihattuja ei tosiaan ostella noin vain heräteostoksina, ellei ole joku aatelinen. Hatun tekeminen kestää kuulemma yleensä päivän, mikä kuulosti omaan korvaani aika nopealta tahdilta. "It takes a day and forty years to make one." Pakko arvostaa käsityöläistä!

Siinä lepää 420 punnan kukkahattu. Oli ihan törkeän hieno (näytti livenä paremmalta), mutta eihän tuota voisi edes käyttää Suomessa.






Sain leipomosta viimeinkin himoitsemani pullan. Kävelin vielä yhden pikkuostarin läpi, josta saatoin ostaa jollekin perheenjäsenelle tuliaisenkin... Winchester on kyllä suorastaan helmi verrattuna Southamptoniin, ja siitäkin juttelimme pubiukkelin kanssa. Sopivan kokoinen, nätti, hiljaisempi ja tyylikkäämpi. Southampton tuntuu putoavan johonkin suuren kaupungin ja idyllisen pikkukaupungin välimaastoon, ja sillä ei oikein ole kunnon "profiilia". Tämä on tosin vain minun mielipiteeni (ja muutaman muun), koska en saa niin paljon kiksejä isosta ostoskeskuksesta. Ainakin täältä kulkee laivat muualle. Tässä onkin neuvoni Southamptoniin tuleville (opiskelijoille): lähde Winchesteriin. :D Winchesterissä on keskustan ulkopuolella eräs kukkula, johon kannattaa mennä katsomaan maisemia. En halunnut viettää ihan koko päivää kaupungissa illalla olevien menojen vuoksi, joten kukkulalle voi kiivetä sitten ensi kerralla. Kyllähän se kävelykin alkoi jo tuntua jaloissa!