maanantai 4. marraskuuta 2019

TÄYTYYKÖ KAIKKI TEHDÄ ITSE?






"...and a tomato salad, please"

"Miten mä en oo yhtään yllättyny", kuului hotellihuoneessa kun tiirailin olkapäitäni auringonoton jälkeen. Toinen niistä oli palanut, ja siinä oli erotettavissa selvästi, mistä kohdasta olin unohtanut aurinkorasvan. Siis yhdestä hiton olkapäästä! Kerta ei ole ensimmäinen, mutta näin käy noin kerran kymmenessä vuodessa. Rakas perheenjäsen muistaa tällaiset kyllä pitkään ja jaksaa muistutella niistä ääneen. En palanut onneksi pahasti, sillä kyseinen olkapää oli jo normalisoitunut parin päivän päästä. Ei tuo silti tervettä ole! En ymmärrä miten jotkut "unohtavat" aurinkorasvan kokonaisesta selkänahasta ja pystyvät elämään sen kanssa...







Kilpailija nro 4 halusi tasan tarkkaan esitellä uimapukuaan - ja hiuksia, jotka näyttävät tuolta vain silloin kun on juuri menossa suihkuun pesemään ne.
Kun sitten olin suihkutellut ja oli aika siirtyä taas selailemaan alueen ravintoloita puhelimella, kuulin rohinaa ja rousketta sängyltä päin. Pienen nälän hiipiessä oli tärkeää, että molemmat meistä saivat härnäpalaa ennen illallista. Siksi pieni tappelu meinasi syttyä, kun näin siskoni Pringles-purkin kanssa sängyssä. Sängyssä, ilman minua! Erään herkuttelijan käsi oli käynyt hiukan liian aikaisin purkilla, ja siinä nyt mietittiin paljonko sipsejä voi vetää ennen ruokailua, että mahaan mahtuu sitten muutakin. Pringleseistä riitti onneksi molemmille, mutta kyllähän noita purkkeja piti suolatasapainon ylläpitämiseksi ostaa ihan reippaasti pitkin lomaa.

Olin sanaton.


Jos olimme aamiaisella aina melkoisen viime tingassa, sitä olimme myös musikaalin yleisössä ja veneretkellä. Muualle ei oikeastaan ollutkaan niin kiire, kun ei ollut aikatauluakaan. Kävimme snorklaamassa pari tuntia Hvarin lähellä pikkusaarten rannoilla. Siellä olisimme kyllä voineet vetää koko ryhmää, joka oli ahdettu pieneen kalastusveneeseen. Olimme siis ajoissa, ja pääsimme sovittamaan räpylöitä ensimmäisten joukossa. 17 euroa kahden tunnin snorkalukselta ei aseta kovin sensaatiomaisia odotuksia, mutta olettaisin että kaikille riittää edes seisomapaikkoja veneessä, tai että retkiä on vedetty niin kauan (ja kaksi kertaa päivässä), että niiden organisoinnissa olisi kehitytty. Tämän postauksen otsikon mukainen lausahdus kuului monta kertaa matkan aikana siskoni suusta, mutta nyt myös minun. Sisko järkkäsi snorklausretken saman tien uudelleen mielessään, kun veteen oli päästy pulikoimaan. Tehdään tästä harjoitus: Veneeseen astelee sekä sukeltajia että snorklaajia. Retken järjestäjä tietää, että vain toisesta päästä venettä pääsee mereen oikeaoppisesti, ja että snorklaajat päästetään ensin, sillä heillä ei kulu aikaa varustelujen asetteluun niin kauan kuin sukeltajilla. Miten asettaisitte heidät veneeseen jo satamassa?

Joidenkin firmojen palvelukuvauksissa vastaus tähän kysymykseen on: "Yks hiton hailee, meillä ei ole järjestystä eikä sellaista tarvita." Kaikkihan nauttivat siitä, kun nahkeat sukelluspukupyllyt osuvat toisten uikkareihin, kun ohittelemme toisiamme ahtaassa veneessä. Moni ei osannut edes väistää, vaikka tämä snorklaajien etulyöntiasema kajautettiin ilmoille hyvin selkeästi. Kaiken lisäksi veneeseen oli rakennettu vanerikoppi, joka ei olisi oikein mahtunut sinne, mutta se oli laitettu sopimaan. Oliko kopissa kaikille mieluinen yllätys eli wc? Ei ollut, vaan veneen kapteeni pääsi sinne vaihtamaan oman sukelluspukunsa. Sitä ei jostain syystä pystynyt vaihtamaan firman toimitiloissa satamassa, jossa näkyi olevan taukotilaa sun muuta ihan riittämiin.







Emme pyöritelleet silmiämme liikaa, vaan menimme innoissamme veteen. Snorklaus oli ihanaa, satumaista ja rentouttavaa. Seuraavalla etelänmatkalla haluan ehdottomasti lisää tuota. Katselimme rantakivikoiden simpukoita, ja kalojakin näkyi jonkin verran. Yritimme sukeltaa myös syvemmälle sen kummemmin hengittelemättä, mutta en tiedä miksi olen niin surkea pidättämään hengitystäni! Lapsena sukeltelin varmaan enemmän kuin olin pinnalla, ja nyt iskee pakokauhu (tai siis happi loppuu) viiden sekunnin uppeluksissa olemisen jälkeen. Laitesukellus ei innosta itseäni hirveästi siksi, että liitän syvällä veden alla olemisen jotenkin ahtaisiin paikkoihin. Ne taas saavat minut kauhun valtaan nopeammin kuin korkeissa paikoissa roikkuminen. Mutta snorklaus on ihanaa! Paluumatkalla vedimme proteiinipatukoita ja notkuimme raukeina pidellen veneen reunoista kiinni - istumapaikat oli varattu sukelluslaitteille. Snorklauksen jälkeen huomasimme, että varovaisuudesta huolimatta siskoni järjestelmäkamera ei enää suostunut ottamaan kuvia. Se hajosi siis niin ettei sitä erkkikään korjannut enää reissun päällä, mutta ilmeisesti se on vielä korjattavissa. Onneksi onnettomuus sattui "vasta" tuossa vaiheessa matkaa, sillä parhaat kuvat näissäkin postauksissa on napsittu sillä. 

Eihän tässä päästy kuin vasta vauhtiin! Ensi kerralla jetset life -tyyliä eli kuvia minusta kirppislaukkuni kanssa rantabulevardeilla (ylhäällä jo yksi maistiainen, grrau). Lopuksi vielä kuva, joka on otettu jo menomatkalla, kun yritin valmistautua haastaviin sosiaalisiin tilanteisiin:


keskiviikko 2. lokakuuta 2019

KROATIA JA KATRI HELENA







Ollaanpa rehellisiä Kroatia-seikkailusta. Seikkailuksi sitä ei ensinnäkään voi kutsua, sillä villein asia, mitä rantalomallamme tein, oli äyriäispastan tilaaminen. Ehkä myös se, että yritin sukeltaa pintaa syvemmälle pelkän snorkkelin kanssa. Ja hyppääminen "vesipuiston" toiseksi korkeimmasta kohdasta!

Olimme siskoni kanssa päättäneet, että tämä reissu ei ole mikään itsensä voittamisen intensiivikurssi vaan lepoloma. Niinpä emme jaksaneet mennä kuvailemaan Zlatni Rat -rannalle aamuseitsemältä, kun siellä olisi varmasti ollut vielä tyhjää. Emme ottaneet kahta veneretkeä peräkkäisinä päivinä, sillä tiesimme olevamme aivan uupuneita moisen jälkeen. Tai siis sisko tiesi paremmin. Uupumisen ei pitäisi olla loman tarkoitus. Täytyy sanoa, että kumpikin meistä sai hiukan liian vähän unta viikon aikana, mutta ihanan hidasta elämänmeno kieltämättä oli. Jos aamuisin ei olisi pitänyt ehtiä aamupalalle ennen kello kymmentä, olisimme nukkuneet varmasti juuri siihen saakka.

Vietimme viikon siis Kroatian Brac-saaren eteläpuolella Bolissa. Meidän ja muutaman muun suomalaisen mielestä kohteessa oli siistiä, tiet olivat suurilta osin hyvässä kunnossa (jos autoretkeilijöitä kiinnostaa) ja meno oli aika rauhallista Zlatni Ratin muikeasta bilemetsästä huolimatta. Nimesimme sen bilemetsäksi, sillä yhdessä maailman suosituimmista hiekkarannoista oli kahvila- ja ravintolakompleksi, joka oli piilossa sitä ympäröivien puiden varjossa. Bileet alkoivat yhdessä ravintolassa aina joskus viiden aikaan iltapäivällä, ja musiikki oli kieltämättä kutsuvampaa kuin Turun Fortessa puolenyön aikaan - ja satun tykkäämään niidenkin musasta. Kerran menimme kurkkaamaan bilemetsään, mutta vaikka musiikin voimakkuus vastasi Ruisrockin päälavan menoa, monikaan ei tanssinut siellä sen kummemmin vaan hörppi juomiaan paikallaan. En olisi pystynyt keskustelemaan tuollaisessa paikassa, joten päätimme että sinne mennään ainoastaan heiluttamaan peppua jos niikseen tulee. Kuuntelimme musiikkia mielellämme rantavedessä lilluen. Koska matkakumppanini on sininen (Idiootit ympärilläni -kirjan mukaan) ja olemme molemmat melko tottuneita matkailijoita, olimme Varautuneet Kaikkeen. Muun muassa uimakengät osoittautuivat todella käytännölliseksi varusteeksi rannoilla, sillä moni muu turisti valitteli teräviä kiviä kahlatessaan vedessä paljain jaloin. Laastareitakaan ei ollut mukana liikaa, sillä meikäläiselle nyt aina sattuu ja tapahtuu...


Zlatni Rat





Päivät kuluivat kuten rantalomalla yleensäkin: hävyttömän Nesquik- ja munakaspainoitteisen aamiaisen jälkeen läpsyttelimme altaalle toteamaan, että on aivan perskuleen kuuma. Tarjolla oli mm. vesijumppaa, johon siskoni osallistui ainakin kaksi kertaa. Sen aikana tyydyin lukemaan Sinkkuelämää-sarjan Mirandan tyylisesti hattu ja aurinkolasit kasvoilla Idiootit ympärilläni -kirjaa toivoen, ettei kukaan puhu minulle. Ja puhuivathan ne allasviihdyttäjät - tästä lisää myöhemmin. Sitten lähdettiin jollekin lähialueen rannalle makoilemaan ja toteamaan, että siellä sentään tuulee, vaikka kuuma onkin. Välissä piti toki aina tankata vatsa sopivan täyteen, ja söimme matkan huonoimman annoksen onneksi jo ensimmäisenä päivänä: joku ääni samanmuotoisissa päissämme sanoi, että seitsemän euron hampurilaisannos olisi hyvä idea. Ravintolan kulmauksessa oleva jättigrilli kävi kuumana, ja muiden ihmisten annokset näyttivät hyvältä. Kun annokset tulivat pöytään, huomasimme että ketsuppi ja majoneesikin olivat lautasella vielä valmiissa pusseissa eivätkä hampparin välissä, ilmeisesti ajatuksella "saa käyttää muttei ol pakko hei". En odottanut ihmeitä mutta en noin surkeaakaan annosta. Muuten ruokakokemukset lämmittivät aina mieltä, ja maisemilla oli varmasti niihinkin positiivinen vaikutus.

Illat olivat säätilaltaan täydellisiä, ja tällaisena koko keholla nautiskelevana ihmisenä ihastelin kovasti leutoa ja pehmeää ilmaa, joka auringon laskiessa leijui ympärillämme. Päälle vielä rento kroppa päivän jäljiltä, eikä hiki enää valunut joka paikasta. Läpsyttelimme (ja kopistelimme, korkkarit oli pakko pistää välillä jalkaan) keskustan ravintoloihin, ja löysimme oikein mainioita paikkoja. Tripadvisor oli ohjenuoramme, mutta emme tuijottaneet sitä orjallisesti. Muun muassa ensimmäisen illan Pumparela oli italialainen unelma, josta tilasin jonkinlaisen rapupastan. Yritin vaihtaa muutaman sanan italiaa tarjoilijoiden kanssa.  Siskoni näytti leijuvan pöydän ääressä veden päällä, sillä ravintolan pöydät olivat niin lähellä vettä. Ihme etten lennättänyt mitään mereen näissä ruokapaikoissa - haarukkaa tai omaa käsilaukkua...













Jalo ajatuksemme kuunnella Kroatian top 50 -listaa Spotifysta kosahti nopeasti, kun aloimme keksiä hotellihuoneessa toinen toistaan parempia Suomen iskelmähittejä. Emme oikeasti kuuntele niitä juuri koskaan, mutta yhtäkkiä kello viiden teellä (eli kun toinen meistä meni suihkuun ja toinen sai sometauon) innostuimme Jari Sillanpäästä, Katri Helenasta, Janne Hurmeesta ja Arja Korisevasta... Toki myös eksoottisista Enyasta, Eros Ramazzotista ja Los Loboksen La Bambasta! Romantiikkaa reissuun saa helposti kuuntelemalla täysillä Katson autiota hiekkarantaa -biisiä. Olemmeko nyt sopivia kandidaatteja Matkaoppaat-sarjaan? Toiset ottavat etelään lähtiessään mukaansa Oltermannia, ja me kaivoimme iskelmätaivaan tähdet piristämään iltojamme.

Tuossapa reissun tunnelmat pikaisessa pähkinänkuoressa. Lähdimme myös snorklaamaan, sain siskon kiinni rysän päältä hotellihuoneesta ja kävimme veneretkellä Hvarissa. Menimme myös eräänlaiseen vesipuistoon kahdesti ja vedimme aivan vimmatusti jäätelöä. Järkkäri koki kovia, ja pari kiukkuhetkeäkin saatiin aikaiseksi. Palataan näihin vielä parissa eri postauksessa! Ei myöskään unohdeta matkakumppanini säätöä hotellihuoneen ilmastoinnin kanssa tai sitä, miten sisko sai pyöritellä silmiään aurinkorasvan laittoni kanssa... :)

maanantai 22. heinäkuuta 2019

MAASTOUDUIN HALISTEN KOSKEEN







Ei sinne pöpelikköön pitäisi mennä heilumaan, kun sieltä voi punkkien ja roskan lisäksi löytyä kyseenalaisia tyyppejä tekemässä pahuuksiaan. Halusin kuitenkin veden ääreen ja piiloon katseilta, joten ikuistimme siskoni kanssa yhden Ruisrock-asuni jälkikäteen. Tuon Indiskan kaftaanin lisäksi mulla oli festareilla mustat sukkahousut ja verkkosukkikset päällä, koska en kokenut että silloin lauantainakaan olisi ollut varsinainen helle. Illan pimetessä olin tyytyväinen valintaani. Kaftaani toimii myös kotiasuna ja rannalla (jos joskus sinne pääsen). Alle voi pukea topin, bikinit tai kotona ei mitään.

Kesäloma (=hetkellinen työttömyys) alkoi perjantaina, ja olen helpottunut. Kyllä ihminen vaan tarvitsee joutenoloa ja suunnittelemattomia kesäpäiviä. Mulla oli jo nyt mieletön viikonloppu kotona palautuen ja mökillä perheen kanssa. Nyt saan myös nukkua univelkoja pois, jos tämä lämmin sää sen suo. Tukkakin on lomamoodissa, kuten kuvista voi nähdä. Olen käyttänyt oikeita kesävaatteita luvattoman vähän, joten tässäpä nyt iloista kuvitusta niistäkin. Vältän pitkiä housuja parhaani mukaan seuraavat kolme viikkoa, ja pääsen käyttämään kaapista löytyviä hameita ja mekkoja. Mulla on perjantaina synttärijuhlat, joten silloin ainakin haluan diivavaihteen päälle! Saan vihdoin emännöidä ystäviä uudessa kämpässäni. Heitä on tulossa odotettua enemmän, joten katsotaan miten mahdumme... Aina voi vetää pihallakin happea, jos tila tuntuu loppuvan kesken! Ja toivottavasti luovuus pääsee lomalla kukkimaan, jotta blogissakin näkyisi reilummin tekstiä. :)


Luonnon oma kukkakimppu!


lauantai 29. kesäkuuta 2019

SYYT, MIKSI AION JUMITTUA ULLAKKOASUNTOONI

Toivottavasti en siis jumitu kirjaimellisesti. Ovet ovat leveitä, joten mahtunen vielä kunnon massakaudenkin jälkeen ulos täältä. Olen kuitenkin muuttoja ja uusia alkuja sen verran täynnä, että nyt saa riittää. Elämäni on asettumassa aloilleen, ja se on enemmän kuin tervetullutta. Muuttamisessa kun on harjaantumisenkin jälkeen paljon pulunkakkaa. Vai oletteko joskus löytäneet itsenne uudesta kämpästä parin päivän jälkeen todeten, että "ihanaa kun kaikki jo toimii"? En minäkään. Ensimmäisenä muutonjälkeisenä aamuna en löytänyt puurokulhojani. Sitten muistin, että Ukista lähti kaikki, teelusikat vain jäivät. Onneksi sain haettua ne vielä, sillä tykkään syödä niillä jäätelöä. Vaikka kaikki tietävät, että ruokalusikkakin käy pienen jäätelötynnyrin tyhjentämiseen mainiosti.









Likaiset aurinkolasit ja Kesärauha-festari
Muutin takaisin Turkuun puutaloalueelle, josta olen vuosikausia haaveillut. Täältä piti ostaa itselle sellainen raskaan sarjan työleiri, mutta päädyin vielä toistaiseksi vuokralle ullakkohuoneistoon. Joku muu on selvästi tehnyt raskaan työn puolestani, sillä tämä ei ole mikään homeinen luukku, johon ei tule lämmintä vettä. Täällä ihmisen sielu lepää, ja ilma on raikasta. En ole ollut kotiin tullessani näin rauhallinen ja tyytyväinen moneen kuukauteen. Viikonloputkaan eivät yleensä olleet vuoden alussa mitään lepolomia, mutta nyt osaan nauttia vapaapäivistä.

Niin miksi muuttaminen on aina jotenkin pöljää? Vaikka siksi, että etsiessään lähintä kierrätyspistettä muistaa, että Cittarissa olisi postipaketti haettavana. Lopulta itsensä löytää liian kaukaisesta ruokakaupasta kierrättämässä muuttokuorman paperiroskia - pyöräillen. Paperia oli iso kassillinen, ja poljin innoissani kaupalle saakka. Tiedän, että moni olisi vain heittänyt perusroskikseen kaiken irti lähtevän. Paperiroskaa on sen jälkeen kertynyt lisää, mutta ei hiiskuta syistä muuttoapulaisille: nyt kun vuosien päästä oikeasti tarkastelin "tärkeiden asioiden" mappieni sisältöä, huomasin että olin kuskannut kaikkiin asuntoihini aina myös vuoden 2010 paperiset tiliotteet. On tullut Marilynissa ja Hesburgerissa kuulkaa käytyä...

Myös pikkuvikoja ilmaantui asunnossa, kuten lavuaarin hana: päätti sitten vuotaa niin että melkein koko kaappi lahosi. Muutto ei myöskään ole muutto ilman sitä pirullisinta kapistusta, joka täytyy kantaa rappusia pitkin ylös. Itselläni tämä kapistus oli pyykinpesukone, onneksi sentään kapea laatuaan. Toisaalta pirullisin oli suurehko sohva, jota en itse tietenkään joutunut kantamaan. Ja tästä päästäänkin ikävimpään asiaan, mitä ihminen voi toiselta pyytää: "Pääsisitkö muuttoavuksi?"

Kun internet ei toimi, ei tällaisen citykissan elämässä toimi oikeasti moni muukaan asia. Mutta kylläpä alkoivat kirjahyllyn kirjat taas kiinnostaa kun sairastuin flunssaan - televisiokin tuli vasta kolmen viikon päästä muutosta. Ja se telkkari ei muuten vieläkään toimi, kun en ole jaksanut kysyä joltain asiasta tietävältä, miten sen pitäisi toimia. Myös pari mysteerilaatikkoa pitäisi vielä hakea vanhemmilta omaan kämppään. Muutin siis tavallaan tuplana: Uudestakaupungista osan, ja isoja kalusteita ja roinaa vanhemmilta. He kuitenkin sanoivat petollisesti, että "ei niillä ole mikään kiire". Perästä kuulunee pian.

Kun tein muuttoilmoituksen, mulle soitettiin seuraavina päivinä valehtelematta n. 15 eri numerosta. Kaikki halusivat myydä edullista sähköä, internetliittymän ja myös päivittää operaattoriasiani. Tällainen puhelinhäirintä on ikävää siinä kohdassa elämää, kun kesätyösopimus pitäisi allekirjoittaa ja muitakin asioita hoitaa, eikä voi tietää onko puhelimen päässä joku oikeasti tärkeä henkilö. Ja se Cittarista haettu postipaketti? Nopea nettiliittymäkokeilu, jonka palautin kireänä parin viikon päästä, kun oivalsin että talomme oma netti on ihan oikeasti nopea. Ja se saatiin toimimaan.





Auringonnousuhommia

Kun muiden törttöily rauhoittaa stressiputken jälkeen.

Muutto ajoittuu joskus ikäviin ajankohtiin. Temptation Island Suomen ja Bachelorin seuraaminen olivat pahasti katkolla, kun netin saamisessa kesti. Telkkari tosiaan löytyi, mutta kanavat eivät. Ajankohta oli siksikin haasteellinen, että gradu oli kesken ja viimeinen tentti tulossa. Näitä oli kätevä vältellä järjestelemällä kämppää mieleisekseen. Vaatehuoneen siivouksessa meni pari tuntia. Suuremmasta pienempään asuntoon muuttaessa on jännittävä haaste saada kaikki omat kamat mahtumaan nurkkiin. Uffille lähti jo säkillinen vaatteita, mutta järjestellessäni tavaroita tajusin myös, että tarvitsen yhä lisää säilytysratkaisuja. Rahaa palaa, jotta feng shui säilyy. Kuvia ei vielä oikein ole, sillä hienosäätö on tosiaan kesken. Ajatus säästeliäästä toukokuusta on muisto vain, kun viilettää ostamaan siistejä (kesä)työvaatteita ja ruokapalkintoja hyvin hoidetusta opiskeluviikosta.

Mulla on nykyään postilaatikko, mutta heti muuton jälkeen unohdin kurkata sinne monena päivänä peräkkäin. Kun en ole tottunut! Onneksi sain sentään laskut maksettua - niitä oli kertynyt lootaan mukavasti. Ja se "edullinen aikakauslehti" lähetti kestotilauslaskun, kun ei tällaisessa hässäkässä muista perua tarjoustilauksiaan. Valmistuin kesäkuussa, joten pelkäsin tuoreen muuton vuoksi myös maisterinpapereiden lähteneen vahingossa Uuteenkaupunkiin tai muille teille tietämättömille. Sain nekin onneksi lopulta käteen ojennettuna tiedekunnan juhlassa. Siellä ja muissa sosiaalisissa tapahtumissa saa myös selitellä monelle, missä nykyään asuu, kenen kanssa ja millaisessa asunnossa.

Vaikka kaiken siirtäminen uuteen asuntoon kesti yhteensä vain reilun tunnin, on muutossa aina muuta kivaa puuhastelua, jonka jätän mieluusti muille muutamaksi vuodeksi. Muistakaa toki nauttia jokaisesta hikisestä rappukäytävän askelmasta ja sähkönsiirrosta, jotka teette. Helpointa sopeutumisesta on kuitenkin mulle tehnyt se, että voin edelleen käydä ruokaostoksilla lemppari-Prismassani.


Ja elämä on taas helppoa

torstai 23. toukokuuta 2019

MAASEUTUMATKAILUN UUDET MAINOSLAUSEET

Bussimatkat välillä Turku-Uusikaupunki olivat usein ihan mukavia, sillä ajomatka on vain reilun tunnin ja siinä pystyi syventymään lehteen tai kuuntelemaan musiikkia. Sunnuntait olivat kyllä kurjempia reissupäiviä kuin perjantait, luonnollisesti. Aloin kevään tullen miettiä, minkälaista taidetta matkan varrelle voisi mahtua. Varsinkin Laitilan kautta kulkiessa maisemat ovat tottuneelle silmälle lopulta aika yksitoikkoiset. Pelloilla näkyi keväällä eduskuntavaaliehdokkaiden mainoksia, mutta voisi sinne kehittää muutakin mukavaa. 









Entinen "takapihani"

Bongasinkin kyltin arviolta Naantalin liepeillä, jossa luki "tavataan taas". Ihmettelin hetken, että kenen kanssa tavataan: Naantalin vai kyltin vieressä nököttävän omakotitalon? Mielestäni noita voisi kehittää lisää ja jättää omia mielenilmauksia kyltteihin. Mynämäen kohdalla voisi lukea, että "täällä ei tosiaan asu melkein ketään", Maskun kohdalla "parempi kuin Mynämäki" ja Kustaviin johtavalla tiellä "sinun piti kääntyä jo Uuteenkaupunkiin". Nämä  ideat kumpuavat toki omista mielikuvistani, kokemuksistani ja muiden kertomista tarinoista.  Unohdin vielä välistä Mietoisen, joka kerskuu olevansa "miellyttävä asua ja elää". Jos nyt ammutaan noin kovilla kuin sanojen alkusoinnuilla, ehdottaisin Laitilalle kylttiä "laimeampi kuin Uusikaupunki". Kalanti on siinä niiden välissä: kova luu joka vaatii kenties vieläkin itsenäisyyttä kuin saamelaiset konsanaan. En uskalla sanoa heidän brändistään mitään, ettei mene kulttuuriseksi omimiseksi.

Kuntien markkinoinnissa tärkeintä ovat kuulemma myyvät mielikuvat. Minua ei tässä tapauksessa kannata päästää brändäämään kuin ehkä Mossalan saarta, josta mulla on lähestulkoon pelkkää positiivista sanottavaa. "60 asukasta, 60-lukulainen meininki." Eikö teekin mieli lähteä rengastielle polkemaan? Joku markkinointiasiantuntija sanoi, että kaikkia ei kannata lähteä miellyttämään. Mossalan saaressa sitä riskiä ei olisi alkuunkaan.











En valitettavasti usko Ukin keksivän omia hätkähdyttäviä tervetulokylttejä. Heidän meriteemansa on niin päällekäyvä, että se ei voi yllättää enää ainakaan paikallisia. En keksi kaupungista muita yrityksiä kuin Kotipizzan, Hesburgerin ja Alinan kenkäkaupan, jotka eivät yritä ratsastaa "meren aalloilla" tai "majakan valoilla". Rosamunda on lounasravintola, josta en heti keksi yhteyttä merellisiin juttuihin, mutta varmaan sekin on jonkun vanhan paatin nimi, joka minun tottakai pitäisi tietää.

Tekstin kuvat on otettu omalta mökiltämme, ympäri Uuttakaupunkia ja siellä käymältäni veneilykurssilta, jonka käytännön osuus oli oikein hauskaa ja opettavaista puuhaa. Laitoin yhden kuvista Instagramiin, ja katsoin muiden julkaisemia kuvia tagilla #boatingseason. En olekaan ymmärtänyt, että veneessä kuuluisi olla itsellänikin pulleat purjeet ja takapuoli paljaana.  Mulla on selvästi vielä opittavaa.