sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

"SYRJÄSSÄ VOI KESKITTYÄ GRADUN TEKEMISEEN"

Luulin ja tiesinkin, että uudelle paikkakunnalle muutto väliaikaisesti ei suju ihan noin vain. Enkä muka ole edes muuttanut väliaikaisesti, vaan kirjat piti vaihtaa Uuteenkaupunkiin. Olen siis virallisesti uusi ukilainen, tosin enää noin kuukauden verran jos suunnitelmat pitävät. Posti on ollut sen mukaista: Vakka-opisto ja koko kaupunki kosiskelevat minua nyt johonkin aktiviteetteihin. On kuulemma myös lautapeli-iltoja uusille asukkaille. Mutta minulla on kyllä kokemusta Monopolyn pelaamisesta kahdestaan, eikä se oikein toimi. Olen arvostanut vastaanottoa sekä töissä että kirjeitse, mutta onhan mulla tässä opinnot kesken. Gradua pitäisi tehdä töiden jälkeen ja viikonloppuisin, ja Pertin kanssa olemmekin viihtyneet sohvannurkassa monta iltaa. Sekin alkaa kuitenkin tympiä, kun tajusin ettei elämässä voi koko ajan istua nenä kiinni läppärissä. Meillä oli Pertin kanssa sen luokan honeymoon juuri tänä viikonloppuna, etten mene yksityiskohtiin sen enempää... Jos parisuhteessa tulee riitoja, niin tuossa kävimme lähellä avoeroa. Käyttäytymisessäni on kaiken tällaisen myötä alkanut näkyä vanha kunnon prokrastinaatio.

Moni tunteekin jo tuon trendisanan: viiivyttely ja asioiden lykkääminen on hämmästyttävästi yhtä trendikästä puuhaa kuin kiireen hokeminen. En tiedä, miten nuo kaksi arjen puolta jahtaavat toisiaan jatkuvasti. Luulin, että gradun ja esseiden lykkääminen olisi mahdotonta, kun eristäytyy omaan kotiin arki-iltaisin ilman Netflix-mukavuuksia. Olin väärässä. Prokrastinaatio löytää aina tiensä perille kuin eläkeläinen supermarketin perjantairuuhkaan.

Se Vakka-opiston lehti näytti helmikuussa niin paljon kiinnostavammalta kuin gradun tulostaulukot. Lähdin ottamaan selvää, mitä Ukissa voisi harrastaa, sillä onhan se nyt tylsää hengata yksin kotona neljä kuukautta, vaikka viikonloppuisin pääseekin Turkuun. Löysin tilkkutäkkikerhoa, aluehistorialuentoja, perinnelelun valmistusta ja italian alkeet. Viimeksi mainittu olisi ollut järkevää taitojen kertaamista, mutta monen kurssin ilmoittautumisajat olivat jo menneet umpeen. Sen sijaan ilmoittauduin Linnut tutuiksi -kurssille, johon kuuluu muutama luento ja bongausretki luonnossa. Idea tähän lähti tottakai siitä, että kalustetusta asunnostani löytyvät jo kiikarit, ja mukavien maisemien takia näen keväällä hurjaa muuttolinturumbaa. Miksen samalla opettelisi, mikä siellä oikein lentää?



Etsiessäni lintukurssin ilmoittautumisohjeita selasin sivuja vielä kerran läpi. Ihan läpällä tietysti ja sitä paperista versiota, vaikka huomasin että alueen kansalaisopistolla on hyvin edistykselliset nettisivutkin... Innostuin vielä toisesta kurssista, joka ei mennyt edes päällekkäin lintuharrastuksen kanssa. Veneilyn perustaidot. Ilmoittauduin siihenkin. Mitäpä sitä ei keksisi pitääkseen kouluhommia loitolla. Olen istunut veneen kyydissä koko ikäni, mutta tiedän ehkä sen verran, että fendarit kuuluu joskus laittaa reunojen yli ja koirakin juuri ennen rantautumista, jos se ei osaa käyttäytyä. Koen, että suvun perintö ja perinteet velvoittavat tähän hommaan. Aloitetaan varmuudeksi ihan perustasosta, niin eipähän mene mikään tärkeä juttu ohi. Mammani suoritti aikoinaan avomerilaivurikurssin, joka on vaativuudeltaan jo hieman eri luokkaa kuin joku moottoriveneen käsittely rannikkovesissä. Mutta kesällä saan harjoitella mökillä lisää!

Mietin jo, että oliko tuo lintubongauskurssi vähän ylilyönti. Ylilyönti on ennemminkin se, kun veneilyluennon jälkeen on ihan poikki ja pitäisi talsia kotiin, mutta ystävällinen kurssikaveri kutsuu katsomaan korismatsia naapurirakennukseen. Se oli todella virkistävää, enkä ole nähnyt yhtä dynaamista meininkiä missään muualla Uudessakaupungissa. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa on kun joku haluaa tutustuttaa tällaista untuvikkoa paikallisiin juttuihin. Mutta Pertti jäi kyllä sinä iltana yksin.

Tätä kirjoittaessani olen jo unohtanut tietokoneeni Wordin aiheuttamat konfliktit, ja olen valmis yrittämään uudestaan.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

KYL MÄÄKI TURUS (JA UKIS)

Olen varma, että kun Suomessa on alettu tapailla oman kielen sanoja, ensimmäisten joukossa ovat tulleet luu ja ydin. Niitä ei ole keksitty lääketieteellisen läpimurron yhteydessä, vaan ihan aikojen alussa yleisten kokemusten myötä. Keksittiin, että meillähän on luut tuolla ytimissä. Ei ihan tiedetty vielä, mitä muuta siellä ytimessä on. Niin perkuleellisen kylmä tuolla ulkona välillä on. Huomaan sen erityisesti töihin kävellessäni. Merituuli puhaltaa kodikkaasti 9m/s. Kieltäydyn enää kuuntelemasta merisäätä, sillä joka kolmas päivä kohtaan kuitenkin itsensä Saatanan puhurin, joka ei ainakaan Ukissa päin jää sinne rannoille vaan löytää syvimpiin kroppani kolkkiin. Luihin ja ytimiin. Esi-isämme ovat hoksanneet anatomisia rakenteita, kun he ovat kirjaimellisesti tunteneet ne vällyjensä ja ihonsa alla, kun tuuli kutittelee niitä. En tiennyt, että tuuli voi mennä koko vartalon läpi tuolla lailla.

Melko neuvoton olohan tässä tulee, avuton suorastaan. Tuulta ei kiinnosta, onko toppatakki jäänyt kotiin ja onko nyt vain kevyt talvitakki päällä. Pipo on itsestäänselvyys, mutta se ei tuulisina päivinä toimi yksinään. Huppu auttaa, mutta hiusten lisäksi koko ihmisen muu talviturkki taipuu viivasuoraksi yhteen suuntaan. Siis koko talviturkki. Huppu ei auta enää siinä vaiheessa kun kävelee vastatuuleen, ja huppu lentää takaisin niskalle. Ja vastatuulihan mäiskii aina silloin, kun taivaalta sataa loskaa. Silmiä ei voi pitää täysin auki puuskan iskiessä, sillä ne kuivuvat muuten paikoilleen. Silmiä ei voi silti peittää huivillakaan, kun silloin ei näe eteensä. Vartin kävelyn jälkeen ei tunne enää reisiään. Kannatti unohtaa juuri tänään ulkohousut farkkujen päältä.

Ja sitten joku seisoskelee villatakissa puistossa lastensa kanssa. No, this is not Finland. This is Finland near North Pole. Pukeutukaa sen mukaisesti. Terkkuja vaan sinne sisä-Suomeen, teillä on kuulemma leutoa ja leppoisaa.



torstai 14. helmikuuta 2019

UUSIKAUPUNKI, MERIKOTKA JA MINÄ











Muutin tosiaan logopedian loppuharjoitteluun Uuteenkaupunkiin. Aluksi ärsytti olla kävelevä klisee oman ikäisistäni naisista. Tässä on kaikki Eat Pray Love -elementit nähtävissä - ja kuitenkin minä lähdin Intian sijaan tänne. Uuteen kulttuuriin sopeutuva nainen yrittää samalla löytää itsensä kotoa löytyvän kaaoksen keskeltä. Vapaa-ajalla olen ehtinyt käydä Alinan kenkäkaupassa, kokeilla kahta ravintolaa (Heseä ja Kotipizzaa ei lasketa) ja kahta käveyreittiä töihin.  Todellinen seikkailu siis käynnissä täällä. Toinen reiteistä oli hengenvaarallinen kokeilu, sillä sinne oli tehty hiihtolatu. Suomalainen latukulttuuri ei ole naurun asia, mutta kukaan ei onneksi nähnyt eksynyttä ilmettäni ja vaivalloista tarpomistani. Ehkä kokeilen uudelleen sitten, kun lumet ovat varmasti poissa.

Samalla olen kokenut kulttuurishokkeja kuten Julia Roberts matkallaan; yhtenä aamuna joku sanoi mulle huomenta keskellä katua - ei siis missään kerrostalon pihalla. Tämän jälkeen useat ihmiset ovat alkaneet jututtaa roskiksilla, kadulla ohittaessa ja niin edelleen. Säätä puidaan aamulla työpaikan hississäkin, vaikka ei tarvitsisi sanoa mitään. Ja aina jonkun meidän asiakas, ohikävelevä mummo tai kaupankassa on työkaverini miniä, ex-poikaystävä, serkku tai vanha koulukaveri. Täällä on sukunimiä, joista en ole kuullutkaan. Tähänastisen analyysini perusteella en halua niistä nimistä yhtäkään itselleni. En tiedä, onko täkäläinen murre tarttunut. Varmaa on se, että oma murteeni särähtää joidenkin korviin. Joku täysin tuntematon ihminen minua jututtaessaan kysyi: "Aa, oot Turusta vai?" Kuulen sen jo itsekin tässä ympäristössä, vaikka nyt ei olla missään Oulussa saakka.

Kävelen päivittäin ihan kelpomäärän ja yritän käydä salilla. Tajusin myös postissa tulleen Uki-esitteen myötä, että voisin oikeasti aloittaa täällä jonkun sosiaalisemmankin harrastuksen kuin kuntosalilla käymisen. Löysin lehdestä intensiivikurssin lintujen tunnistamiselle, josta innostuin myös siksi, että bongasimme merikotkan aivan asuntoni läheisen puun latvassa. Siis äiti huomasi, isä vahvisti ja minä katsoin suu ammollani.  Siinä se jökötti ainakin tunnin hievahtamatta. 
Kämpässäni on kiikarit, joten se auttaa makustelemaan keväistä luontoa. Täältä opin, että merikotka saattoi väijyä saalistaan. Kuvassa se näyttää pöllöltä, mutta luottakaa nyt vanhoihin merikarhuihin... Olen odottanut kotkan palaamista, mutta toistaiseksi se on käynyt vain kerran. Päivätkin kuitenkin pitenevät, eli pitää vain olla kärsivällinen.


Uudessakaupungissa asuu alle 16000 ihmistä. Täällä voin keskittyä nuolemaan haavojani ja ottamaan urani ensiaskeleita. Erään lähteen mukaan Ukissa on ollut muutama vuosi sitten kolmisentuhatta sinkkua. Näistä noin puolet voisi olettaa olevan miehiä, joten tarjontaa on määrällisesti paljonkin. Autotehtaan porteille minua on kehotettu menemään, jos kaipaan seuraa. Ei vain kiinnostele sellainen juuri nyt. Tapaan tarpeeksi ihmisiä töissäkin. Baarien kevätterasseilla ei myöskään vielä kukaan kyki oluet käsissä: niissä hyppivät lähinnä varikset, ja nekin uppoavat lumeen.

Uusikaupunki on idyllinen merenrantakaupunki. Tämä mielessä tein heti alkuvaiheessa kaupunkikierroksen, johon olin varannut runsaasti aikaa ja suunnitellut kahvilakäynnin. Kävelyni kestikin vain noin 45 minuuttia, ja etsimäni kahvila oli lauantaina kiinni. Tervetuloa pikkukaupunkiin. Nyt ainakin tiedän, mihin vien tulevat vieraani ja mihin en.

Viihdyn asunnossani, se on valoisa ja nyt myös enemmän mun näköinen. Kuulen merisään päivittäin, se jotenkin kuuluu asiaan. Toisinaan ahdistelee, ja haluan paeta viikonlopuksi Turkuun. Vähän pöllöä, kun tulevaisuus on yhtäkkiä niin auki. Saan itse päättää, missä asun, mitä ruokaa ostan ja mitä teen vapaa-ajallani. Ei sillä, että sitä olisi ennen erityisesti rajoitettu jotenkin. Pelkään että mietin vapaa-aikaani liikaa, otan siitä paineita ja sitten päädyn pahimmillaan johonkin... lintujentunnistuskurssille.

maanantai 24. joulukuuta 2018

ITSENÄISEN 27-VUOTIAAN NAISEN JOULU

Olen kuullut huhua, että jotkut universumin energiat ovat nyt liikkeellä, ja siksi kaikenlaista elämän kriisiä ja eroja tapahtuu monille. Uskokoon ken tahtoo - minulle se on ainakin hyvä (teko)syy oikein kieriä tässä itsesäälissä, konmarittaa koko kämppä ennen muuttoa ja ANTAA MENNÄ. Suosittelen lämpimästi eroamaan parisuhteesta juuri joulun kynnyksellä, josta suhteen molemmilla osapuolilla on yhteisiä, lämpimiä muistoja. Jos siis haluaa erota. En voisi keksiä parempaa ajankohtaa, sillä tämä ei ole yhtään hämmentävä tilanne ja menee sulavasti vuoden vaihtuessa kaikenlaisten universumin energiasiirtymien piikkiin. Katkeroitumisenkin todennäköisyys on pienimmillään juuri tähän vuodenaikaan. Rappiotilaa korostaakseni laitoin vanhoja kuvia tähän postaukseen, koska en ole ehtinyt napsia vielä tämän vuoden joulukuvia.



Nyt vietetään kuitenkin joulua, ja universumin tuulista huolimatta se sujuu meidän perheessä hyvin perinteikkäästi vanhempien luona. Aikaisemmat "joulutallenteet" löytyvät blogini joulu-tunnisteen alta. Olimme juuri ennen joulua Elixiassa lähes koko perheen voimin treenaamassa, ja  pukin kelkka tai reki tarkoittaa meillä näköjään kuntokeskuksen työnnettävää kelkkaa. Äiti latasi  siihen painoja meitä tyttäriä enemmän. Olen siis vanha ja raihnainen omaan äitiini verrattuna. Tämän joulun samaistuttavimpia leffoja lienevät Bridget Jonesin pari ensimmäistä osaa, ei todellakaan se viimeinen, jossa Bridget saa vauvan ja menee naimisiin. Kaikki muukin tuntuu olevan rempallaan, mutta toivottavasti ruoka ja kolmen tunnin joululaululista pitävät minut iloisena - ja samisjoulupaidat siskon kanssa.

  • Lapsena bestikseltä lahjaksi saatu tanssiva joulunalle ei enää laula - sekin vain tärisee tuossa lattialla ja korisee kuin se olisi matkalla manalaan.
  • Joulurauhanjulistus katsotaan meillä telkkarista. Ehdin vasta joulurauhanjulistuksen ruotsinkieliseen osuuteen, mikä kertoo ajankäyttötaitojenikin rapistuvan.
  • Äiti ei ole pukeutunut - on sillä sukkahousut
  • Äiti kyseenalaistaa perinteet, muun muassa sen, että laitetaanko viiden kynttilän kynttelikkö keskelle ruokapöytää. Miksi se EI yhtäkkiä kuuluisi siihen?! Myös Pekka-nalle on siirtynyt ulkoruokintaan, vaikka yleensä se istuu pöydän päässä (linkki)
  • Luulemme siskon kanssa vuosi toisensa jälkeen osaavamme Joulupukki ja noitarumpu -elokuvan repliikit ulkoa, mutta emme todellakaan osaa. #27vuottavalheessa
  • Ostamani joulutähti oli jo kuollut pystyyn, joten en voinut antaa sitä viinipullon mukaan toiseen osoitteeseen. Mammani oli floristi - minä en.
  • Joululaululistallamme on Jarkko Aholaa, Antti Tuiskua ja Suvi Teräsniskaa yhteensä enemmän kuin Michael Bublea - en tiedä onko tämä merkki vanhenemisesta vai joustavuudesta muiden toiveita kohtaan.
  • Sukkahousuissani on reikä. Puin toiset niiden päälle, jotta reikä ei näkyisi. Niissäkin on reikä.
  • Bloggaajana minulla on mukana kamera, kannettava tietokone ja laturit molempiin, valmiina ikuistamaan joulumme. Ja sitten netti ei toimi. NETTI EI TOIMI!!11 Onneksi eräs miesoletettu tonttu auttoi minua yhdistämään puhelimen netin läppäriini. Sitäkään en osannut itse, kun olen niin vanha ja puhelimeni on VIELÄ vanhempi.
No mutta, olen silti itsenäinen nainen. Minä avaan sillipurkin kuin sillipurkin. Ja pullon kuin pullon. Ihan itse.


maanantai 12. marraskuuta 2018

"ONNEKSI MUIDEN KYYNÄRPÄÄT EIVÄT OLE SAMALLA TASOLLA SISÄELIMIENI KANSSA"

(...vaan pääni kanssa, mutta elämässä ei voi saada kaikkea.)

Näinkin rationaaliseen ajatteluun kykenin perjantaina Turun Apollossa, jossa annettiin hikeä valuvat jäähyväiset Disco Ensemblelle. Olimme saapuneet juuri kymmeneksi baaritiskille, ja ehdimme saada juomat ja nähdä bändin jäsenet metrin etäisyydeltä, kun heidät talutettiin lavalle aivan nenämmme edestä. Vetaisimme Speden kanssa ensin juomat huiviin ja päätimme hyvin äkkiä mennä moshpitin sekaan - ainoa oikea tapa hyvästellä legendaarinen rockbändi. 

Tajusimme hieman liian myöhään, että juoma saattaa läikkyä siinä seistessäkin. Puolet läikkyneestä oluesta meni hihastani sisään, ja riisuinkin bleiserin saman tien. Päälle jäi kämäinen harmaa t-paita. Sen verran olin ennakoinut, etten mitään silkkipaitaa pukenut keikalle... Kenkävalinta oli myös tietoinen mutta ei paras mahdollinen. Lähdin samoilla mokka(KORKO)kengillä seuraavana päivänä isänpäivälounaalle, ja tajusin että ehkä seuraavalla kerralla hienot popot jäävät kotiin. Kuin mudassa olisi möyrinyt... Pahoitteluni kaikille, joiden varpaita talloin vahingossa. Ja te jotka viivyitte omilla varpaillani ihan hyvänkin tovin, saatte myös anteeksi. 

Kuvia en ehtinyt napsia, vaikka mieli teki kun katsoi kauniin sumuista lavaa ja hikistä laulajaa taustavaloja vasten. Se oli upeaa. Mulla on mustelma lantiossa, mutta mitään sen ikävämpää ei päässyt tapahtumaan. Siinä vaiheessa kun meinasin kaatua ihmismassan voimasta lattialle, tajusin että tärkeintä tässä on yrittää pysyä samalla pystyssä - ja huutaa onnellisesti mukana sen minkä osaa. Pogoamiskädet kannattaa myös aina pitää kasvojen lähettyvillä, jotta tarvittaessa jonkun 80-kiloisen miehen kyynärpääiskun voi torjua. Parasta oli löytää Spede aina pitin seasta uudelleen. Olen viimeksi hikoillut samalla tavalla ehkä jollain Bodycombat-tunnilla. Tosin jumpan jälkeen tuoksuin paremmalle kuin tuolla. En edes halua ajatella, kuinka monen ihmisen eritteitä on lentänyt päälleni... Torjuntaliikkeetkin olivat samoja kuin Combatissa, mutta ketään ei onneksi tarvinnut lyödä. Aluksi nauroin kurkku kipeänä koko meininkiä, mutta lopussa osasin keskittyä olennaiseen. Korvatulpat olivat paikallaan, mitä nyt toinen tipahti korvasta heti viiden minuutin jälkeen. En jaksanut kaivaa uutta kassinpohjalta siinä tiimellyksessä...

Oli aika koskettavaa katsella biisien välissä yleisöä, kun kaikilla oli onnellisen levollinen hymy kasvoillaan. Kyllä tuollainen käy tavallaan spinningtunnista, sillä samalta ne nassut näyttävät tiukan sisäpyöräilytunninkin jälkeen. Muistan, että kerran naamani puristui kahden tai kolmen eri ihmisen väliin hetkeksi niin, että muu vartalo jäi hieman jälkeen ja pelkäsin kaatuvani. Tuosta kun joku olisi räpsäissyt kuvan... Tämän jälkeen hiukseni yrittivät löytää omaa polkuaan kaukana minusta, mutta vedin ne takaisin kahden vieraan kainalosta ja sidoin ne nutturalle turvaan. Pää kolahti jonkun toisen pään kanssa yhteen vain kerran, mutta se ei ollut paha kolaus laisinkaan. Meikit olivat tässä vaiheessa jo siinä pisteessä kuin kosteassa ihmismassassa voi odottaakin - ja kuten edellisestä tekstistä muistamme, sillä ei ollut mitään väliä.

"Millon tää painajainen loppuu", äiti kysyi huolestuneena seuraavana päivänä kun avasin keikkaillan yksityiskohtia. En osannut vielä antaa tarkkaa päivämäärää, mutta hän tarjosi minulle ravintolassa lasillisen viiniä oloa helpottamaan.