keskiviikko 16. toukokuuta 2018

SOUTHAMPTONIN SUOMI-MYSTEERI

Ensin en kaivannut ketään suomalaista rinnalleni. Halusin seikkailla yksin ja tavata mahdollisimman paljon muita ihmisiä ja puhua englantia. Pari kuukautta kului, ja tähän alkoi jo hieman kyllästyä. Olisi kivaa ja helpompaa jutella välillä ihmisille, joiden kanssa ei tarvitse pohtia englanniksi oikeita sanoja, ja jotka ymmärtäisivät ihmeelliset asiat, jotka lievittävät koti-ikävää: Yökylässä-ohjelman Hannele Lauri -jakso, itse tehdyt karjalanpiirakat, Rentunruusu (oi kyllä), Pulkkinen Youtubesta... Psychology of attractiveness -kurssilla  opin asioita, jotka liittyvät tähän tutustumiseen ja muista ihmisistä viehättymiseen: familiarity, samankaltaisuus. Siihen me aina kuitenkin lopulta palaamme, tutumpiin ympyröihin. Ei ihme, että olen tykästynyt norjalaisiin täällä, kun heidän kanssaan on vaivattominta heittää läppää. Läppä ei edelleenkään ole sama kaikissa kulttuureissa.



Ensin ohitseni vilahti kaksi suomalaista, ja olin lähes kirjaimellisesti suu auki. He kävelivät ruuhkaisella juna-asemalla ohitseni jutellen siitä kuinka ei ole yhtään ähky, eikä minulla ollut aikaa pysäyttää heitä. Uskokaa pois, olisin rynninyt muuten heidän peräänsä ihan vain kysyäkseni, mitä he täällä tekevät. Sitten kului taas kolmisen viikkoa, ja selasin vaihtarikaverin edellisyön Insta-tarinaa. Sinne oli merkitty joku Saana*, joten tiesin että tuon on pakko olla suomalainen. Nämä olivat tietysti ne melkein ainoat aloittelut kyseisen kaverini luona, joihin en lopulta jaksanut mennä. Tivasin tietysti kaveriltani, että missä tämä suomalainen opiskelee. Ehkä otan häneen itse yhteyttä, jos muita ei ala näkyä.

Trampoliinivoimistelukerhon kanssa matkalla baariin kuulin, että yhdellä heistä on suomalainen kuorokaveri. Hän opiskelee kuulemma koko tutkinnon Englannissa, joten en usko törmääväni häneen kansainvälisissä porukoissa. Aina ne opiskelevat koko tutkintoa...



Sitten tuli St. Patricks day ja hengasimme porukalla pubeissa. Osan tiesin lähtevän Dubliniin juhlimaan sitä, mutta omalla kohdallani reissu jäi vain puheen tasolle. Mitä näinkään Facebookissa seuraavana päivänä: kaveri Dublin-kuvassaan istumassa saman pöydän ääressä kahden (2!) suomalaisen kanssa. Taas oli piritaa ja essiä tägätty kuvaan, eli en vain kuvitellut asioita.

Männäviikolla istuin kirjastossa. Luulin kuulevani hyvin suomalaisen "haloo"-huudahduksen jostain nurkasta, mutta siellä oli varmaan 300 ihmistä samaan aikaan, joten paikallistaminen oli mahdotonta. Muistelin, että Southamptoniin otetaan jopa viisi vaihtaria pelkästään Turusta vuosittain. Missä he siis lymyävät? Kysymys myös kuuluu: miksi he kaikki tunkevat tänne? Mikä tekee Englannista niin suositun kohteen suomalaisille? Ehkä tutkintomahdollisuudet ja se, että täällä oppii englantia "autenttisessa ympäristössä". Ja tänne on helppo tulla Helsingistä.




Ei tosin ole aivan totta, ettenkö suomea olisi puhunut. "Kippis"-huudahduksen olen opettanut varmaan kymmenelle ihmiselle, ja moni pyytää puhumaan suomeksi jotain randomia. Mutta sitten tapahtui jymyjuttu, käänteentekevä mahdollisuus laukoa omaa äidinkieltäni! Yksi norjalainen ystävä kertoi, että hänen helsinkiläinen kaverinsa haluaa opiskelemaan logopediaa (kai Turkuun). No herranjestas, nyt ollaan lähellä! Olimme matkalla baariin tässä kohdassa, ja norjalainen pyysi lähettämään neuvoja videon välityksellä Suomeen. Niinpä puhkuin suomeksi hänen Snapchat-videoonsa pikaisesti kaikki pääsykoevinkit jotka keksin, mutta en ikinä edes nähnyt, miltä se suomalainen wannabe-logopedi näyttää saati kuulostaa. Tsemppiä joka tapauksessa tätäkin kautta!

Tänään on boat ball, eli juhlat laivalla kansainvälisellä porukalla. Kaikki on siis vielä mahdollista.

*Nimi muutettu, vaikka mitä sillä on väliä. Ei kukaan kuitenkaan heitä paikanna.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

PÄIVÄ WINCHESTERISSÄ

Päätin pari viikkoa sitten lähteä viimein Winchesteriin, 15 kilometrin päähän Southamptonista. Siellä on oma yliopistonsa ja jotkut käyvät molempien kaupunkien kampuksilla, joten kaupunkien välillä kulkee opiskelijoille ilmainen bussi kerran tunnissa. Ei voisi siis olla helpompaa lähteä! Moni kävi siellä päiväretkillä heti aluksi, mutta itselläni kesti kauemmin lämmetä. Kun ilmat viimein suosivat ja mulla oli vapaapäivä, pakkasin kameran reppuun ja unohdin eväät jääkaappiin - taas.... Onneksi nälkä antoi odottaa, vaikka viiletin aika hyvää vauhtia ympäri vanhaa pikkukaupunkia.

Lähdin siis yksin - yksi parhaista päätöksistäni koko keväänä. Viihdyin niin hyvin, että lähdin myös Bristoliin itsekseni. Tämä on sikäli vaarallista, ettei yksin matkustaessa tahdo saada hyviä kuvia omasta pärstästä. Mutta ehkä noilla retkillä pääpointti en olekaan minä.




Olin tässä tosielämän labyrintissa tahallani eksyksissä hurjat 20 minuuttia - tuolla olisi varmaan päässyt kiipeämään katoillekin.

Winchesterin päänähtävyydet pystyy kiertämään viidessä tunnissa mukavasti eteenpäin jolkotellen - olen elävä todiste siitä. Aloitin Great Hallista, jossa on puutarhan ja pienen taidemuseon lisäksi kuuluisa kuningas Arthurin pyöreä pöytä. Olen nähnyt tuon pöydän vain Mauri Kunnaksen kirjoissa, ja muistin nimetkin: Guinevere oli kuningatar, mutta kirjassa se oli kylläkin koira. Oli jopa pieni pettymys nähdä tauluissa ihmisiä eikä mustanenäisiä piirroskoiria...



Naamiaisvaaterekiltä minulle kelpasi yllättäen vain tuo puuhka.


Seuraavaksi kävelin kauppakujaa pitkin Winchesterin tuomiokirkolle. Oli mieletön! En vain päässyt sisälle muistotilaisuuden vuoksi. Kirkko on suosituin nähtävyys koko kaupungissa ja kuulemma upea myös sisäpuolelta. Siellä olisi ollut myös kahvila, jossa olisin mielelläni nauttinut pullan. Eteenpäin talsiessani en taaskaan halunnut katsoa karttaa vaan uskoin löytäväni kaupungin vesimyllyn, jos vain kävelisin joenvartta eteenpäin. Tienviittoja nähtävyyksille oli monessa kadunkulmassa. Päädyin kävelemään joelle pikkuteitä pitkin, ja niitähän Winchesterissä riittää. Välillä tuli rajujakin sadekuuroja ja sitten taas paistoi, mutta hyvin tuon kelin kanssa pärjäsi. Onneksi paistoi juuri silloin kun pääsin joelle, sillä se oli todellla kaunista ja jotenkin suloista aluetta. Koko kaupunki on ennen kaikkea kaunis.









Myllyn pääsymaksu oli yhden punnan opiskelijalta, sillä lähes puolet rakennuksesta oli remontissa. Porukkaa oli tosi vähän liikkeellä, ja tuollakin sain ensimmäisen vartin olla ihan yksinäni. Istuin puutarhapenkille vähän kauemmas myllyn huminasta, ja haaveilin taas eläkepäivistä tuollaisissa maisemissa.







Tämän jälkeen olin vähän ymmälläni, että mitäs nyt pitäisi tehdä. Nälkä alkoi tehdä tuloaan, ja kävelin yhden myyjän opastamana Guildhallille. Siellä oli vessa ja jotain hienoja huoneita, joihin myös hiippailin sisään. Se oli kai ihan sallittua, että ei tässä nyt mitään kapinallisia päästy olemaan. Luulin löytäneeni taas yhden kirkon high streetin tuntumasta, mutta se taisikin olla joku vanhusten palvelutalokompleksi. Suloista puutarhaa ja pikkupuroa näkyi sielläkin, mutta ihme kyllä kukaan ei kysynyt, miksi hengailen pihojen perimmäisissä nurkissa.


Kahvat sisäänkäynneillä paljastivat viimeistään asujien ikähaarukan...

Pääsin vihdoin syömään: jo bussissa olin nähnyt Royal Oakin ja päättänyt, että syön siellä. Se oli hienostuneempi versio peruspubista, ja erityisesti beer garden (miltä kuulostaisi suomeksi OLUTPUUTARHA) houkutteli istumaan katostensa alle. Aurinko paistoi ja omistajien koiria pyöri nurkissa. Yksi tuli heti kinumaan multa ranskalaisia, mutta pysyin lujana varmaan sen puoli tuntia. Sitten meistä tuli kaverit... Terassilla oli hyväntuulista porukkaa. Joku vanhempi herrasmies oli iskenyt silmänsä minuun - oikeastaan heitä oli kaksi. Kadun nyt vähän sitä, etten mennyt heti sen toisen juttusille, joka jutteli minulle neutraalimmin kuin tämä ukko, josta kerron seuraavaksi. Tällä tyypillä oli selvästi joku ällöttävä flirtti päällä, mutta se lakkasi onneksi aika äkkiä. Päädyin istumaan hänen pöytäänsä, ja hän kertoi "uudenlaisesta lääketieteestä", jonka aika äkkiä tajusin olevan melkoista bullshittiä. Mutta siinä kun oltiin, pyysin häntä tekemään omankin nimeni kirjaimista jonkun numerologisen kartan, josta näki omat vahvuuteni ja sieluni edelliset elämät. Olin kuulemma vanha sielu. Se ei nyt sinänsä tullut yllätyksenä. Kun sanoin ettei homma vaikuta kovin tieteelliseltä, hän totesi että kyseistä tieteenalaa syrjitään jostain syystä vielä 20 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeenkin. Annoinko vieraalle tyypille oikean nimeni? Sukunimeksi sentään ymmärsin laittaa äitini tyttönimen. Se toimii tuollaisissa paikoissa, vaikka äijä oli taatusti ihan harmiton. Tarjoilijoiden käytöksestä huomasi, että mies on A-luokan kanta-asiakas. Hyvästelin hänet ja koirulin ja lähdin jälkkärille.








Tiesin jo suunnilleen, mistä päin saa leivoksia, mutta käännyin taas jännälle sivukujalle. Löysin hattukaupan! Eihän tuollaista voi ohittaa noin vain. Jos olisin ollut kaverien kanssa, he olisivat taatusti halunneet jatkaa matkaa. Astuin sisään pikkupuotiin ja selitin rouvalle tiskin takana, että ei tällaisia näe ikinä missään. Hän sovitteli päähäni muutamaakin hattua, kun tajusin että pääsen taas häihin tulevana kesänä. Sanoin jo, että olisin halukas ostamaan jonkun hillityn pillerihatun tai kukkapannan. Sitten vilkaisin hintoja. Sovimme, että "tulen myöhemmin uudestaan, jos saan äitini maksamaan". En ollut jostain syystä ajatellut, että tuollaisia perinteisiä brittihattuja ei tosiaan ostella noin vain heräteostoksina, ellei ole joku aatelinen. Hatun tekeminen kestää kuulemma yleensä päivän, mikä kuulosti omaan korvaani aika nopealta tahdilta. "It takes a day and forty years to make one." Pakko arvostaa käsityöläistä!

Siinä lepää 420 punnan kukkahattu. Oli ihan törkeän hieno (näytti livenä paremmalta), mutta eihän tuota voisi edes käyttää Suomessa.






Sain leipomosta viimeinkin himoitsemani pullan. Kävelin vielä yhden pikkuostarin läpi, josta saatoin ostaa jollekin perheenjäsenelle tuliaisenkin... Winchester on kyllä suorastaan helmi verrattuna Southamptoniin, ja siitäkin juttelimme pubiukkelin kanssa. Sopivan kokoinen, nätti, hiljaisempi ja tyylikkäämpi. Southampton tuntuu putoavan johonkin suuren kaupungin ja idyllisen pikkukaupungin välimaastoon, ja sillä ei oikein ole kunnon "profiilia". Tämä on tosin vain minun mielipiteeni (ja muutaman muun), koska en saa niin paljon kiksejä isosta ostoskeskuksesta. Ainakin täältä kulkee laivat muualle. Tässä onkin neuvoni Southamptoniin tuleville (opiskelijoille): lähde Winchesteriin. :D Winchesterissä on keskustan ulkopuolella eräs kukkula, johon kannattaa mennä katsomaan maisemia. En halunnut viettää ihan koko päivää kaupungissa illalla olevien menojen vuoksi, joten kukkulalle voi kiivetä sitten ensi kerralla. Kyllähän se kävelykin alkoi jo tuntua jaloissa!

perjantai 4. toukokuuta 2018

VIIKKO ESPANJASSA

Olen kokonaan jättänyt kertomatta pääsiäislomani toisesta matkasta, jolloin lähdin Espanjaan! Ystäväni Pamela saapui sinne Suomesta, ja suuntasimme lentokentältä Fuengirolaan, jossa kolmas ystävämme Kirsi asuu tällä hetkellä perheineen. Oli siis oikein kiva saada helppo majoitus ja nähdä porukalla pitkästä aikaa. Viikko meni melko perinteisissä "costa del sol" -meiningeissä, mutta esim. alkoholia tuli nautittua taatusti keskivertoa vähemmän. Söin myös vain kaksi jätskiä, mutta nekin saman päivän aikana.

Espanjan-loman perinteisiin ei ehkä kuulu asunnon jakaminen neljän lapsen kanssa, mutta eipä sinne lähdettykään kuvia kumartelemaan. Ensimmäisenä aamuna meidät herätti lapsikatras ja naapurin kissa, joka hyppäsi peittoni päälle yhtään ujostelematta. Tällainen tervetulotoivotus oli oikeastaan vain hauskaa. Ensimmäinen päivä oli myös sateinen: vettä tuli kuin saavista, joten lähdimme ostarille hakemaan meille eväitä, viikon ruuat ja samalla katselemaan vaatekauppoja. Sanotaanko näin, että kolmen muksun kanssa kauppareissu oli todellakin kokemus! Vähän naurattikin jälkikäteen se meno parkkihallissa - on se intensiivistä touhua. :D Nauroimme muutenkin ekat päivät vähän kaikelle. Oli ihanaa päivitellä kulumisia ja tietää, että kaverit tajuavat typerät vitsini ilman sen suurempia ponnisteluja.

Teimme kaksi päiväretkeä, Malagaan ja Marbellaan. Nämä teimme olosuhteista johtuen Pamelan kanssa kahdestaan. Pami oli valitettavasti alkureissusta vähän kipeä, joten Malaga oli hänelle todellinen suoritus. Päätimme rantabulevardilla kävellessämme mennä meksikolaiseen syömään. Ruoka oli hyvää, mutta en suosittele paikkaa valitettavasti kellekään surkean palvelun vuoksi. Olisimme voineet hyvin lähteä ennen ruokien tilaamista, sillä tarjoilija katsoi meikäläistä päästä varpaisiin ja hädin tuskin silmiin - ja ilmoitti tulevansa pöytäämme pian. Anteeksi että olen maksava asiakas!



"Kissapotretti" kuvaa hyvin junamatkamme laatua.




Sitten alkoi pieni komiikkakiertue: kävelimme hiekkarannan kautta kaupunkijunaan, joka maksoi kolme euroa. Kysyimme, kauanko kierros kestää. Meille luvattiin 20 minuuttia maisemien katselua pikkujunassa, mutta mihin juna lähtikään? Takaisin rantaan, jossa olimme juuri käyneet! Ja vielä lähes kävelyvauhtia... Juna meni kyllä vähän pidemmälle eräälle sillalle, jossa saimme todistaa erään pariskunnan julkista rakastelua (tai muuta kiehnäämistä, en halua tietää). Meitä oli junan kyydissä vain kuutisen henkilöä, ja nauroimme tyypeille ääneen: "Get a room!"

Kiipesimme linnanraunioille, joista oli upeat maisemat kaupunkiin ja härkätaisteluareenalle. Tämä on sellainen must-juttu Malagassa, jos sinne eksyy. Pamelan flunssa meinasi tässä vaiheessa estää meitä kiipeämästä, mutta kestävyytemme kantoi lähes loppuun saakka! Tultuamme alas ihanan puutarhan poikki päätimme hypätä maailmanpyörään, ja sieltä lampsimme mukulakivikaduille etsimään tuliaisia. Näimme hienon katedraalin, ja päätimme myös mennä Picasso-museoon. Siellä oli mielestäni upeita teoksia! Koko vanhakaupunki näytti upealta, ja näimme vihdoin sitä perinteistä Espanjan tunnelmaa. Tykkään myös siitä, että Espanjassa sitä puutarhaa ja kukkapenkkiä löytyy joka paikasta - myös monesta liikenneympyrästä. Rankkasade alkoi taas, ja päätimme mennä sitä pakoon pihviravintolaan. Paikka oli kerta kaikkiaan tunnelmallinen! Meidät otettiin lämpimästi vastaan. Tilasin piffin kunniaksi punaviinilasillisen - se ei maksa paljon mitään noilla nurkilla. Tarjoilijat olivat tosi mukavia, mutta laskua pyydettäessä meininki muuttui välinpitämättömäksi, ja turhauduimme vähän koko paikkaan. Myös pihvini oli kypsä, vaikka korostin haluavani mediumin. Tässä raflassa oli myös erikoinen tarjoilija, joka taputti ensin olkapäätäni, mikä oli mukava ele. Sitten lähtiessämme hän tuli kuitenkin rapsuttamaan päätäni takaapäin ja hymyili kuin Naantalin aurinko, mikä oli jo vähän outoa. En ole mikään lapsi kuitenkaan! :D Ällöä.




Picasso-museon vieressä oli myös taidegalleria/-kauppa. Suosittelen!



Pari päivää saimme kulutettua myös Fugen rannalla, mikä maistui tosi nannalta kolean Englannin "kevään" jälkeen. Jos multa kysytään, koko Euroopan ilmasto on ollut tämän vuoden vähän rajumpaa seppälää (monikäyttöinen ilmaisu, jonka opin Kirsiltä). Merivesi oli kylmää, mutta siellä kahlasi mielellään. Rannalla oli myös juuri sopivan kuuma, eli ei mitään 30 astetta vielä. Siinä kelpasi makoilla ja höpöttää. :) Yhden rantapäivän jälkeen pääsimme Kirsin mukana hevostalleille, jossa hän käy viikoittain ratsastamassa. Maksoimme Pamelan kanssa kumpikin puolesta tunnista, ja täytyy sanoa että innostuin puuhasta tosi paljon! Olen ala-asteella käynyt alkeiskurssin, mutta en tiedä miksen silloin halunnut jatkaa heppojen kanssa. Seuraavaksi pitäisi päästä ratsastamaan myös Englannissa tai viimeistään Suomessa!








Marbella oli toinen päiväretkikohteemme. Marbella on ns. "se hienompi aurinkorannikon kaupunki", ja sen kyllä huomasi. Kävelimme suoraan rannalle Pamin kanssa, ja tilasimme pari juotavaakin viereisestä baarista. Olimme katsoneet vesiurheilutarjontaa laitureilla, ja Pami oli bongannut melko tyyriin aktiviteetin: jetboat-driftausta 20 minuuttia! Se maksoi siis 40 euroa, mikä on mielestäni törkeä hinta, mutta aikamme rannalla paahduttuamme päätimme tarttua toimeen ja varasimme paikat netistä. Perillä kävikin ilmi, että olimme toistaiseksi ainoat asiakkaat. Saimme rumat sadetakit ja pelastusliivit päällemme, ja nauroimme jo pelkästään niitä. Harmi, ettei näistä pystynyt ottamaan kuvaa! Tavaramme jäivät siis laiturille vahtiin lukolliseen kaappiin. Venedriftailun hinta unohtui aika äkkiä, kun pääsimme vauhtiin: vesi roiskui päällemme, meinasimme lentää kyydistä ja koko Marbellan rannikko kuuli varmaan huutomme! Se oli älyttömän hauskaa. Ainoa miinus tuli siitä, että se kesti vain 20 minuuttia. Aina kun kuski näytti sormella tekevänsä kiepin veneellä, huusin vain kannustaen että tee enemmän. Onneksi meillä ei ollut meikkiä, sillä ne olisivat levinneet ympäri poskia. Suolan maku suussa körötimme takaisin rantaan, ja lähdimme hyvillä mielin takaisin rantatuoleille. Illalla sain vielä viimein tapaksia, kun kävimme syömässä Marbellan rantakadulla. Paluubussin pysäkkiä oli aluksi vaikea löytää, mutta onneksi joku paikallinen neuvoi meidät oikeaan paikkaan. 














Kello oli jo niin paljon, että aloimme miettiä, kuinka järkevää on käydä ensin kotona ja sitten vasta lähteä bailaamaan. Päätimme siis lähteä samoilla suolankarheilla hiuksilla ja hikisillä vaatteilla Fuengirolan yöelämään! Aluksi ajattelin että ei helkkari, mutta sitten toistin mielessäni sanat uudestaan: "Fuengirolan yöelämään." Ei siis oltu menossa mihinkään Pariisin muotiviikoille. Aloitimme karaokebaarista baarikadulla, ja sisäänheittäjät olivat ihmeissään kun torppasimme heidän ideansa. Pami pääsi laulamaa - minunkin piti mutta en ehtinyt. Syy löytyi kahdesta suomalaisesta miehestä, jotka tulivat niin suomalaisesti sisään etten moista ole nähnyt. Heidän kanssa jutellessa karaokelista jotenkin unohtui: kun joku tulee avautumaan koko elämänsä tunneskaalasta ja miehenä olemisen rajoitteista, siinä ei ehdi keskittyä juuri muuhun. Onneksi saimme nopeasti selvitettyä olevamme varattuja, ja että Pami ei voinut sillä hetkellä juoda alkoholia. Olimme siis kovin tylsän oloinen kaksikko ottaen huomioon, missä olimme. Mutta miten kävikään tässä pienessä karaokepubissa? Lopulta tanssimme porukalla hiki otsalla lähes tyhjällä tanssilattialla, kaikki suomalaisia ja yksi selvinpäin. Stereotypiat uusiksi?

Ilta oli ihan huikea kaikin puolin: kun karaokemestassa oli tanssittu tarpeeksi, pääsimme vielä salsabaariin, jossa opetettiin sattumoisin koreografiaa koko porukalle. Tämän jälkeen minä vaadin kebabannosta, jossa törmäsimme jälleen "lentäjäystäväämme". En uskonut hänen lentäjätarinaansa koko iltana, mutta en toisaalta tiennyt, mitä uskoa ja mitä ei. Raukka ei tiennyt hotellinsa nimeä eikä muistanut, missä se edes on. Yritimme neuvoa etsimään sen kaverin, joka oli feidannut ilmeisesti jonkun tyttelin vuoksi. Suomea kuului kaikkialla kaduilla. Päätimme, että ilta ei voi päättyä näin ja menimme brittiläistyyliseen pubiin, jossa pistettiin myös jalalla koreasti. Hyvä musiikki ja hikinen meno, ei kai siinä muuta tarvita! En ole myöskään aikoihin tuntenut itseäni niin kämäiseksi kuin tuon päivän jälkeen...

Viimeinen ilta olikin mielenkiintoinen, sillä rantapäivän jälkeen tuntui siltä, että ei tämä näin voi päättyä. Ravintola-annoksen ja mehukkaiden vohvelien jälkeen halusimme kävellä. "Kävellään kotiin", juolahti molemmille mieleen. Kirsin ja hänen perheensä talo ei ollut mitenkään rannan tuntumassa vaan korkealla mäellä, johon autollakin ajaa jonkin aikaa. Päätimme kävellä niin kauan, kunnes väsymme ja sitten voi ottaa taksin. Lopulta kävelimme koko hiton mäen, mutta olihan matkalla pysähdyttävä juomaan virvokkeita! Kuulimme livemusaa yhdestä hotellikompleksista, ja pistäydyimme lasilliselle. Onneksi Pami sai myös ladata kännykkäänsä, sillä kummallakaan meistä ei ollut akkua enää paljon jäljellä. Tämä virkistäytymistuokio ei kuitenkaan riistäytynyt käsistä niin kuin olimme molemmat Pamin kanssa ehtineet ajatella, sillä hänellä oli pitkä lentomatka seuraavana aamuna edessä. Lampsimme ihme kyllä aina "kotiin" saakka, mutta kauan se kesti ja ehdimme vähän pelätä pimeääkin! Se tunne kun rämpii vieraalla, pilkkopimeällä metsätiellä kännykän taskulamppusovellukset päällä...








Viimeisenä päivänä Pamelan piti lähteä jo aikaisin lennolle, mutta pääsimme Kirsin ja lasten kanssa vielä käymään Mijas Pueblossa. Ihanan idyllinen vuoristokylä oli lopulta yksi reissun kohokohdista, vaikka ehdimme olla siellä ehkä kolmisen tuntia. Maisemat olivat upeat, sää parhain koko viikkoon ja istuimme syömään pastaa yhteen italialaiseen paikkaan. Pääsimme myös viimein hevosvaunujen kyytiin! Se oli hyvä lopetus hidastahtiselle lomalle, vaikka olinkin aika viime tingassa lentokentällä... :)