"SYRJÄSSÄ VOI KESKITTYÄ GRADUN TEKEMISEEN"

Luulin ja tiesinkin, että uudelle paikkakunnalle muutto väliaikaisesti ei suju ihan noin vain. Enkä muka ole edes muuttanut väliaikaisesti, vaan kirjat piti vaihtaa Uuteenkaupunkiin. Olen siis virallisesti uusi ukilainen, tosin enää noin kuukauden verran jos suunnitelmat pitävät. Posti on ollut sen mukaista: Vakka-opisto ja koko kaupunki kosiskelevat minua nyt johonkin aktiviteetteihin. On kuulemma myös lautapeli-iltoja uusille asukkaille. Mutta minulla on kyllä kokemusta Monopolyn pelaamisesta kahdestaan, eikä se oikein toimi. Olen arvostanut vastaanottoa sekä töissä että kirjeitse, mutta onhan mulla tässä opinnot kesken. Gradua pitäisi tehdä töiden jälkeen ja viikonloppuisin, ja Pertin kanssa olemmekin viihtyneet sohvannurkassa monta iltaa. Sekin alkaa kuitenkin tympiä, kun tajusin ettei elämässä voi koko ajan istua nenä kiinni läppärissä. Meillä oli Pertin kanssa sen luokan honeymoon juuri tänä viikonloppuna, etten mene yksityiskohtiin sen enempää... Jos parisuhteessa tulee riitoja, niin tuossa kävimme lähellä avoeroa. Käyttäytymisessäni on kaiken tällaisen myötä alkanut näkyä vanha kunnon prokrastinaatio.

Moni tunteekin jo tuon trendisanan: viiivyttely ja asioiden lykkääminen on hämmästyttävästi yhtä trendikästä puuhaa kuin kiireen hokeminen. En tiedä, miten nuo kaksi arjen puolta jahtaavat toisiaan jatkuvasti. Luulin, että gradun ja esseiden lykkääminen olisi mahdotonta, kun eristäytyy omaan kotiin arki-iltaisin ilman Netflix-mukavuuksia. Olin väärässä. Prokrastinaatio löytää aina tiensä perille kuin eläkeläinen supermarketin perjantairuuhkaan.

Se Vakka-opiston lehti näytti helmikuussa niin paljon kiinnostavammalta kuin gradun tulostaulukot. Lähdin ottamaan selvää, mitä Ukissa voisi harrastaa, sillä onhan se nyt tylsää hengata yksin kotona neljä kuukautta, vaikka viikonloppuisin pääseekin Turkuun. Löysin tilkkutäkkikerhoa, aluehistorialuentoja, perinnelelun valmistusta ja italian alkeet. Viimeksi mainittu olisi ollut järkevää taitojen kertaamista, mutta monen kurssin ilmoittautumisajat olivat jo menneet umpeen. Sen sijaan ilmoittauduin Linnut tutuiksi -kurssille, johon kuuluu muutama luento ja bongausretki luonnossa. Idea tähän lähti tottakai siitä, että kalustetusta asunnostani löytyvät jo kiikarit, ja mukavien maisemien takia näen keväällä hurjaa muuttolinturumbaa. Miksen samalla opettelisi, mikä siellä oikein lentää?

Etsiessäni lintukurssin ilmoittautumisohjeita selasin sivuja vielä kerran läpi. Ihan läpällä tietysti ja sitä paperista versiota, vaikka huomasin että alueen kansalaisopistolla on hyvin edistykselliset nettisivutkin... Innostuin vielä toisesta kurssista, joka ei mennyt edes päällekkäin lintuharrastuksen kanssa. Veneilyn perustaidot. Ilmoittauduin siihenkin. Mitäpä sitä ei keksisi pitääkseen kouluhommia loitolla. Olen istunut veneen kyydissä koko ikäni, mutta tiedän ehkä sen verran, että fendarit kuuluu joskus laittaa reunojen yli ja koirakin juuri ennen rantautumista, jos se ei osaa käyttäytyä. Koen, että suvun perintö ja perinteet velvoittavat tähän hommaan. Aloitetaan varmuudeksi ihan perustasosta, niin eipähän mene mikään tärkeä juttu ohi. Mammani suoritti aikoinaan avomerilaivurikurssin, joka on vaativuudeltaan jo hieman eri luokkaa kuin joku moottoriveneen käsittely rannikkovesissä. Mutta kesällä saan harjoitella mökillä lisää!

Mietin jo, että oliko tuo lintubongauskurssi vähän ylilyönti. Ylilyönti on ennemminkin se, kun veneilyluennon jälkeen on ihan poikki ja pitäisi talsia kotiin, mutta ystävällinen kurssikaveri kutsuu katsomaan korismatsia naapurirakennukseen. Se oli todella virkistävää, enkä ole nähnyt yhtä dynaamista meininkiä missään muualla Uudessakaupungissa. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa on kun joku haluaa tutustuttaa tällaista untuvikkoa paikallisiin juttuihin. Mutta Pertti jäi kyllä sinä iltana yksin.

Tätä kirjoittaessani olen jo unohtanut tietokoneeni Wordin aiheuttamat konfliktit, ja olen valmis yrittämään uudestaan.