SOUTHAMPTONIN SUOMI-MYSTEERI

Ensin en kaivannut ketään suomalaista rinnalleni. Halusin seikkailla yksin ja tavata mahdollisimman paljon muita ihmisiä ja puhua englantia. Pari kuukautta kului, ja tähän alkoi jo hieman kyllästyä. Olisi kivaa ja helpompaa jutella välillä ihmisille, joiden kanssa ei tarvitse pohtia englanniksi oikeita sanoja, ja jotka ymmärtäisivät ihmeelliset asiat, jotka lievittävät koti-ikävää: Yökylässä-ohjelman Hannele Lauri -jakso, itse tehdyt karjalanpiirakat, Rentunruusu (oi kyllä), Pulkkinen Youtubesta... Psychology of attractiveness -kurssilla  opin asioita, jotka liittyvät tähän tutustumiseen ja muista ihmisistä viehättymiseen: familiarity, samankaltaisuus. Siihen me aina kuitenkin lopulta palaamme, tutumpiin ympyröihin. Ei ihme, että olen tykästynyt norjalaisiin täällä, kun heidän kanssaan on vaivattominta heittää läppää. Läppä ei edelleenkään ole sama kaikissa kulttuureissa.

Ensin ohitseni vilahti kaksi suomalaista, ja olin lähes kirjaimellisesti suu auki. He kävelivät ruuhkaisella juna-asemalla ohitseni jutellen siitä kuinka ei ole yhtään ähky, eikä minulla ollut aikaa pysäyttää heitä. Uskokaa pois, olisin rynninyt muuten heidän peräänsä ihan vain kysyäkseni, mitä he täällä tekevät. Sitten kului taas kolmisen viikkoa, ja selasin vaihtarikaverin edellisyön Insta-tarinaa. Sinne oli merkitty joku Saana*, joten tiesin että tuon on pakko olla suomalainen. Nämä olivat tietysti ne melkein ainoat aloittelut kyseisen kaverini luona, joihin en lopulta jaksanut mennä. Tivasin tietysti kaveriltani, että missä tämä suomalainen opiskelee. Ehkä otan häneen itse yhteyttä, jos muita ei ala näkyä.

Trampoliinivoimistelukerhon kanssa matkalla baariin kuulin, että yhdellä heistä on suomalainen kuorokaveri. Hän opiskelee kuulemma koko tutkinnon Englannissa, joten en usko törmääväni häneen kansainvälisissä porukoissa. Aina ne opiskelevat koko tutkintoa...

Sitten tuli St. Patricks day ja hengasimme porukalla pubeissa. Osan tiesin lähtevän Dubliniin juhlimaan sitä, mutta omalla kohdallani reissu jäi vain puheen tasolle. Mitä näinkään Facebookissa seuraavana päivänä: kaveri Dublin-kuvassaan istumassa saman pöydän ääressä kahden (2!) suomalaisen kanssa. Taas oli piritaa ja essiä tägätty kuvaan, eli en vain kuvitellut asioita.

Männäviikolla istuin kirjastossa. Luulin kuulevani hyvin suomalaisen "haloo"-huudahduksen jostain nurkasta, mutta siellä oli varmaan 300 ihmistä samaan aikaan, joten paikallistaminen oli mahdotonta. Muistelin, että Southamptoniin otetaan jopa viisi vaihtaria pelkästään Turusta vuosittain. Missä he siis lymyävät? Kysymys myös kuuluu: miksi he kaikki tunkevat tänne? Mikä tekee Englannista niin suositun kohteen suomalaisille? Ehkä tutkintomahdollisuudet ja se, että täällä oppii englantia "autenttisessa ympäristössä". Ja tänne on helppo tulla Helsingistä.

Ei tosin ole aivan totta, ettenkö suomea olisi puhunut. "Kippis"-huudahduksen olen opettanut varmaan kymmenelle ihmiselle, ja moni pyytää puhumaan suomeksi jotain randomia. Mutta sitten tapahtui jymyjuttu, käänteentekevä mahdollisuus laukoa omaa äidinkieltäni! Yksi norjalainen ystävä kertoi, että hänen helsinkiläinen kaverinsa haluaa opiskelemaan logopediaa (kai Turkuun). No herranjestas, nyt ollaan lähellä! Olimme matkalla baariin tässä kohdassa, ja norjalainen pyysi lähettämään neuvoja videon välityksellä Suomeen. Niinpä puhkuin suomeksi hänen Snapchat-videoonsa pikaisesti kaikki pääsykoevinkit jotka keksin, mutta en ikinä edes nähnyt, miltä se suomalainen wannabe-logopedi näyttää saati kuulostaa. Tsemppiä joka tapauksessa tätäkin kautta!

Tänään on boat ball, eli juhlat laivalla kansainvälisellä porukalla. Kaikki on siis vielä mahdollista.

*Nimi muutettu, vaikka mitä sillä on väliä. Ei kukaan kuitenkaan heitä paikanna.