PÄIVÄ WINCHESTERISSÄ

Päätin pari viikkoa sitten lähteä viimein Winchesteriin, 15 kilometrin päähän Southamptonista. Siellä on oma yliopistonsa ja jotkut käyvät molempien kaupunkien kampuksilla, joten kaupunkien välillä kulkee opiskelijoille ilmainen bussi kerran tunnissa. Ei voisi siis olla helpompaa lähteä! Moni kävi siellä päiväretkillä heti aluksi, mutta itselläni kesti kauemmin lämmetä. Kun ilmat viimein suosivat ja mulla oli vapaapäivä, pakkasin kameran reppuun ja unohdin eväät jääkaappiin - taas.... Onneksi nälkä antoi odottaa, vaikka viiletin aika hyvää vauhtia ympäri vanhaa pikkukaupunkia.

Lähdin siis yksin - yksi parhaista päätöksistäni koko keväänä. Viihdyin niin hyvin, että lähdin myös Bristoliin itsekseni. Tämä on sikäli vaarallista, ettei yksin matkustaessa tahdo saada hyviä kuvia omasta pärstästä. Mutta ehkä noilla retkillä pääpointti en olekaan minä.

Olin tässä tosielämän labyrintissa tahallani eksyksissä hurjat 20 minuuttia - tuolla olisi varmaan päässyt kiipeämään katoillekin.

Winchesterin päänähtävyydet pystyy kiertämään viidessä tunnissa mukavasti eteenpäin jolkotellen - olen elävä todiste siitä. Aloitin Great Hallista, jossa on puutarhan ja pienen taidemuseon lisäksi kuuluisa kuningas Arthurin pyöreä pöytä. Olen nähnyt tuon pöydän vain Mauri Kunnaksen kirjoissa, ja muistin nimetkin: Guinevere oli kuningatar, mutta kirjassa se oli kylläkin koira. Oli jopa pieni pettymys nähdä tauluissa ihmisiä eikä mustanenäisiä piirroskoiria...

Naamiaisvaaterekiltä minulle kelpasi yllättäen vain tuo puuhka.

Seuraavaksi kävelin kauppakujaa pitkin Winchesterin tuomiokirkolle. Oli mieletön! En vain päässyt sisälle muistotilaisuuden vuoksi. Kirkko on suosituin nähtävyys koko kaupungissa ja kuulemma upea myös sisäpuolelta. Siellä olisi ollut myös kahvila, jossa olisin mielelläni nauttinut pullan. Eteenpäin talsiessani en taaskaan halunnut katsoa karttaa vaan uskoin löytäväni kaupungin vesimyllyn, jos vain kävelisin joenvartta eteenpäin. Tienviittoja nähtävyyksille oli monessa kadunkulmassa. Päädyin kävelemään joelle pikkuteitä pitkin, ja niitähän Winchesterissä riittää. Välillä tuli rajujakin sadekuuroja ja sitten taas paistoi, mutta hyvin tuon kelin kanssa pärjäsi. Onneksi paistoi juuri silloin kun pääsin joelle, sillä se oli todellla kaunista ja jotenkin suloista aluetta. Koko kaupunki on ennen kaikkea kaunis.

Myllyn pääsymaksu oli yhden punnan opiskelijalta, sillä lähes puolet rakennuksesta oli remontissa. Porukkaa oli tosi vähän liikkeellä, ja tuollakin sain ensimmäisen vartin olla ihan yksinäni. Istuin puutarhapenkille vähän kauemmas myllyn huminasta, ja haaveilin taas eläkepäivistä tuollaisissa maisemissa.

Tämän jälkeen olin vähän ymmälläni, että mitäs nyt pitäisi tehdä. Nälkä alkoi tehdä tuloaan, ja kävelin yhden myyjän opastamana Guildhallille. Siellä oli vessa ja jotain hienoja huoneita, joihin myös hiippailin sisään. Se oli kai ihan sallittua, että ei tässä nyt mitään kapinallisia päästy olemaan. Luulin löytäneeni taas yhden kirkon high streetin tuntumasta, mutta se taisikin olla joku vanhusten palvelutalokompleksi. Suloista puutarhaa ja pikkupuroa näkyi sielläkin, mutta ihme kyllä kukaan ei kysynyt, miksi hengailen pihojen perimmäisissä nurkissa.

Kahvat sisäänkäynneillä paljastivat viimeistään asujien ikähaarukan...

Pääsin vihdoin syömään: jo bussissa olin nähnyt Royal Oakin ja päättänyt, että syön siellä. Se oli hienostuneempi versio peruspubista, ja erityisesti beer garden (miltä kuulostaisi suomeksi OLUTPUUTARHA) houkutteli istumaan katostensa alle. Aurinko paistoi ja omistajien koiria pyöri nurkissa. Yksi tuli heti kinumaan multa ranskalaisia, mutta pysyin lujana varmaan sen puoli tuntia. Sitten meistä tuli kaverit... Terassilla oli hyväntuulista porukkaa. Joku vanhempi herrasmies oli iskenyt silmänsä minuun - oikeastaan heitä oli kaksi. Kadun nyt vähän sitä, etten mennyt heti sen toisen juttusille, joka jutteli minulle neutraalimmin kuin tämä ukko, josta kerron seuraavaksi. Tällä tyypillä oli selvästi joku ällöttävä flirtti päällä, mutta se lakkasi onneksi aika äkkiä. Päädyin istumaan hänen pöytäänsä, ja hän kertoi "uudenlaisesta lääketieteestä", jonka aika äkkiä tajusin olevan melkoista bullshittiä. Mutta siinä kun oltiin, pyysin häntä tekemään omankin nimeni kirjaimista jonkun numerologisen kartan, josta näki omat vahvuuteni ja sieluni edelliset elämät. Olin kuulemma vanha sielu. Se ei nyt sinänsä tullut yllätyksenä. Kun sanoin ettei homma vaikuta kovin tieteelliseltä, hän totesi että kyseistä tieteenalaa syrjitään jostain syystä vielä 20 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeenkin. Annoinko vieraalle tyypille oikean nimeni? Sukunimeksi sentään ymmärsin laittaa äitini tyttönimen. Se toimii tuollaisissa paikoissa, vaikka äijä oli taatusti ihan harmiton. Tarjoilijoiden käytöksestä huomasi, että mies on A-luokan kanta-asiakas. Hyvästelin hänet ja koirulin ja lähdin jälkkärille.

Tiesin jo suunnilleen, mistä päin saa leivoksia, mutta käännyin taas jännälle sivukujalle. Löysin hattukaupan! Eihän tuollaista voi ohittaa noin vain. Jos olisin ollut kaverien kanssa, he olisivat taatusti halunneet jatkaa matkaa. Astuin sisään pikkupuotiin ja selitin rouvalle tiskin takana, että ei tällaisia näe ikinä missään. Hän sovitteli päähäni muutamaakin hattua, kun tajusin että pääsen taas häihin tulevana kesänä. Sanoin jo, että olisin halukas ostamaan jonkun hillityn pillerihatun tai kukkapannan. Sitten vilkaisin hintoja. Sovimme, että "tulen myöhemmin uudestaan, jos saan äitini maksamaan". En ollut jostain syystä ajatellut, että tuollaisia perinteisiä brittihattuja ei tosiaan ostella noin vain heräteostoksina, ellei ole joku aatelinen. Hatun tekeminen kestää kuulemma yleensä päivän, mikä kuulosti omaan korvaani aika nopealta tahdilta. "It takes a day and forty years to make one." Pakko arvostaa käsityöläistä!

Siinä lepää 420 punnan kukkahattu. Oli ihan törkeän hieno (näytti livenä paremmalta), mutta eihän tuota voisi edes käyttää Suomessa.

Sain leipomosta viimeinkin himoitsemani pullan. Kävelin vielä yhden pikkuostarin läpi, josta saatoin ostaa jollekin perheenjäsenelle tuliaisenkin... Winchester on kyllä suorastaan helmi verrattuna Southamptoniin, ja siitäkin juttelimme pubiukkelin kanssa. Sopivan kokoinen, nätti, hiljaisempi ja tyylikkäämpi. Southampton tuntuu putoavan johonkin suuren kaupungin ja idyllisen pikkukaupungin välimaastoon, ja sillä ei oikein ole kunnon "profiilia". Tämä on tosin vain minun mielipiteeni (ja muutaman muun), koska en saa niin paljon kiksejä isosta ostoskeskuksesta. Ainakin täältä kulkee laivat muualle. Tässä onkin neuvoni Southamptoniin tuleville (opiskelijoille): lähde Winchesteriin. :D Winchesterissä on keskustan ulkopuolella eräs kukkula, johon kannattaa mennä katsomaan maisemia. En halunnut viettää ihan koko päivää kaupungissa illalla olevien menojen vuoksi, joten kukkulalle voi kiivetä sitten ensi kerralla. Kyllähän se kävelykin alkoi jo tuntua jaloissa!