tiistai 23. huhtikuuta 2013

Myrskyluodon Maija

Mammani menehtyi pari päivää sitten sairaalassa. Kävin katsomassa häntä siellä vain vähän ennen hänen poismenoaan. "Sattuuko johonkin", tätini ja isäni kyselivät vähän väliä. Mamma pystyi juuri ja juuri vastaamaan että ei satu. Senkin mammani sai kuulemma jo muutama päivä aiemmin sanottua, että "tämä ei ole mitään ihmisen elämää". En ole ennen tajunnut, että ihmisen kuollessa sitä pysähtyy oikeasti pohtimaan ihan kaikkea elämään liittyvää.

Mammani eli mielenkiintoisen elämän. Hän ja pappani asuivat kesät ja joskus kauan kauan sitten talvetkin saaristossa. Heillä oli saaristokylässä, Mossalassa mökki ja sen läheisessä saaressa toinen, jossa pappa eli ison osan ajasta ja hoisi lampaita. Älkää kysykö, miten ne lampaat on sinne joskus saatu. Saaressa ei ollut tietenkään sähköä tai juoksevaa vettä, mutta siellä minäkin viiletin varmaan 20 kesää ilman huolen häivää. Mossalassa kävimme tankkaamassa veneen ja syömässä mamman voissa paistamia juustomakkaroita. Heidän koiransa oli minun yksi parhaita kavereitani, vaikkakin se muutti myöhemmin jonkun miehen maatilalle. En silloin tajunnut, että se tietenkin lopetettiin.


Isovanhempani pitivät yhtä jo 13-vuotiaasta asti tavattuaan junassa, mikä kuulostaa aika käsittämättömältä. Hamaan loppuun asti he pysyivät yhdessä. Jos joku kysyy mitä on rakkaus, niin luulen että se on ainakin tuota. Pappani kuoli kymmenen vuotta sitten, mutta mietin että jos pappani olisi vielä elossa, olisiko mammakin vielä paremmassa kunnossa. Ihan varmaan olisi. Ehkä he nyt pääsevät toistensa luo.


Mitä nyt yritän tässä oikein sanoa? Ehkä sitä että vaikka makaa sairaalassa viimeisillään, niin tärkeintä siinäkin varmaan on se että on ihmisiä ympärillä itkemässä. Ehkä mamma halusi jo mennä koska hänen miehensä on mennyt jo edeltä. Nimeän hänet Myrskyluodon Maijaksi, joka pääsee nyt tyveneen. Mamman tarina tosin ei ole ankea niin kuin Maijan, vaan ajattelen että hän oli rohkea eikä pelännyt paljoakaan. On niin monia asioita, joilla ei ole varmaan paskankaan väliä kun elämäänsä miettii taaksepäin tuossa iässä. Että millaiset pelastusliivit lapsilla oli päällä jos oli ollenkaan, tai että mitä kouluja on käynyt ja miltä sitä oikein näytti. Ja sitten on muutama tärkeä asia, joilla on väliä. Tärkeimpänä varmaan se, että joku rakasti ja hän rakasti takaisin. Se että lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset voivat hyvin. Ja se klisee, että kannattaa elää hyvä elämä että voi hyvillä mielin jatkaa matkaa tuonpuoleiseen. Meitä on onneksi monta, jotka jäävät kaipaamaan.


Siinä sitten sairaalalta lähtiessäni mietin, kuinka outoa on mennä katuvilinässä ja katsoa kun porukka viilettää kaupungilla ristiin rastiin tietämättä, että joku jättää tämän elämän pian lopullisesti hiljaisessa huoneessa, kaiken melskeen ulottumattomissa. En nyt ihan osaakaan pukea kaikkea sanoiksi mitä piti, mutta ehkä tämä riittää. :)

5 kommenttia:

Helmi kirjoitti...

Otan osaa♥ Kauniin tekstin kyllä kirjoitit, paljon tunnetta ja ajatuksia. Sitä rupeaa itsekin pohdiskelemaan asioita, kun yhdet isovanhemmat vielä on, mutta kuinka kauan...

Mossala on kaunis ja rauhallinen paikka, siellä (ja Houtskarissa muutenkin) on itsekin tullut käytyä ja vietettyä viikkoja mökkeillessä ja kummitädin hoiteissa. Mukavasti tunnisti ensimmäisestä kuvasta tutut maisemat. :)

scattered kirjoitti...

Osanottoni. Kaunis kirjoitus!

Sini kirjoitti...

tosi kaunis teksti ja osanotot munkin puolesta! :(

Helli Pippanen kirjoitti...

Kiitos tytöt! :)

Helli Pippanen kirjoitti...

Kiitti! :> Ja nyt löit kyllä ällikällä, harvemmin törmää edes Turussa ihmisiin jotka tietäisi kyseistä paikasta mitään. Mutta mukava paikka tosiaan :)