TAKAISIN LUONTOON

Pidin itseäni melko tavanomaisena korona-ajan tyyppinä: vapaa-ajan viettooni tuli lisää ulkoilua, HIIT-kotijumppakokeilu ja leipomista. Palkka lakkasi osin juoksemasta ja niin minäkin. Alakulo iski, koska asun yksin. Ulkoilu nousi toki räjähtäen suosioon. Moni havahtui (ainakin Varsinais-Suomessa) siihen, että jotkut luontopolut ja retkikohteet on merkitty tosi surkeasti maastoon. Sitä en tullut ajatelleeksi, että ei metsäpoluilla nyt mihinkään valtaisaan ennennäkemättömään satumaisemaan törmää. Se on metsää. Äitini sanoi samaa, kun he kävivät Paraisten jollain luontopolulla. Niin, että pitikö ajaa puoli tuntia päästäkseen tavalliseen havumetsään? Erityisesti keväällä ennen toukokuuta luontohan on täällä päin rumimmillaan.

Ensimmäinen pettymykseni oli Pöytyän luontopolulla, joka toki hieman lumisena oli muutenkin haasteellinen. Eikä se ollut helposti lähestyttävä luontopolku vaan traktorimuseo, jonne oli traktoreista jäänyt vain renkaanjäljet. En vain ymmärtänyt, miten se eroaa Kohmon pururadasta paitsi siinä, että Kohmossa on todella selkeä reitti ja tasaisempi maasto. Pöytyän lähtöpaikalla oli tosin hauska rengaskasa, joiden kanssa sain leikkiä hetken kuin pieni lapsi ja kyykätä. Kurjenrahkaan en halunnut mielelläni lähteä, kun se taitaa kilpailla Ruissalon Kuuvannokan kanssa Turun eniten kulutetuista sunnuntaipaikoista.

Kesä tuli, ja menin muiden mukana myös Naantaliin. Se perinteinen rantareitti, josta napsimme tämän postauksen "luontokuvat". Seikkailusta sai maistiaisen, kun uskalsi kävellä mäen ylös talojen välistä. Teki mieli trollata ja julkaista johonkin Facebookin retkiryhmään: "kätevän mittainen luontopolku Naantalin vanhassakaupungissa, puistomahdollisuus lapsille ja maisemat presidentin kesäasunnolle". Faktoja yhtä kaikki, mutta missä kulkee luontoiloittelun ja kaupunkikävelyn raja? Kun laittaa repun sijaan laukun olalle? Aika vaikeaa sitä on suorilta vetää mihinkään, kun metsää tai puistoja on lähes joka nurkan takana. Turun Kuralassa asuvat "kaupunkilaiset" näkevät lampaita parvekkeiltaan. Hassua kyllä, muutamassa kohteessa käytyäni huomasin nauttivani edelleen Turun jokivarsimaisemasta ja sen läheisyydestä eniten, vuosien hinkkaamisen jälkeen. Toki sekin on vasta kesällä upeimmillaan. Sen ovat huomanneet nyt myös 6000 muuta ihmistä.

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, ettenkö nauttisi ja olisi ylpeä siitä, että Suomessa on niin paljon raikkaita, mölystä puhtaita viheralueita melko lähelläkin kaupunkeja. Luulen silti, että minun on päästävä Lappiin tai Kolille. Vuoret kiehtovat tasaista metsäreittiä enemmän.

Tästä huolimatta kesän ainoa todellinen retkikokemukseni oli Nauvon telttaretki. Voi kunpa olisin tiennyt, että telttailuun ei tuon kummempia vaadita! Ennen Nauvoa en ole tainnut nukkua teltassa vuoden 2011 juhannuksen jälkeen. Sitä ei lasketa varsinaiseksi retkeilyksi, sillä en ollut varautunut mitenkään, kun ei pitänyt alunperinkään jäädä Yyterin leirintäalueelle... Huomasin Nauvossa puskapissatessani kuitenkin seuraavia asioita:

• Kuksaa ei tarvitse raahata mukana. Lienee ekologisempaa käyttää kaapista löytyviä retkimukeja kuin ostaa Instagram-kuvia varten uusi, puinen kuksa. Haaveilen kuitenkin omasta, nimikoidusta kuksasta.
• Leirintäalueet ovat yliarvostettuja. Toki jos haluaa suihkuun, juoksevaa vettä muuten vaan tai muuta, leirintäalue voi olla viihtyisämpi. Itse pidin tuollaisesta villistä saaristosta - aivan Nauvon vierasvenesataman läheisyydessä.
• Evääksi ei tarvitse ottaa ihan hirveästi kaikkea. Meiltä jäi italianpatapussi käyttämättä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että puolen kilometrin päässä oli seuraavana päivänä grilli kuumana - ja sieltä sai savuaromikasta possunkylkeä. Sipsipussi syötiin loppuun, ja appelsiinimehu maistui jopa paremmalta sammaleella kuin omassa aamiaispöydässä. En tarvinnut kuivalihaa tai tonnikalaa.
• Vaatetus on kaiken a ja o. En ole koskaan telttaillut a) todellisessa erämaassa b) niin pitkään että pitäisi peseytyä matkan aikana (okei juhannus 2011 oli jo vähän liikaa) tai c) pakkassäällä. Mutta jos lähtee yhden yön retkelle, ota pipo ja hyvä makuupussi mukaan. Ja tuulitakki, koska maailmassa tuulee aina. Pärjäsin näillä tosi hyvin. Housut ja paita myös suositeltavia. Ja vessapaperi, mutta en ole törmännyt blogeissa ohjeisiin, mihin ne kuuluu hävittää käytön jälkeen. Luen ehkä vääriä blogeja.

Ennen kuin joku oman elämänsä eräsankari tulee pätemään, väännän nyt rautalangasta: telttailun voi aloittaa niin pienestä kuin suinkin keksii. Tästä on helpompi lähteä sitten joskus kauemmas kotoa, pidemmäksi aikaa. Ja kerätkää ne roskat luonnosta!