HALLELUJA - VALITUSKANSANI AMEN

En tiedä, miettikö Ed Sheeran koskaan tekevänsä stadioneille sopivaa musiikkia. Tiedättehän sen genren: Coldplay, U2, Rammstein (oli bändistä mitä mieltä tahansa, se nyt ei vain mahdu trendiklubille) ja esimerkiksi Bastille. Ne on tehty isoille kaikuisille montuille, jossa ihmiset itkevät ja kokevat valaistuksia ollessaan yleisössä. Toki muunkinlaiset artistit sopivat sinne. Ed Sheeranille on ainakin rakennettu sellainen tarina taustalle, että poika taisi uskoa pärjäävänsä lähinnä Britannian rajojen sisällä trubaduurina. Pitäisikö siis itsekin alkaa tehdä mahtipontista, suuren orkesterin konfettisirkusmusiikkia jonkun pianolurittelun sijaan? Ei pyydettäisi sitten ensimmäisenä johonkin Maata Näkyvissä -tapahtumaan esiintymään. "Sori, ei mahduta soittamaan tuohon pubiin kun meillä on toi jousikvartetti ja puhallinsetti. Ai ne voi saada nykyään taustanauhalle? Eiköhän aloiteta yt:t."

Yleisönkosiskelubiisejä sen sijaan tunnetaan jo paljon. Etten heti pahoittaisi jonkun mieltä, en mainitse tässä yhtäkään. Näihin kuuluvat usein huudatus- ja ryyppybiisit, jotka toki usein toimivat sellaisenaan vaikkapa festareilla ja kesäjuhlissa. Siksi Antti Tuiskun uusi tuleminen oli erikoinen; onko Hallelujassa mietitty jo vamiiksi, että se toimii kesän festarilavoilla ja on tarpeeksi dramaattinen aloitus tai lopetus mille tahansa keikalle? Tietenkin asioita lienee laskelmoitu kerran jos toisenkin. Vai onko se vain vahingossa hyvin tehty poppibiisi, joka kuulostaa heti isolta? Kukaan ei tosin osannut odottaa ravistelevaa uskontoteemaa, kenties keltään suositulta artistilta. Yhtä asiaa on kuitenkin osattu odottaa tarpeeksi jo suomalaisissa gaaloissa, musavideoissa ja livetaltioinneissa: surkea puvustus. Hopeaa, isoja huppuja, viittoja ja avaruusteemaa on nähty jo niin paljon, että luulen kaikkien käyneen samalla vaatekaapilla - Ylen  lastenohjelmien puvustuksessa. Meidän kulttuurissamme alastomuus olisi kaiketi esiintymisessä seuraava luonnolllinen, mutta silti rohkea askel.

On ollut ikävää huomata, että monesti myös kaikki "biitit ja saundit" tulevat ulkomailta tänne kopioitavaksi, ja ne saatetaankin sitten polttaa aivan loppuun. Kaikki imevät vaikutteita jostain, mutta viimeksi kiusaannuin suomiräppärien tyylistä ääntää suomea jotenkin englannin kielen rytmiin, jotta se kuulostaisi... oikealta? Tuloksena oli, etten saanut sanaakaan selvää. Tässä tullaan myös sen tosiasian äärelle, että erilaisia ja monen mielestä aluksi rasittavia artisteja kaivataan juuri vaihtelun vuoksi: aivan sama pidätkö Paperi T:stä, Sara Siipolasta tai Jesse Markinista, mutta he ovat tuoneet jotain uutta koko hommaan. Ja siitä heidät tullaan muistamaan. Netflix-lyriikat eivät vain toimi enää parin vuoden päästä, joten turha lähteä matkimaan isompia enää tässäkään asiassa. Tosin Tiktokin suosion perusteella kaikki nykyään tanssivat eivätkä laula. Sekin voi olla kiva suuntaus.

Suomi on pieni mutta pitkä maa myös showbisneksen saralla: Emma-gaalassa artistit kiittelevät samoja henkilöitä tuttavallisesti vuodesta toiseen ja ristiin rastiin. Joku Jori on tietääkseni jo Chisun, Anna Puun, Jenni Vartiaisen ja Teemu Brunilan aviomies. Vai oliko se joku Jukka? Eihän sillä ole väliä, kuka laulut tekee, kunhan ne toimivat niiden esitttäjillä. Mistä päästään seuraavaan kummastukseeni (kyllä, mietin näitä juttuja vähän liian usein): eihän elokuvajuhlillakaan palkintoa luovuteta leffan pääosan näyttelijälle vaan ohjaajalle, tuottajalle ja/tai koko ytimessä olleelle tuotantoporukalle. Musiikkigaalassa palkinnon parhaasta biisistä hakee kuitenkin esiintyjä eikä lauluntekijä itse (ellei kyseessä ole oman onnensa seppä eli laulaja-lauluntekijä). Kyllä leffasta tekee yhtä elävän näyttelijä kuin biisistä laulaja - eli mikä logiikka? Voidaan toki miettiä, millaista viihdettä se olisi, kun pipopäiset studiolla palloilevat nevahöödit olisivat kertomassa, mistä idea vaikka kahden vanhan puun yhtymiseen tuli keskellä kirkasta talviyötä. Ei kun taas meni väärin! Tuo on Vain elämää -konsepti. Ja siellä ei viittoja nähdä, kun se olisi yksinkertaisesti jo liikaa sen kaiken parkumisen, hyppimisen ja ryppyisten osien päälle.

Täytyy muuten sanoa, että artistien "tauot" ovat täyttä huuhaata. En ehtinyt edes tajuta, että Anatude olisi jotenkin tavoittamattomissa. Myös Anna Puun ja Juha Tapion suurelliset ja vähemmän suurelliset mainokset taiteellisesta tauosta vesittyvät, kun he esiintyvätkin kaksi kertaa viikossa telkkarissa. Eikä tässä nyt ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan, vaan ihmettelen vain näitä kerta toisena jälkeen toistuvia ilmiöitä. Paula Koivuniemikin ihmetteli joskus lehdessä, mitä laulajien tauot ovat olevinaan. Toisaalta näin jonkun räppiduon telkkarissa esittämässä bilebiisiä sen näköisinä kuin heidät olisi revitty suoraan isyysvapailta huonosti nukkuneina lavalle. Ei sitä ihan joka paikkaan pidäkään suostua.

Eihän tämä nyt valittamista ollut, vaan ennemmin pintaraapaisu omasta ihmettelystäni. Sitä minä nykyään teen töissäkin paljon, ja vapaa-ajalla. Töissä ihmettelen, että mitä ehdin saavuttaa tässä ajassa, ja vapaa-ajalla että mitä teen tällä kaikella arvokkaalla omalla ajalla. ...Kirjoitan omaan yleisönosastooni, tietenkin. :) Jostain se on aloitettava, kun on pitänyt tällaista hävytöntä blogi-/sometaukoa!