torstai 5. syyskuuta 2013

Pusu autolta

Kyllähän olen tajunnut elämän satunnaisuuden ja rajallisuuden ja mitä kaikkea ennenkin, mua ärsyttää kun jotkut hokevat ettei osata arvostaa elämää ennen kuin jotain hurjaa tapahtuu. Kyllä mä olen kiitollinen suunnilleen joka päivästä. Eilen tajusin asian sitten ihan kyynelten kanssa ja keskellä asfalttia, vähän voimakkaammin.

Ei se nyt varsinainen onnettomuus ollut. Pieni tönäisy jonkun miehen autolta. Tajusin että nyt se jumankauta tulee vaikka suht hiljaa tulikin. Lensin kaaressa (siltä se ainakin tuntui) autotielle, ja ensimmäinen pelkoni oli että toiset autot ajavat vahingossa päälleni. Olin suhteellisen komeassa ninja-asennossa maassa, ja nousin siitä aika nopeasti. Menin varmaan shokkiin, kun tärisin vain ja katsoin kuskia ja hän pyyteli anteeksi ja oli itsekin ilmeisen pelästynyt. Kaksi naista tuijotti muutaman metrin päästä aivan kauhuissaan minua, mutta perääntyivät hiukan kun he huomasivat minun pysyvän hyvin tolpillani. He olivat ainakin valmiita auttamaan. Hengitin vain äärimmäisen raskaasti ja tiirailin tiukasti pyörääni, itseäni ja autoa. Sanoin, että olen kunnossa eikä oikeastaan mihinkään satu paitsi kämmeniin, joilla otin vastaan. Niin kuin ninja, kuten sanoin. Pää ei onneksi osunut maahan. En enää ihmettele miten ihmiset lentävät onnettomuuksissa metrejä eteenpäin.

 En sinä hetkenä tajunnut kunnolla että siinä tapahtui aika kurjasti, ja toisaalta se näytti varmaan hirveämmältä mitä se oli. Tajusin sen jatkettuani matkaa parikymmentä metriä, kun aloin pillittää ja piti soittaa J:lle. Olin tuijottanut auton rekkaria kauan, muttei siitä jäänyt kuin kirjainosa mieleen ja auton merkki oli hämärän peitossa. (Aamulla töihin mennessäni kuitenkin olin satavarma, että sama auto seisoi samalla parkkipaikalla, joten minulla taitaakin nyt olla rekisterinumero tallessa!) Kuski ei viitsinyt sitten antaa numeroaan tai nimeään, aika kurjaa. Olisin itse voinut sen pyytää, mutta jotenkin siinä kohdassa halusin vain pois tieltä. Polvi alkoi kuumottaa puhuessani puhelimessa, mutta verta siitä ei kuitenkaan tullut. Mustelmalla selvittiin.

Kamalinta tässä on, että ajattelin töistä lähtiessäni että nyt menet tyttö väärää reittiä. Tuntui että jotain pahaa sattuu, ja olisi vain pitänyt mennä salin kautta. Enpä mennyt, enkä pysähtynyt ennen autoa vaikka huomasin kuskissa hajamielisyyttä. Olisin voinut ajatella, mutta hän olisi voinut pitää silmänsä auki. Oppi varmasti kerrasta. Tärisin loppumatkan, ja kuuntelin melko ironisesti kappaletta "Don't Fear the Reaper". Kävellessäni loppumatkan kuvittelin vain, missä olisin ollut siinä kohdassa jos olisinkin lyönyt pääni, tai auto vain olisi tullut paljon kovempaa. Olisin voinut olla sairaalassa. Ja mietin että jos olisi käynyt oikein köpelösti, mitä kaikkea siitä aurinkoisesta päivästä olisin missannut, ja seuraavasta päivästä jne. On se niin pienestä kiinni. Ja kyllä ihmiset, ajattelin ostaa vihdoinkin sen kypärän.

9 kommenttia:

Noora kirjoitti...

Kuulostaa hirveältä!! Onneksi ei käynyt pahemmin ja auton kuljettaja olisi voinut käyttäytyä toisin...! :/ Kyllä se kypärä on halpa henkivakuutus...

Mamuus kirjoitti...

Siskokulta, nyt kypäräostoksille.. Ja ota se toinen sisko kans mukaan! <3

Kaisa Hellemaa kirjoitti...

Huh.. :( Onneks ei tosiaan käyny ton pahemmin. Koitan aina hokea muil, että kyllä ihmisillä on vaisto ja siihen kannattaa aina luottaa varsinkin jos se jostain varottaa! Tietenkin jälkikäteen kaikki on aina niiiin helppo sanoa... Pakko sanoa et mulle kävi vähän vastaavantyylinen juttu lukiossa, jolloin vaistosin et nyt en mee kaverin kyydillä kouluun vaan meen bussilla- ja kolari oli käynyt! (Onneksi siinäkään ei tosin mitään pahemmin sattunu.) Toivottavasti oppi muuten kuskikin jotain tästä vahingosta.

Helmi kirjoitti...

Voi kauhee, hyvä ettei käyny pahemmin..! D:

Helli Pippanen kirjoitti...

Siskokulta, meinasin kirjottaa tuon sun viimeisen lauseen tuonne perään mutta se kuulosti ällöltä. Ostoksille olis tarkoitus tosiaan päästä!

Helli Pippanen kirjoitti...

Niinpä :) Olisin voinut hetken miettiä siinä asian loppuun ja pyytää häneltä tietoja, mutta kamooon millainen mies tuollainen muka on kun ei yhtään jeesinyt?

Helli Pippanen kirjoitti...

Ai kauheaa! Ja oot oikeessa, pitäisi vaan luottaa vaistoonsa joka ikinen kerta. :) On joskus aiemminkin ollut vastaavanlaisia tilanteita. Esim. yksi rekkaonnettomuus oli tapahtunut eräällä sillalla, ja olin meinannut mennä siitä juuri samoihin aikoihin mutta olin valinnut toisen reitin koska se tuntui jotenkin oikealta.

Ja todella toivon että tuo keskiviikkoinen kuski tajuaa nyt pitää silmänsä auki! Ja kaikki muutkin.

scattered kirjoitti...

Ai kamala, onneksi oot kunnossa!

Mulle kävi vähän aikaa sitten ulkomailla aika vastaava juttu. Vuokrattiin mönkkärit ja päivän ajelut sujui ongelmitta. Illalla lähdettiin vielä ajelemaan ja kaverit ehdotti, että mennään käymään korkealla vuorella sijaitsevalla linnalla. Mun ajatus oli, kuinka äiti oli Suomessa varoittanut, että älkää ajako pimeällä mitään vuoristoteitä, mutta sanoin kuitenkin, että mennään vaan, kunhan ajetaan hiljaa. No, pari kilometriä meni, kun meidän mönkkäristä hajosi jarrut, alamäessä. Olisi voinut tosiaan käydä tosi pahasti (etelän pieni kaupunki, tuhottomasti liikennettä ja tieltä mahdollisuus pudota mereen), mutta luojan kiitos mies sai jalallaan jarrutettua sen verran, että sai ohjattua hiekkaiselle tienreunalle, johon mönkkäri lopulta pysähtyi juuri ennen seinää. Jarrujen hajotessa meidän edelle meni auto ja vierellä toinen, joka ohitti juuri, joten tilaa väistää ei ollut. Oli kyllä erittäin pysäyttävä tilanne ja itkuhan siinä illalla tuli, kun tajusi, kuinka lähellä oli! Jos tämä olisi tapahtunut n. 2km myöhemmin, olisimme luultavasti pyörinyt alas vuorenrinnettä suoraan mereen.

Helli Pippanen kirjoitti...

No huhhu! :o Kuulostaa tosiaan pelottavalta, muistan Kreikassa miettineeni skootterin kyydissä, että jos jarrut nyt pettäisivät... Enkä uskaltanut ajatella pidemmälle koska en tosiaan olisi tiennyt mitä tehdä. Pienestä se on joskus kiinni, teillä kävi lopuksi onneksi hyvä tuuri. :)