TÄYTYYKÖ KAIKKI TEHDÄ ITSE?

"...and a tomato salad, please"

"Miten mä en oo yhtään yllättyny", kuului hotellihuoneessa kun tiirailin olkapäitäni auringonoton jälkeen. Toinen niistä oli palanut, ja siinä oli erotettavissa selvästi, mistä kohdasta olin unohtanut aurinkorasvan. Siis yhdestä hiton olkapäästä! Kerta ei ole ensimmäinen, mutta näin käy noin kerran kymmenessä vuodessa. Rakas perheenjäsen muistaa tällaiset kyllä pitkään ja jaksaa muistutella niistä ääneen. En palanut onneksi pahasti, sillä kyseinen olkapää oli jo normalisoitunut parin päivän päästä. Ei tuo silti tervettä ole! En ymmärrä miten jotkut "unohtavat" aurinkorasvan kokonaisesta selkänahasta ja pystyvät elämään sen kanssa...

Kilpailija nro 4 halusi tasan tarkkaan esitellä uimapukuaan - ja hiuksia, jotka näyttävät tuolta vain silloin kun on juuri menossa suihkuun pesemään ne.

Kun sitten olin suihkutellut ja oli aika siirtyä taas selailemaan alueen ravintoloita puhelimella, kuulin rohinaa ja rousketta sängyltä päin. Pienen nälän hiipiessä oli tärkeää, että molemmat meistä saivat härnäpalaa ennen illallista. Siksi pieni tappelu meinasi syttyä, kun näin siskoni Pringles-purkin kanssa sängyssä. Sängyssä, ilman minua! Erään herkuttelijan käsi oli käynyt hiukan liian aikaisin purkilla, ja siinä nyt mietittiin paljonko sipsejä voi vetää ennen ruokailua, että mahaan mahtuu sitten muutakin. Pringleseistä riitti onneksi molemmille, mutta kyllähän noita purkkeja piti suolatasapainon ylläpitämiseksi ostaa ihan reippaasti pitkin lomaa.

Olin sanaton.

Jos olimme aamiaisella aina melkoisen viime tingassa, sitä olimme myös musikaalin yleisössä ja veneretkellä. Muualle ei oikeastaan ollutkaan niin kiire, kun ei ollut aikatauluakaan. Kävimme snorklaamassa pari tuntia Hvarin lähellä pikkusaarten rannoilla. Siellä olisimme kyllä voineet vetää koko ryhmää, joka oli ahdettu pieneen kalastusveneeseen. Olimme siis ajoissa, ja pääsimme sovittamaan räpylöitä ensimmäisten joukossa. 17 euroa kahden tunnin snorkalukselta ei aseta kovin sensaatiomaisia odotuksia, mutta olettaisin että kaikille riittää edes seisomapaikkoja veneessä, tai että retkiä on vedetty niin kauan (ja kaksi kertaa päivässä), että niiden organisoinnissa olisi kehitytty. Tämän postauksen otsikon mukainen lausahdus kuului monta kertaa matkan aikana siskoni suusta, mutta nyt myös minun. Sisko järkkäsi snorklausretken saman tien uudelleen mielessään, kun veteen oli päästy pulikoimaan. Tehdään tästä harjoitus: Veneeseen astelee sekä sukeltajia että snorklaajia. Retken järjestäjä tietää, että vain toisesta päästä venettä pääsee mereen oikeaoppisesti, ja että snorklaajat päästetään ensin, sillä heillä ei kulu aikaa varustelujen asetteluun niin kauan kuin sukeltajilla. Miten asettaisitte heidät veneeseen jo satamassa?

Joidenkin firmojen palvelukuvauksissa vastaus tähän kysymykseen on: "Yks hiton hailee, meillä ei ole järjestystä eikä sellaista tarvita." Kaikkihan nauttivat siitä, kun nahkeat sukelluspukupyllyt osuvat toisten uikkareihin, kun ohittelemme toisiamme ahtaassa veneessä. Moni ei osannut edes väistää, vaikka tämä snorklaajien etulyöntiasema kajautettiin ilmoille hyvin selkeästi. Kaiken lisäksi veneeseen oli rakennettu vanerikoppi, joka ei olisi oikein mahtunut sinne, mutta se oli laitettu sopimaan. Oliko kopissa kaikille mieluinen yllätys eli wc? Ei ollut, vaan veneen kapteeni pääsi sinne vaihtamaan oman sukelluspukunsa. Sitä ei jostain syystä pystynyt vaihtamaan firman toimitiloissa satamassa, jossa näkyi olevan taukotilaa sun muuta ihan riittämiin.

Emme pyöritelleet silmiämme liikaa, vaan menimme innoissamme veteen. Snorklaus oli ihanaa, satumaista ja rentouttavaa. Seuraavalla etelänmatkalla haluan ehdottomasti lisää tuota. Katselimme rantakivikoiden simpukoita, ja kalojakin näkyi jonkin verran. Yritimme sukeltaa myös syvemmälle sen kummemmin hengittelemättä, mutta en tiedä miksi olen niin surkea pidättämään hengitystäni! Lapsena sukeltelin varmaan enemmän kuin olin pinnalla, ja nyt iskee pakokauhu (tai siis happi loppuu) viiden sekunnin uppeluksissa olemisen jälkeen. Laitesukellus ei innosta itseäni hirveästi siksi, että liitän syvällä veden alla olemisen jotenkin ahtaisiin paikkoihin. Ne taas saavat minut kauhun valtaan nopeammin kuin korkeissa paikoissa roikkuminen. Mutta snorklaus on ihanaa! Paluumatkalla vedimme proteiinipatukoita ja notkuimme raukeina pidellen veneen reunoista kiinni - istumapaikat oli varattu sukelluslaitteille. Snorklauksen jälkeen huomasimme, että varovaisuudesta huolimatta siskoni järjestelmäkamera ei enää suostunut ottamaan kuvia. Se hajosi siis niin ettei sitä erkkikään korjannut enää reissun päällä, mutta ilmeisesti se on vielä korjattavissa. Onneksi onnettomuus sattui "vasta" tuossa vaiheessa matkaa, sillä parhaat kuvat näissäkin postauksissa on napsittu sillä. 

Eihän tässä päästy kuin vasta vauhtiin! Ensi kerralla jetset life -tyyliä eli kuvia minusta kirppislaukkuni kanssa rantabulevardeilla (ylhäällä jo yksi maistiainen, grrau). Lopuksi vielä kuva, joka on otettu jo menomatkalla, kun yritin valmistautua haastaviin sosiaalisiin tilanteisiin: