SYYSTUULESSA SISKON KANSSA

Pahoitteluni tästä suoranaisesta blogitauosta. Kävimme pari viikkoa sitten ottamassa asukuvia siskoni kanssa ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Kirpsakasta tuulesta huolimatta nauroimme itsellemme ja nautimme kauniista säästä, mutta auringon laskettua sekä kuvaaja että kuvattava hytisivät jo aika huolella.

Haluaisin mennä suoraan asiaan ja avautua tästä merkillisestä ajanjaksosta elämässäni. Täytin kesällä nimittäin 27, ja voi luoja millainen puskuri se on ollut kaikelle. Ikäkriisistä en toisaalta tykkäisi puhua kun se kuulostaa turhan dramaattiselta, mutta muutosten vuosi tässä nyt totisesti on käsillä. Eikä pelkästään eteenpäin menemisen meininki, vaan myös paluu perusjuttuihin, jotka olin kiireisten opiskeluvuosien varrella unohtanut. Paineita tälle kaikelle on asettanut se, että ensi vuonna pitäisi valmistua yliopistosta.

Englanti opetti tietysti paljon. Vaihto-opiskelu vaatisi edelleen omia postauksiaan, mutta katsotaan. Tie oli kuningas. Olen usein miettinyt mitä se tarkoittaa. Ehkä tähän sopisikin paremmin se "nauti matkasta, älä vain päämääristä", tai jotain. Muistan erään krapula-aamun, toiseksi viimeisen aamun Englannissa. Heräsin local buddieni luota noin neljä tuntia nukkuneena. Hyvästelin Kieranin ja hänen kämppiksensä, kädet hieman täristen sekä lähtöjännityksestä että siitä darrasta. Olin lähdössä brunssille, ja koska halusin edes vähän raikastua, ostin kaupasta halvan hammasharjan ja -tahnaa, ja pesin suuni äkkiä kaupan naistenhuoneessa. Pääsinkin tästä brunssille hyväntuulisena edellisen päivän meikit naamassa. Ja tämä on se suurin opetus: vaikka edellisen illan meikit kasvoilla ei olisi terveellistä ihonhoitoa, niin mua ei enää yhtään kiinnostanut miltä näytin! Siis aivan, täysin, sama. Toki tässä varmaan vaikutti sekin, että kaupungissa minua ei tuntenut kovin moni. Mutta sen jälkeen meikittömyys, darrameikkiys ja aamunaama ylipäätään ovat olleet helppoja hyväksyä. Ei aina tarvitse välittää!

Miten muuten maailman myrskyt tuulettivat ajatuksiani? Soitin kesällä eräistä juhlista vanhalle ystävälleni, jota en ollut nähnyt vuosiin. Johonkin teinidraamaan se ystävyys kuihtui, enkä itse halunnut ottaa häneen yhteyttä. Nyt kuitenkin päätin, että haluan ystävän takaisin. Hän onneksi sanoi puhelimessa vain odottaneensa, milloin itse olen valmis. Jatkoimme  juttua melkein kuin vuosia ei olisi ollut välissä laisinkaan, ja tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt hartioiltani.

Kiviä on kieriskellyt sen jälkeenkin. Aloin lauleskella kesätöissä vapaammin, kun siellä koneiden käydessä kukaan ei kuitenkaan kuule. Sen jälkeen olen hyräillyt jopa kaduilla tai pyöräillessä, toki hillitysti. Aloitin lyrical dance -tunnit, koska tajusin että tanssiahan tässä olisi pitänyt jo monta vuotta - muuallakin kuin baarissa. Reggaeton-tanssista oli hyvä aloittaa vuosi sitten, mutta se ei yksinään riitä ihmiselle, joka janoaa toisinaan tiukkaa kuria ja kauniita nilkan ojennuksia. Nyt voin sanoa helpommin kuin muutama vuosi sitten, että vapaa-aika kuluu oikeasti kivoihin juttuihin. Aloin myös runoilla pöytälaatikkoon, vaikken varmaan yhtään osaa.

Ostin hatun ystävältäni. En tiedä sopiiko se mulle täysin, mutta laitetaan sopimaan.

Gradu eli Pertti on edelleen ystäväni, mutta välillä meille tulee kireitä päiviä. Tilastotiede on viilentänyt välejämme viime aikoina, mutta en suostu stressaamaan sitä liikaa. En vain suostu. Ei paperihommat ole sen arvoisia, vaikka haluankin onnistua. Tässä on kyllä aikaa!

Olen alkanut avata pieniäkin asioita itsestäni lähipiirissä, sillä Englannissa totuin juttelemaan jatkuvasti uusille ihmisille. Siellä oli pakko avautua tarpeeksi muille, jotta heistä saisi tarpeen tullen tukea. On helpompi tukeutua muihin kuin hautoa jotain kurjaa yksin. Suosittelen aloittamaan ihan pienestä! Kai tässä on tullut jonkinlainen tarkempi fokus siihen, mitä elämältä haluaa ja millaisessa seurassa haluaa kulkea. Luulin jo tienneeni sen hyvinkin selvästi, kun elämä on ollut näennäisesti mallillaan ja sujunut leppoisasti. Mutta ei lopeteta tällaiseen kliseeseen vielä!

Rokkenrollivuoteni myötä mielessäni on alkanut pyöriä pelottaviakin uusia asioita, niitä jotka kertovat otsaryppyjen olevan ihan nurkan takana. Että onko enää järkevää muuttaa uuteen vuokra-asuntoon, vai ostaisiko seuraavaksi oman. Valitimme juuri ystäväni kanssa taloyhtiöidemme tiedonkulusta - pitääkö kaikki tehdä itse! Olen alkanut pitää suomenkielisestä musiikista. En pysty enää nauramaan monellekaan Posse-ohjelman tempaukselle. Mulla on hinku lukea iltaisin kirjoja otsalamppu päässäni. Ostan keikkalippuja kysymättä muilta. Katson ihmisiä aiempaa levollisemmin silmiin. Tunnen suolistoni paremmin. Voiko sitä elämältä enempää toivoa?! 

Ja osaan sanoa noin puolelle minulle ehdotetuista tapahtumista suoraan ei - tarvitsen näin 27-vuotiaana enemmän aikaa palautua. Ja enemmän aamuja, jolloin herään virkeänä enkä paniikissa siitä, mitä edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä. Mitä sitä seuraavaksi oivaltaakaan! Ajanhallinnassa olisi opettelemista... Yksi oululainen logopediakaveri ehti jo meillä yöpyessään ehdottaa aamutoimiini kuvastruktuuria, kun en tunnu pääsevän muuten ovesta ulos.