sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Mind blowing




Tuo paituli lähti mukaan Forever 21:sta 11 eurolla, ja tosiaan iskimme molemmat Siirin kanssa silmämme siihen. Päätimme, että voisimme ehkä informoida toisiamme, jos pidämme sitä koulussa niin ei satu samanlainen asu päälle. Tosin hän on vaalea ja minä tummahiuksinen, joten tunika näyttää päällämme erilaiselta. Hanskat ovat ilmeisesti aitoa nahkaa, minkä takia onkin outoa, että ne ovat Penney'sistä ja maksoivat myös 12 euroa. En shoppailisi noissa kaupoissa mitenkään säännöllisesti, koska ostamani urheilutrikootkin ovat sellaista harsoa ettei mitään järkeä. Kävin myös kampaajalla melkein kuukausi sitten,ja sen pitäisi toivon mukaan näkyä näissä kuvissa! :D Tuntuu niin omalta tuo tumma taas verrattuna kesänjälkeiseen puna-vaaleanruskeaan tyvikasvu-unelmaan. Ei jukopliuta, kuvissa näkyy myös jotenkin uudehko talvitakkini, jonka äiti osti minulle synttärilahjaksi jo loppukesästä. Ihan kuin kävisin muka koko ajan shoppailemassa! Ja eipä se talvi sieltä näytä tulevan, niin mennään lyhyemmissä villakangastakeissa sitten.

Mieleni ns. järkkyi kaksi kertaa tällä viikolla (siitä otsikko, daa). Ensinnäkin yliopistolle tuli eräs vanhempi kertomaan elämästään erityislasten kanssa, ja jotenkin siinä jäi vain suu ammolleen. Omat ongelmat tuntuvat hirvittävän pieniltä sen rinnalla. Ja ihmisestä on nähtävästi vaikka mihin, kun on pakko.



Toinen kerta oli Sagas-konsertissa Turun konserttitalolla. Musiikki oli jotain niin kaunista: siellä soitettiin Hobittia, Lord of the Ringsiä, Harry Potteria, Skyrimin ja WoW:n teemabiisejä... En itse pelaa noita jälkimmäisiä enkä kyllä mitään muutakaan, mutta komeaa musiikkia niihin tehdään! Olen joskus lukiossa ollut viimeksi kuuntelemassa Turun filharmonista orkesteria, ja nyt siihen oli vielä liitetty kuoro ja ihana soololaulaja Sabina Zweiacker. Yleisössä oli juuri sen tyyppistä porukkaa kuin kuvitella saattaa: nuorisoa, josta suurimmalla osalla oli parta ja sivusiiliä. Haha! Itsekin intouduin vetämään pikkumustan kaveriksi vähän rähjäiset pilkkukuvioiset sukkahousuni, koska oli pakko olla jotenkin boheemi tai grunge (tuo kuvien tunika on ollut siis käytössä vasta vanhempien luona ja ravintolassa). Olisi tietysti pari sanaa taas siitä, miten tiettyihin tilaisuuksiin pukeudutaan, mutta en jaksa luennoida asiasta enempää. Kohta varmaan häät ja hautajaiset ovat ainoita paikkoja, joihin farkut ja rähjäinen huppari eivät kelpaa.

Musiikki ei rassannut korviani melkein yhtään, ja minun kuuloni sentään on vähän liian herkkä kaikelle. (Esimerkkinä tästä on Dublinin jälkeinen aamu kotona, kun paperipussin rapina sattui melkein korviin.) Kaikki soittimet konserttitalon lavalla soivat niin kauniisti yhteen. Lisäksi kappaleiden mahtipontisuus sai keskittymään niihin niin, että aina biisin lopuksi olin hiukan hengästynyt. Siinä ei jaksanut juoruta poikaystävän kanssa saati katsoa kännykkää. Soittajien tekemiset ovat tietysti iso osa esitystä, vaikka se saattaakin aluksi näyttää tylsältä: siellä näkyikin kontrabasson kanssa heiluvia showmiehiä sekä arvokkaita vanhempia leidejä. Päällimmäisenä ajatuksena taisi olla väliajalla, että kuinka siistiä, että nuo ihmiset saavat tehdä tuota työkseen. Nykymusiikkia saisi tehdä enemmän tuollaisina orkesteriversioina - tosin suomiräpistä tuskin saisi mitään merkittävän hienoa, ei voi tietää!

Tuollainen olisi kyllä minunkin mielestäni puuduttavaa ilman välispiikkejä, tai jos jokainen biisi kestäisi jotain 20 minuuttia. Rento juontajamies teki showsta kuitenkin tätä päivää, ja kapellimestari oli ihan liekeissä. Lysti maksoi opiskelijalle yhdeksän euroa! Ihan naurettavan halpaa. Keikan jälkeen olimme tosi tyytyväisiä ja rauhallisia. Minulle voisi sopia tuollainen vähän useamminkin, tai livemusiikkia ylipäätään pitäisi kuulla enemmän. Auton radio oli pakko hiljentää kotimatkalla, koska se räminä olisi pilannut kaiken. Ja kyllä, teki mieli alkaa itse laulaa ja soitella ja tanssia. Inspiraatiota tuolta sai siis riittämiin! Tuli hetkeksi tunne, että minkä hiton takia luen kirjoja johonkin tenttiin, kun voisin vain taiteilla kaiket päivät. Mutta ei, olen tänään istunut käytännössä koko päivän koneella ja lukenut kurssin sisäänpääsytenttiin (taas näitä ihanuuksia) ja tehnyt jotain enkun tehtävää. :D Jännä juttu tosin, että nämä asukuvatkin ehdin siskoni kanssa napsia tässä viikonloppuna. Ensi viikonloppuna en lue yhtään mitään, vaan juhlin kyseisen siskon synttäreitä!

Tässä keräilen lähinnä itseäni enkä lehtiä.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Dublin! Osa II

Dublinistakin löytyy Primarkin vastine Penney's. Siellä sovimme käyttävämme 45 minuuttia raivoshoppailuun, koska aika oli kortilla, mutta se ei riittänyt kaikille. Menin tietoisesti eteenpäin kauhealla vauhdilla ja sulloin koriin juttuja sovittamatta. Silti maltoin mieleni, enkä ostanut esimerkiksi Rohkelikko-urheilupöksyjä, koska en ollut sittenkään varma, paljonko oikeasti käyttäisin niitä. Ja nyt kun muistin ne, niin kaduttaa etten hommannut niitä... Toinen tunti taisi kulua Forever 21:ssa, josta olisin halunnut ostaa varmaan kymmeniä vaatteita. Silti mukaan tarttui vain yksi onneton tunika. Valikoimaa oli enemmän kuin koskaan, mutta ostimme Siirin kanssa kuitenkin samanlaiset tunikat JA hanskat. Näistä tulee huomenna asukuvia!

Meillä oli siksi kiire shopittaa, koska Irlannissa ylipäätään neljä päivää ei riitä kaikkeen. Piti juosta ostamaan valkoviiniä, vähän laittautumaan ja mennä sitseille poikien huoneeseen! Kovaäänisestä laulamisesta ei tullut onneksi valituksia, ja siirryimme hyvissä ajoin The Celt Pubiin juomaan vähän lisää (sinne missä join sitä viskiä). Jos tämä kuulostaa joltain alkkisten reissulta, niin on vähän tarkoituskin. Jotkut nimittäin oikeasti availivat pullojaan jo ennen kello yhtätoista aamulla. Minusta se kuului asiaan, vaikka itse en sellaiseen ryhtyisi. :D

Well f* you too?
Matkan kohokohta oli sunnuntain Cliffs of Moher, joka on niitä the juttuja, jotka pitäisi Irlannissa kokea. Muita ei houkuttanut lähteä koko maan halki bussilla katsomaan maisemia, mutta meitä seitsemään tyttöä ei kaduttanut perillä yhtään. Sitä paitsi saan paljon irti aina myös niiltä bussimatkoilta, koska nytkin sain tuijottaa kaunista Irlannin luontoa. Haluaisin sinne ratsastamaan, kaitsemaan lampaita tai jotain (joo sitähän ne varmaan tekee siellä päivät pitkät...). Myös jossain B&B-paikassa yöpyminen maaseudun puolella olisi ihanaa.

Krapulaisina ja vähäunisina kävelimme Siirin kanssa rauhassa jyrkänteen reunalla. Tuli näin jälkikäteen mieleen, että miten uskalsimme mennä niin lähellä reunaa?! Emme siis mitenkään leikkineet uhkarohkeita 200 metrin pudotuksen äärellä, mutta siinä meni polku, josta moni muukin kulki. Räpsimme kuvia ja tuijotimme mereen. Koska olimme molemmat nukkuneet 3-6 tuntia ja istuneet bussissa sen kolme tuntia, tällä turistikävelyllä innostuimme myös kikattamaan ihan hulluna. En ole tainnut nauraa vedet silmissä pitkään aikaan, ainakaan noin kauan! Teki tosi hyvää. Vitsit taisivat liittyä jotenkin siihen, että pelloilla oli vain lehmiä eikä kameleita, nämä kun olisivat voineet kuljettaa meitä mieluusti eteenpäin. Aivan hysteeristä - ja keneenpä Siirin nauru ei tarttuisi!

Kiinalaisia, kiinalaisia kaikkialla

Illalla olimme jälleen kokoontumassa yhteen pubiin, enkä minä halunnut enää juoda alkoholia. Vesi sai riittää, koska joku siinä väsymyksessä oli käsittämättömän kuvottavaa. Onneksi yksi tyttö porukastamme halusi kävellä myös jo hostellille - yksin en olisi ikinä lähtenyt. Harmitti jättää ilta kesken, koska eräs skottilaisbändi viihdytti meitä suhteellisen rauhallisilla kappaleillaan. Ja se skottiaksentti on kyllä se, jota pitää oikein keskittyä kuuntelemaan! Monta välispiikkiä meni meiltä täysin ohi. Ja yhtyeen viulisti oli jotain käsittämätöntä!

Pähkinänkuoressa se maanantai meni jotenkin näin: kolmelta yöllä huoltoaseman hampurilainen(?) tuli ylös. Sitten tuli jotain muuta. Sitten neljän aikaan yöllä päätin, etten viitsi herätellä 11 huonetoveriani koko ajan, joten siirryin peiton, kännykän ja vesipullon kanssa käytävän kylpyhuoneeseen nukkumaan. Kuulostaa tosi raukalta, mutta niin minun oli kaikkein paras olla. Eikä ikinä niin huonoa kuntoa, etteikö pystyisi ottamaan selfietä: kuva kalpeasta naamasta lähti whatsappissa poikaystävälle. Huone oli pakko luovuttaa klo 11, joten makasin hostellin aulassa lähes liikkumatta neljä tuntia, kun muut pääsivät tutustumaan mm. Trinity Collegeen. Bussiin jaksoin kävellä reippaasti, mutta se kaikki höykytys sai minut voimaan taas pahoin. Lentokentällä menin vessaan vain siksi, että saisin istua rauhassa lattialla, ja vesihanat olisivat lähellä. Joku ystävällinen siistijätäti kysyi heti, että olenko kunnossa. Olin varmaan kalmankalpea, kun olin syönyt jopa puoli pussillista pähkinöitä päivän aikana! Eihän se oksennus tule ikinä noissa väleissä, vaan se tulee lentokoneessa; EI VESSASSA, vaan omalla istumapaikalla siihen kivaan pikku pussiin. Eikä Helsingin päässä terminaalissa, vaan bussissa matkalla Turkuun. Olkaa hyvä vain, matkatoverit. :D

Kaikesta huolimatta jäi tunne, että haluan Dubliniin ja ylipäänsä Irlantiin uudestaan. Jäi paljon vielä näkemättä! Oli tosi ihanaa, että moni huolehti minusta maanantaina pitkin matkaa. Nautin suunnattomasti lentämisestä (lähinnä niistä nousuista) ja lentokentistä, mutta nyt ei sattuneista syistä tee hetkeen mieli nousta koneeseen, haha!

perjantai 23. lokakuuta 2015

Dublin! Osa I

Jeee, reissupostaus (postaukset) on vihdoinkin kasassa! Kävimme Dublinissa ekskursiolla yhteiskuntatieteiden hallituksen järjestämänä. Kävi taas sellainen kiva tuuri, etten tuntenut sieltä etukäteen kuin kaksi ihmistä. Matka kesti perjantaista maanantaihin ja meni oikein hyvin, vaikka maanantai oli allekirjoittaneella kouriintuntuvan pitkä. Se oli elämäni kurjimpia päiviä, mutta siitä sitten myöhemmin.

Perjantai-illalla Jacobs Inn -hostelliin saavuttuamme halusimme vain ruokaa. Kysyimme respasta, minkä paikkojen keittiöt olisivat vielä auki ja ryntäsimme kulman taakse O'Connell'siin. Eteemme avautui jotain niin stereotyyppisen kaunista, että olimme vähän huvittuneita. Iäkkäitä ihmisiä istui kaljalla suhteellisen ahtaassa kahden kerroksen baarissa, jossa soi iloinen musiikki ja televisiosta tuli rugbya. Sitä tuli aina, jos ei tullut uutisia. Ilmeisesti tuo paikka onkin turistien suosiossa, joten ymmärrettävästi sieltä löytyy kaikki "perusherkut". Ruuaksi otin fish & chipsiä, muut ottivat jotain lammasta perinteiseen irkkutyyliin valmistettuna jne. Söin matkalla myös salaattia, ja join viskiä ja siideriä. Yhden reissukaverin lautasella oli sipsejä siinä kohdassa, jossa normaalisti makaa lisukesalaatti. Tuli vähän kasviksia ikävä. Maanantaina olisin halunnut nauttia vielä jotain irkkuruokaa, mutta sain silloin alas vain puoli pussia pähkinöitä. Mutta siitä sitten myöhemmin.


Elämä on valintoja täynnä, ja olen todella tyytyväinen, että valitsin lauantain retkikohteista Guinnessin panimon sijaan Jamesonin [dsäämesön!] viskitislaamon. Pelkäsin etukäteen, että viskimaistiaiset tulevat heti ulos suusta, mutta minähän pidin siitä! Tai no pidin sen verran kuin tällainen viininlipittäjä voi pitää. Opastettu kierros maksoi 12 euroa (opiskelijat), ja rahoilleen sai hyvin vastinetta. Paikassa ei enää tehdä viskiä, mutta siellä oli vanhoja masiinoita esillä, ja opas kertoi, miten Jamesonia tänäkin päivänä valmistetaan. He osasivat myydä sitä myös aika hyvin: meille maistatettiin Jamesonia, skottilaista(?) ja amerikkalaista viskiä, ja Jameson oli ylivoimaisesti parasta. Saimme lopuksi drinkit käteen, ja tietysti siinä seitinohuessa päiväkännissä olisi halunnut ostaa pullon tuliaisiksi. Meillä oli Siirin kanssa minun virhearvioni takia liian pieni laukku matkalla, joten senkin takia pullo jäi ostamatta! Suomestakin sitä tosin saa, joten ei sillä niin väliä. Joukkomme oli pelkkää seisahtunutta hymyä, kun hajaannuimme shoppailemaan.



Siitä se ajatus sitten lähti.
 
Kalja ei vain maistunut minulle, mutta moni ystävystyi tumman oluen kanssa. En olisi uskonut, että minusta tulee viskin lipittelijä. Tilasin nimittäin lauantai-iltana The Celt -pubissa oma-aloitteisesti viskiä ja inkivääriolutta, joita sekoittelin siinä sitten makuni mukaan... Voi Irlanti, minkä teit! Tuolla pubissa oli ihan paras bändi ilakoimassa. Jammailin paikallani vaikka kuinka kauan kuunnellen iloista irkkumusaa. Sanoin ennen matkaa, että haluan samanlaiseen tunnelmaan kuin Titanicin alakannella on siinä elokuvassa. Jos siitä menosta pitää, niin tuolta sitä kyllä löytää! Yhdessä pubissa, jossa muistaakseni kävimme kahtena iltana, oli alhaalla musiikki niin lujalla, ettei siellä olisi voinut kuvitellakaan käyvänsä keskustelua. Siksi istuimme enemmän ylhäällä, mutta aina välillä ihmiset kävivät pyörähtämässä alakerran tanssilattialla. Kaikessa ahtaudessaan pubissa oli silti lämminhenkinen meininki: ihmiset väistivät ihan pyytämättä ja hymyillen.

Ekskursioporukkamme oli todella menevä ja iloinen. Ei haitannut, etten tuntenut melkein ketään etukäteen, koska siinä kyllä tutustui. Tykkäsin kuunnella ihmisten mustaa huumoria ja keskustelua jopa pakolaisista, koska sitä käytiin niin raikkaalla otteella. Silti joka päivä jossain vaiheessa mielessäni muhi yksi ajatus: olisipa oma ukkelini täällä. Ihan missä tahansa kohteessa se ei varmaan hiipisi niin paljon mieleen, mutta olen vain satavarma, että poikaystäväni nauttisi tuosta meiningistä ihan täysillä. Siksi sinne on pakko päästä uudestaan hänen kanssaan. :D

Tämä on taas sellaista haipakkaa, että jatketaan seuraavassa postauksessa tuosta shoppailusta. :)

Tästä me tykättiin.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Jenkkileffojen college vs. Turun yliopisto

Tästä tulee tällainen lyhyenläntä läppä, koska lähden kohta Dubliniin! Kiirettä pitää rästihommien ja pakkaamisen kanssa, joten seuraavaksi minusta kuuluu toivottavasti vajaan viikon päästä.

Toivottavasti kukaan ei tule yliopistoon sen takia, että saa luentojen välissä lukea kirjaa puiston puun juurella tai pelata jalkapalloa nurmikolla. Ei, niissä väleissä yritetään syödä sitä mitä ehditään. Ruokalassa on ihan hirvittävät jonot, mistä periaatteessa ei kehtaa valittaa, kun ruoka on niin halpaa. Lisäksi ruokalan suunnittelu niin, että annoksensa jo saaneet ja sitä vielä jonottavat kiehnäävät vieretysten ahtaalla käytävällä, on huonoin idea ikinä. Määrärahoja ei ilmeisesti riitä siihen, että ruokatiski saataisiin eri paikkaan, jotta kaikilla olisi tilaa liikkua. Melua sietämättömänä ihmisenä toivoisin myös huopapaloja jokaisen ruokalan tuolin jalkojen alle.Tarjottimet tuskin poikkeavat Yalen vastaavista. Flirttailua tai "you can't sit with us" -meininkiä en ole koskaan kokenut - ruuhka-aikana istutaan lähinnä sinne, mihin mahdutaan. Small talk syntyy siitä, kun tökkää vahingossa kolmea ihmistä laukulla, kun yrittää päästä omalta istumapaikaltaan pois.



Riippuu tietysti tiedekunnasta, mutta meillä ei ainakaan ole aikaa kuunnella luennolla kahden eturiviläisen kiistelyä jostain Shakespearen teoksen teemoista. Lisäksi niitä miehiä ei saa tuolla tavalla kinastelemalla (niin kuin öö kaikissa teinielokuvissa, jotka sijoittuvat kouluun), vaan esim. opiskelijabileistä. Niissä ei useimmiten ole isoa valkoista kartanoa ja punaisia mukeja, paitsi jälkimmäisiä ehkä keskiviikkona järjestetyissä Kotibileissä. Suomen kampuksilla ei myöskään satele pöllöpostia ruokalan katosta eikun ei hele...
Sitten aloin miettiä, että miksi meillä ei ole vastaavanlaisia asuntoloita kuin Jenkkilän kampuksilla! Meillä on tasan tarkkaan suht hiljaisia yksiöitä vieri vieressä hurjan halpaan hintaan, mutta ei sellaisia omakotitaloja, joihin mahtuisivat kaikki logopedian opiskelijat samaan. Siellä olisi yksi biatch (minä) johdossa, ja yhdessä kilpailisimme sosiologeja vastaan parhaan biletalon tittelistä. En tiedä, millaisia parisuhteita siinä asumismuodossa toisaalta voisi rakentaa. Mutta on meillä collegekulttuurin kanssa jotain yhteistä: heillä on yliopiston nimikkohupparit, ja me käytämme opiskelijahaalareita. On jokaisen oma mielipide, kummat ovat esteettisempiä.

Loppuun kysymys: kuinka monta oppimispäiväkirjaa ihminen voi kirjoittaa yhden lukukauden aikana? Ilmeisesti (tuoreimman tiedon mukaan) jopa viisi. Viikon sisään on tulossa kahdet sitsit - toiset Dublinin hostellissa, toiset Turussa ensi viikolla. Niitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan!

Pakko laittaa tästä vielä kuva: kaksi viikkoa sitten eräissä tupareissa yksi miespuolinen kaveri meinasi laittaa roskansa tähän: "Se näytti ihan jätesäkiltä!"  Anteeksi mitä :D