tiistai 11. elokuuta 2015

Minun ja somen vaikea suhde

Turha edes aloittaa lässyttämään siitä, mitkä asiat ovat parantuneet sosiaalisen median myötä. Alati vilkkuva kännykkä on jo suurimmalle osalle suomalaisista arkipäivää, ja minä keskityn tässä nyt lähinnä nillittämään siitä - kuinkas muutenkaan. Aito verkostoituminen on täysin ok, niin on myös se, että tiedän tuttujen elämästä juuri sopivasti (tosin joistain myös liikaa) tajutakseni, mitä lähiympäristössä tapahtuu. Tapahtumiakin on helppo järjestää verkossa. No lässyttämiseksihän tämä kuitenkin näemmä meni... ANYWAY.

Poistan FB Messengerin puhelimestani. Ei voi olla tällä hetkellä ärsyttävämpää sovellusta. Älypuhelimen hankkiessani innostuin tietysti lataamaan tuollaisia, koska siitä kuului hauska ääni "eikä tarvitse kirjautua sisään, koska yksityisviestit tulevat itsestään puhelimeen!" Enpä tiennyt, millaiseen näpyttelyviidakkoon joutuisin.

Nyt siinä on siis käynyt pahimmillaan niin, että kaksi brittikaveria penäävät mokkapalareseptiä, kuulumisia, säätä ja ties mitä muuta kahdessa erillisessä keskustelussa, kolmannen ystävän kanssa yritämme setviä kesäteatteriaikataulua ja lastenvahtimista yhdessä keskustelussa. Neljäs tyyppi tulee aukomaan päätään vuoden hiljaiselon jälkeen täysin järjettömillä vitseillään. Nämä näkyvät kännykässäni hauskoina pallukoina, joita voi painella, jos haluaa nähdä viestit. Arvatkaa vain, katsonko ne kiireessä ja mietin vastaavani sitten myöhemmin. Ne jotenkin jäävät vaivaamaan, koska tekstikentässä näkyy toiselle ihmiselle, että olen nähnyt viestin. Tiedän, että siitä voi tulla olo, että olen tökerö. Todellisuudessa unohdan tuollaiset pikkuviestit ja vastailen sitten, kun haluan näprätä puhelintani. Ja sitä taas ei haluta tehdä enää melkein ikinä! Siksi on parempi, että kirjaudun ihan vain tietokoneella Facebookiin ja vastailen viesteihin silloin. Ihanaa, että näihin ongelmiin löytyy myös ratkaisuja. ;) Ei mene vinkumiseksi koko elämä.

Ruokapöydässä, vessassa,  televisiota katsellessa, ihan missä vain voi näpytellä kännykkää. Selailla uutisia tai "keskustella" kavereiden kanssa. Se onkin loistavaa, mutta yleensä ne keskustelut venyvät juurikin erilaisten aikataulujen takia koko päivän kestäväksi viestien vaihdoksi, minkä vuoksi se välillä rassaa. Tosin parhaiten estäisin tämän vastaamalla HETI eli esim. töissä kesken kokoonpanon, mutta en siellä oikein kehdannut. Ei siellä edes kerennyt katsoa aina puhelintaan, ja minusta oli suht vapauttavaa, kun yhtenä päivänä unohdinkin kännykän kotiin. Sitä toki ihmeteltiin työpaikalla - miten voin unohtaa kännykän! No luojan kiitos, että pystyn vielä edes siihen! Huomasin muuten, etten tarvinnut sitä oikeasti mihinkään. Taukopaikalla on nimittäin muita ihmisiä ja aikakauslehtiä.

On toki ollut paljon polemiikkia ja esim. kampanjavideoita siitä, miten oikea elämä menee ohi puhelinta tuijottaessa. En koe laitteiden haittaavan elämäämme lähipiirissä, mutta tiedän, että moni teini ja miksei aikuinenkin on paljon pahempi minua. Tavallaan minua ei ärsytä niinkään se, että ihmiset kaivelevat niitä heti pienen hiljaisuuden tullen (okei sekin, mutta eipä kuulu minulle), vaan ihan rehellisesti se, että en itse jaksa pitää jotain kapulaa kädessäni ihan koko ajan. Se herpaannuttaa keskittymiseni esimerkiksi sohvalla, kun vastaan johonkin yksittäiseen viestiin, vaikka samalla pitäisi keskustella poikaystävän kanssa kauppalistasta. Olemmekin vähän sopineet, että ruokapöydässä puhelimeen ei tarvitse koskea, eikä silloin kyllä koe tarvettakaan. Haluan aistia maailmaa ilman katkoksia, ja tuijotan mieluummin aurinkoisena päivänä ulos ikkunasta syödessäni. Se on rentouttavampaa minulle.

Nähtävästi pitäisi tehdä yksi asia kerrallaan. Ei ole kyse multitaskingin osaamattomuudesta vaan siitä, että haluaisin keskittyä asioihin oikeasti. Tähän oikeaan elämään. Carpe diem, eikö? Tuntuuko vähän pöllöltä laittaa tuollainen teksti omaan nettiprofiiliin, jos samalla ystävä avautuu livenä eikä itse pysty somettamiseltaan kuuntelemaan? Viestejä muuten pukkaa, mutta ketään ei näy missään. Kaikkien on helppo kuitata viestillä tunnin tai kahden päivän viiveellä, osallistuvatko he johonkin tai mitä mieltä he ovat jostain asiasta. Ja kyllä, sorrun siihen itsekin. Tuntuu vain, että se haittaa joskus yhteydenpitoa.

Eniten olen huolissani pienten lasten vanhemmista, jotka ihan taatusti sortuvat moiseen somezombeiluun. En tietenkään sano, että kaikki. Ja on toki luonnollista kuvata kännykän kameralla pikkuisen touhuamista, kun se on nykyään niin kätevää. Voisitte silti joskus syödä sen lutusen perheaamupalanne ilman Instaa, FB:tä ja puhelinta ylipäätään, niin näkisitte monellako hampaalla kakaranne jo syökään. Sille voisi jopa opettaa sanoja siinä samalla. Lusikka. Puuro. Isin lelu eli KÄN-NYK-KÄ. AI-PÄD.

Ei kommentteja: