maanantai 30. kesäkuuta 2014

Happy hippie

Hupsista kun unohtui ihan kertoa edellisessä postauksessa - pääsin sinne yliopistoon! :) Olin kevällä melko varma että ei sinne mennä vieläkään, koska koko homma tuntui niin kaukaiselta ja minun oli välillä tosi vaikea keskittyä lukemiseen. Olin totaalisen jännittynyt maanantaiaamuna töissä, koska tiesin että nettisivuille tulee hyväksyttyjen nimet kello 9. Kolme tuntia siis duunissa jokseenkin keskittymiskyvyttömänä ja hysteerisenä. Mietin tosi paljon sitä, että jos en pääse, että koko viikko on pilalla ja elämä pilalla, niin kuin se olisikin taas hetken ollut. 

Tässä testaillaan Ruisrock-asua, mikäli sinne lähden lauantaina.
No sitten menin katsomaan kännykällä että mites on, ja hengitys vain tiheni. Siellä koko nimeni seisoi muiden 28 joukossa. Itkuhan siinä tuli helpotuksesta, mutta olin varautunut niin että tuskin kukaan työkaveri näki. Ja mitäpä väliä jos olisivatkin nähneet! Ei muuta kuin soittoa äidille, jonka taisin kyllä herättää mutta häntä tuskin haittasi herätyspuhelu, joka kertoi hänen tyttärensä saavan pitkästä aikaa normaalin ja tavoitteellisen elämän. Noita aloituspaikkoja on nyt onneksi tuplamäärä, joten se saattoi auttaa minut sisään. En tiedä vielä, koska pisteitä minulle ei ole kerrottu. Olen kyllä muutenkin tyytyväinen, koska 13 puheterapeuttia lisää vuodessa ei riitä kattamaan koko Suomen tarvetta.

Niin, onhan tässä väännetty kättä työkkärin ja liiton kanssa (eikä tulosta ole vieläkään tullut viimeisistä väännöistä), rahaa on kulunut surkeista/olemattomista tuloista johtuen ihan liikaa, vaikka olin säästänyt lähinnä kivoja juttuja, en tulevia vuokria varten. Erosin ja se on ollut haikeaa ja kurjaa, enkä ole aina osannut hengailla yksin niin tyytyväisenä kuin olin unelmoinut. Nyt osaan kuitenkin nauttia elämästä, ja huomenna tulee vihdoin ensimmäinen kunnon palkka. Vielä tämä kouluhomma siihen päälle, niin minuahan ei pysäytä enää mikään.

Täytyy sanoa että tämä tuntuu myös siksi makeammalta, koska jotkut tulivat huomauttelemaan minulle että eikö kannattaisi hakea johonkin helpompaan / miksi en mene amkiin / "sun pitäis päästä edes jonnekin". No ei minun selvästi kannattanut. Se "minne tahansa" ei nyt vain ole minun juttuni, vaan logopedia on. Pari ylimääräistä välivuotta näin nuorena on pieni hinta siitä että saan tehdä loppuelämäni juuri sitä työtä mitä haluan. Vaikka valmistun (toivottavasti) 28-vuotiaana, ehdin tehdä puheterapeutin hommia ihan tarpeeksi. Tiedän että jotkut haluavat vain äkkiä vakituiseen työhön ja alalla ei ole niin väliä, mutta minulle sillä on merkitystä.


Jos en olisi nyt päässyt sisään, minulla oli ollut varasuunnitelmana maksaa itseni johonkin hierojakouluun. Koska varasuunnitelmani ovat tuota tasoa, luulen silti että olisin hakenut neljännen kerran - just in case. Kaikkien asia tuntuu olevan se, että "sinun pitäisi olla edes jossain/jotain". Jos olisin jäänyt esimerkiksi amkin tuotantotekniikkaan, tiedän että unelmoisin jostain muusta. Tätä syrjäytymisasiaa on hierottu niin paljon ihmisten päähän, että ketään ei kiinnosta kouluun pääsyn jälkeen se, onko ihminen muuten onnellinen. Kannustaisin siis tekemään sitä omaa juttua. Jossain tilanteissa aina ne samat ihmiset kysyvät, enkö opiskele missään ja eikö minua kiinnostaisi vaikka kuurojen tulkkaus, jota pääsee opiskelemaan helpommin. Minua on ketuttanut tuollainen suuresti, vaikka kysyjät tarkoittavatkin hyvää. Sama kun kysyisi lääkikseen haluavalta, että miksi et hae opettajaksi. Siis ne ovat kaksi eri asiaa! Tietyissä piireissä aina kysellään kouluasioista vaikka tiedetään, että ne eivät ole vielä ottaneet tuulta alleen. Mitä jos kysyisitte jotain muita kuulumisia?

Itselle parhaaseen elämään ei varmasti ole helppoa tietä. Mikäs hemmetin idea siinä silloin olisi? Ystäväni kertoi, kuinka yksi tyyppi oli hakenut johonkin kuvataidekoulun tyyppiseen 7-8 kertaa. Kyseinen henkilö pääsi kouluun ja on nykyään sen rehtori. Ei lisättävää.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Paavo Nurmi Games

Aloitetaan sillä, että moni Turun keskustassa asuva ei edes tiedä että nuo kisat pidetään juuri nyt. Kannattaa tuijotella enemmän 9gagin uutisvirtaa kuin Turun Sanomien, niin tynnyrissä kasvaminen saa jatkua. Mutta niihin kisoihin! En ole niin innokas penkkiurheilija että tunkisin paikan päälle, joten nurisen sohvan pohjalla - myös siksi että tuolla on hemmetin kylmä.


  •  miehet näyttävät ihan naisilta juostessaan
  •  jotkut naisjuoksijat näyttävät miehiltä
  •  kukaan ei filmaa niin kuin niissä jalkapallopeleissä, paitsi Evilä on taas isoin show-mies noin muuten
  • tuolla katsomossa voi nähdä tuttuja, ja se on ainoa syy miksi kamerat on valjastettu stadionille. Mutta eihän siellä näkynyt kuin Kike Elomaa
  • kilpailijoiden ilmeet ovat niin keskittyneitä ja viileitä, että heiltä voi kopioida salillekin pari muuvia. Sitten voin taas esittää vetäväni täysillä punttiksella tuijottamalla tiukasti kaukaisuuteen (enkä suinkaan välttele vain muiden katseita)
 Minua ei tuollaista saisi välttämättä katsomaan, paitsi jos naama-aurinko olisi taattu ja/tai ruokaa olisi tarpeeksi tarjolla. Tai jos saisin mennä kevennystoimittajaksi kentälle ja puhua huonoa saksaa ulkomaisille kisaajille. "Täällä Pippanen, Paavo Nurmen stadion"


torstai 19. kesäkuuta 2014

Kukkuu!

Kesä mordorin uumenissa on alkanut, ja viihdyn kyllä yllättävän hyvin vaikka vaihdoin tiimistä toiseen. Iltapäivisin vain tulee todella peikkomainen olo, kun lähtee tehtaan hämäryydestä pyörällä ulkoilmaan. Siinä ollaan kuin chileläiset kaivosmiehet, kun yhtäkkiä muistaa että ulkonahan paistaa aurinko. Lasit päähän etten sokaistu!

Tosiaan mullahan piti olla sitä "aikaa kirjoitella". No melkein mitään en ole saanut aikaiseksi tänne. Kuukausi vierähti tuosta noin vain, koska pääni oli oikeasti aivan tyhjä. Writer's blokkini on kuitenkin päättynyt ja juttuja piisaa. Kolme viimeistä viikkoa on mennyt töissä ilta- ja aamuvuorossa, ja kuten muuallakin on todettu, niin iltavuorot ovat aika järkyttäviä. Heräsin iltavuoroviikolla aina melko ajoissa, mutta pääsin aamuisin vain salille enkä aina sinnekään. Ja jos pääsin punttikselle asti niin tuli armoton kiire kaiken muun, kuten eväiden tekemisen, kanssa. Elämä on silloin aina enemmän tai vähemmän seis. Buu! Mieluummin herään aamuviideltä ja polkaisen auringon noustessa töihin.

 

On huvittavaa, miten ihmiset puhuvat duunistaan tehtaalla, ja allekirjoitan niin monta asiaa itsekin. Harva kai sanoo että töissä on kivaa heittää aivot narikkaan ja vapaa-ajalla valpastua, kun yleensä se menee toisin päin. Aivojen käyttö on sitten varattu enemmän vapaa-ajalle, ainakin toivottavasti! Jos teen yhtä ja samaa kokoonpanoliikettä (okei mulle tuli tuosta sanasta uusi likainen googletusehdotus edelliseen postaukseen :D) sen parisataa kertaa päivän aikana, ei siinä tarvitse paljon ongelmia ratkoa.

Pari ihmistä on taas luullut minua 18-vuotiaaksi, vaikka toinen heistä tietää hyvin että olen ollut siellä jo monta kesää, eli käytännössä tuo ikä ei oikein olisi mahdollinen. Ehdimme jo kiertää Turun jokilaivatkin porukalla, ja ehkä paras lause joka on jäänyt mieleen siltä reissulta on "kaikella rakkaudella, mutta olkaa hiljempaa." Tarjoilijaa nauratti juttumme, mutta ilmeisesti muita asiakkaita ei. Kovaan ääneen tulee siis ihmisiltä juttua, vaikkakin vitsit alkavat käydä aika tutuiksi. Kun laitoin silmälasit tänään piilolinssien sijaan, arvoin jo aamulla oman top 3 -listani kuluneista kommenteista: näytät viisaammalta [x], olet sihteeri [x] ja joku duunareiden aivan oma läppä [x], jota en nyt viitsi tässä selittää. Kolmen suora!

Lähden huomenna mökille järvimaisemaan, jonne tulee todella sekalaista sakkia mukaan, mahdollisesti myös kaksi koiraa. Wish me luck... Ja hyvää juhannusta kaikille! :)