maanantai 31. maaliskuuta 2014

Nillitystä naapureista

Minua harmittaa uudessa asuinyhteisössäni se, että saan oikein puristaa tervehdyksen naapureiltani. Siistijä on ainoa, joka oikein huutaa huomenet. Useimmat vain jäävät tujottamaan että sanooko tuo jotain. En haluaisi aina olla ensimmäisenä tervehtimässä kun toinen katsoo koiranpentusilmillään, että mene sinä vain hissillä ensin. Vaikka sinne hissiin mahtuisi neljä ihmistä kerralla. Eräs nainen ei onneksi käyttänyt "unohdin jotain autoon" -taktiikkaa vaan tuli rohkeasti kanssani samaan aikaan hissiin. Mikä on pahinta mitä voi toisen ihmisen kanssa kommunikoidessa tapahtua? Mielestäni olen itsekin aika introvertti mutta tykkään kyllä käytöstavoista ja ihmisten moikkailusta. Hississä saa olla hiljaa eikä tarvitse rykiä täyttääkseen äänimaailmaa, joten mikäs siinä körötellessä pari kerrosta yhdessä. Sitäpaitsi "mihin menossa? kakkoseen" -keskustelu ei ole kuiva siinä kohdassa kun sen käy kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä. Varsinkaan jos minä repeän tahattomasti siinä tirskumaan.

Ja onhan niitä sosiaalisten tilanteiden pelkääjiä ja torikammoisia ihmisiä, mutta en usko että joka toinen vastaantulija. Letkautin tuossa sunnuntaikahveilla vanhemmille että jos meidän kerrostaloomme tulisi iso tulipalo, kaikki varmasti vain hiipisivät täydessä hiljaisuudessa ulos tärkeimpine tavaroineen ja vauvoineen, toisilleen sanaakaan sanomatta: Kyllä muutkin varmaan haistoi sen savun niin turha niille on mitään sanoa. Turha tässä nyt on ruveta panikoimaan. Joku varmaan jo soitti paloauton, mutta en varmasti kysy että kuka. Katsotaan nyt vain kun tuo rakennus palaa ja lopetetaan se tyhmien kysyminen. Mitä helvettiä joku itkee tuossa julkisesti, onko toi kuullut vakuutuksesta. Tuliko se Virtanen sieltä ulos, no en tiedä edes onko se mies vai nainen, mutta seinänaapurihan se taisi olla. Kyllä se sieltä itse pääsee. Yäk, tuossa on tuo Mehmetti joka aina flirttailee kun se tervehtii. Siis ei tarvitse hymyillä niin että hampaat näkyy, ei voi olla mun ruma naama sellaisen arvoinen.

Itse tiedän äänen perusteella että naapurissani asuu vauva, joten hänellä on myös varmaan vanhemmat. Pitäisi ehkä mennä tervehtimään, mutta minua katsottaisiin todennäköisesti nenänvartta pitkin, koska miksi hitossa naapurin pitäisi soittaa toisen ovikelloa turhan takia. Niin, miksi pitäisi tutustua ympärillä asuviin ihmisiin kun ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan paitsi sama hissi. Tupaantuliaiset olisivat kyllä hyvä tapa kutsua samalla naapuritkin käymään. Tosin heistä ei varmaan saapuisi paikalle kuin yksi, ja hänkin valittaisi että miksi pitää bilettää yöt läpeensä.

Tuttavani päivitti kerran Facebookiin, että hänen palohälyttimensä oli huutanut kuulemma puolisen tuntia ennen hänen saapumistaan kotiin. Naapurit olivat kuulleet sen mutta kukaan ei ollut tarkistanut onko asunnossa oikeasti hätä. Onneksi mitään paloa ei ollut syttynyt, mutta kyllä täytyy taas nostaa hattua tälle lammaslaumalle maassamme. Eihän se ole minun asuntoni, korjaa itse hälyttimesi, eikä se varmaan ollut edes palohälytin vaan joku käytännön pila ihan naapureiden kiusaksi.

Taas hieman kuivasti yleistäen lähti viikko käyntiin. Tunnisteeksi perään Turku, koska oman minimaalisen kokemukseni mukaan idässä ja pohjoisessa on hieman eri meininki, mutta saattaahan se olla myös toisinpäin. Mitenkäs teidän huudeilla?

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Omnom-elämää

En tiedä miksen ole aiemmin aiheesta hehkuttanut: rakastan ruokaa ja nykyisin myös ruuanlaittoa. Olin vielä ensimmäisessä asunnossamme aika laiska kokkaamaan, koska J teki sitä niin innolla ja minulla oli muuta vastuuta kotona. Minun piti seistä nurkassa ja palvella häntä Tietysti innostuin siitä itse syömisestä joka kerta... Mutta mitä enemmän kokkailen tavallisiakin ruokia, sitä enemmän innostun. Olen tietysti aina nauttinut esimerkiksi leipomisesta.


Tajusin yhtenä päivänä että mikä siinä sitten viehättää: Olin yksin kotona, ja mun piti valmistaa yksinkertainen lasagne. Pistin sattumoisin HIMin musiikkia soimaan, ja siinähän vierähti yhtäkkiä lähes tunti kuunnellen koko albumi loppuun, ja flow'n viemänä asettelin lasagnelevyjä vuokaan. Kerrankin en ajatellut kenties yhtään mitään. Ruuanlaitto on mielestäni myös siksi kivaa, että siinä saa olla vähän luova ja saa tehdä käsillä. Pilputtaa, sekoittaa ja haistelee kaikkea. Olen kaikessa muussa käsityössä ihan luuseri, mutta kukapa ei tykkäisi leikkiä ruualla. Luovuus tosin ei pääse täyteen kukkaansa, koska noudatan reseptejä aika tarkasti, mutta kuitenkin. Ruuan esillelaittaminen on tietysti yksi huippujuttu - tavallinen salaattikin näyttää pöydässä jo houkuttelevalta, mutta erityisesti eräissä meksikoteemaisissa bileissä kattaus oli kohdallaan. ;) Siis kaikille aisteille jotain!

Oikealla ruokapöytäni, jossa toistaiseksi avaamaton punkkupullo odottaa sopivaa hetkeä (ruokaa) tulla juoduksi. :)
 Ja sitten itse ruuan maistelu: brunssilla en käy paljon, mutta siellä ja buffeteissa on kivaa ottaa jokaista makua ihan hiukan lautaselle. Ruuassa ei ole pelkästään se että vatsa täyttyy, vaan että suussa tuntuu mukavalta ja maistuu hyvälle. Mulla saattavat mennä silmät kiinni, jos ruoka on oikein ihanaa. :D Näen hyvät apajat kasvisruuassa, koska siellä on tietysti paljon makuyhdistelmiä joita en ole vielä maistanut. Ystäväni toi luokseni kasvispastaa jossa oli sieniä ja aurinkokuivattuja tomaatteja, ja se oli tosi herkullista! Tunsin joskus nuoren miehen, joka söi liioittelematta joka toinen päivä kanaa ja riisiä ja joka toinen päivä makaronia ja jauhelihaa. Sunnuntaisin hän kävi Hesellä. Välipalat vaihtelivat, mutta en voi käsittää moista yksitoikkoisuutta. Maailma on täynnä makuja, ja joku vetää vain kolmea eri settiä vaikka varaa olisi enempään.

Ja aion tehdä itse leipää lähiaikoina. Koska leipomon tuoksu omassa kodissa nyt olisi aivan sekopäisen ihanaa.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Riemunkiljahduksia paskhan keskheltä

Huomasitte varmasti tuon lappilaisen korostuksen otsikossa? Se vihjaa sitä että ihana rovaniemeläinen ikisinkku Jenny päätti suositella minun pientä blogiani lukijoilleen. Tervetuloa te uudet naamat! :) Tuli kyllä pienet paineet nyt tälle hommalle, kun siellä varmaan jupistaan että mitä tämä muka osaa. No en ainakaan osaa asua yksin ja toimia järkevästi! Pienen hiljaiselon jälkeen minun on pakko tulla avaamaan tänne kulunutta, suorastaan kaoottista viikkoani. Asun nyt 30 neliön yksiössä, mikä ei kyllä enää tunnu edes pieneltä ja viihdyn täällä alun vastoinkäymisistä huolimatta. Kaikki on ollut minua vastaan keittiön hanaa ja kellarikoppia myöden.

Tuossa yhtenä päivänä aloin tehdä ruokaa täällä ensimmäistä kertaa. Kun olin lykkäämässä kanaa pannulle, tajusin että paistinlastaa ei kyllä ole missään. Paniikki. Puolet muuttolaatikoista ovat sekunneissa ylösalaisin lattialla. Soitan J:lle, muistaako hän että otinko lastaa edes mukaani. "Sehän roikkuu sulla siinä keittiön koukussa." Ai se ei ollutkaan missään näissä viidessä rojulootassa? Selvä juttu. Joo avaan sitten silmäni ensi kerralla.

Huoltomies on käynyt täällä useammin kuin kukaan läheiseni. Tuo saattaa kuulostaa likaiselta mutta hän kyllä vain asentaa ja korjaa juttuja. Hän huomautti minulle ystävällisesti että ovessani oleva turvalukko ei oikeasti pidä, jos joku haluaa väkisin sisään. No sehän on tosi kiva kuulla. Ensimmäisenä iltana eräs pummi tuli kuin tulikin oveni taakse ja kävi naapureidenkin ovikellot läpi. Onneksi hän ei tajunnut käyttää sorkkarautaa tehdäkseen entreen eteiseeni, niin kuin joku entisen asukkaan "tuttu" oli kuulemma tehnyt. Huoltomies oli eräänä päivänä muuten nähnyt tehtävälistani olohuoneen pöydällä, ja päätti sanoa minulle puhelimessa että hänen kohdallaan lukee vielä pesukoneestakin jotain. Kiva että hän tunsi olonsa kotoisaksi minun ollessani poissa...

Tässä äsken herätin koneeni henkiin nettitikulla, avasin housunnappejani, tuijotin samalla kuumeisesti ruutua ja puhisin koska vatsani oli niin täynnä. Sitten tajusin että mikäli vastakkaisessa talossa joku minua kyttää, saattaa tuo näyttää aika häiritsevältä.

Minulla on vaatehuone, joka on kyllä taivaanlahja. Aivan kaikki vaatteeni mahtuvat sinne ja vielä siististi (jahka jaksan siivota sen)! Keksin että se on niinkuin Carrie Bradshawn walk-in-closet, mutta siitä kuulemma pitäisi silloin päästä kävelemään läpi. Antakaa mun nyt elää tässä glamourikuplassa, jooko. Minulla on siis myös walk-in-kitchen. Menen keittiöön ja voin askeltakaan astumatta paistaa pannulla, kuoria jotain roskiksen päällä ja tiskata samaan aikaan. Kuinka tehokasta!

Tänään vein viimeiset pahviroskat ulos, ja siellä oli sellainen tuuli että ilmaanhan ne pahvit lensivät. Siellä stten keräilin niitä keskellä pihaa ja hiukset piiskasivat naamaa. Mutta nyt tämä koti näyttää jo aika söpöltä ja enemmän itseltäni. Laitan kuvia tänne mahdollisimman pian. :) Tämä nyt oli tällainen puuskahdus rankan muuttoviikon jälkeen. Stay tuned!

torstai 13. maaliskuuta 2014

Sex and the Turku City

Olen alkanut tässä ajatella, mitä se villi sinkkuelämä on kun tässä nyt ollaan uuden elämän kynnyksellä. No siitähän meillä on kymmenisen tuotantokautta amerikkalaista draamakomediaa näyttöä. Kaikkien sinkkujen elämä on yhtä tyttöjen iltaa, miehiä on jonoksi asti ja hauskoja sattumuksia vaikka kauppajonossa. Se oikea (tai mitä ikinä etsiikään) voi olla ihan nurkan takana! Mutta miten se elämä onnistuu kaupungissa, jossa ei ole yhtäkään cocktail-baaria, ja talvisin ihmiset palelevat eivätkä katso kuin jalkoihinsa, etteivät liukastu.


Huikean siistiä, että sinkkuna saa valita niitä kalliita hedelmiä kauppakoriinsa eikä kukaan valita budjetista. Saa vetää dieettiä, tehdä smoothieita ja toisaalta taas herkutella niin ettei kukaan ole tunkemassa kättään karkkipussiin. Ihan itse saa kantaa korinsa ja kävellä reippaana, itsenäisenä naisena kotiin. Ostaa itselleen vahingossa joka päivä kaupasta suklaata, koska "mä olen sen arvoinen". Hups, 20 kiloa lisää elopainoa. Saa harrastaa tasan mitä haluaa ja mennä miten haluaa, mutta silti katsoo enimmäkseen telkkaria (kuulkaa tässä kohtaa jo epätoivoista nyyhkytystä). Ja tulee mustasukkaiseksi niistä Kinder Bueno -mainoksen suklaasta ja maidosta. Hitto ne on rakastuneita!

Saa tapailla miehiä. Ja kaikki ne ovatkin ihan idiootteja. Maksaa itse laskunsa ja ylöspitonsa, vaikka parisuhteessa/avoliitossa se menee kyllä ihan samalla lailla. Koko maailma on auki, mutta kukaan ei silti kelpaa. Sinkkuna ylistää ystävyyttä sinkkujen ystävien kanssa ("wuhuu" on pakollista). Kännissä huudetaan aivan mahtavia iskulauseita, kuten: "Nyt se on auki ja nyt se on kii!" Heti kun joku kysyy viattomasti että oletko vielä sinkku, huutaa vahingossa vähän puolustelevaan sävyyn että "mä EN ole säälittävä!". Ja mikä tärkeintä, pääsyy sille että sinulla ei ole ketään, on se että keskityt uraasi. Vaikka oletkin kassatäti, jossa tarvitaan uraan keskittymistä 8 tuntia päivässä. Vaikka kukaan ei ole syyllistänyt sinua siitä, että olet mieluummin yksin kuin väärässä seurassa.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Taas katsoin Emmat väärin

  • Cheek, ihan kiva alastulo sieltä katosta. Mutta Tukiainen on tehnyt sen jo, ja sillä oli muistaakseni sentään siivet selässä. Ja se oli keinussa.

  • Miksi Robinilla oli Isac Elliotin housut jalassaan lavalla? Mitä siellä takahuoneessa täytyy tehdä että housutkin menevät pojilla kiireessä sekaisin?

  • Voi hitto olinko mä ainoa joka luuli pienen millisekunnin, että Jared Letoksi pukeutunut juontaja oli oikeasti Jared Leto? Olen sittenkin juntti.

  •  Tykkään YleX:n juontajista. Mutta en vain totu siihen että näen heidän naamansa tai ylipäänsä tiedän, miltä he näyttävät. En pysty kuuntelemaan heitä enää samalla tavalla.

  • Kuten todettua, J. Karjalainen ei kai ole rockia. Niin se vain meni silti ja voitti palkinnon. En tiedä mikä meikäläiseltä on mennyt ohi, kun iskelmä ja rock kuulostavat niin samalta nykyään.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Mitä The Bachelor opetti meille

Sen Oikean voi oppia tuntemaan ja tunnistamaan vain mitä romanttisimmilla ja ylitseampuvimmilla treffeillä. Hevosilla ratsastaminen auringonlaskuun ja piknik retken lopussa kuulostaa tietysti ihanalta. Omakotitalon kokoinen pehmonalle odottamassa ovella. Poreamme helikopterista vaijerilla roikkuen ja viiniä lasissa samalla kun joku soittaa vierellä viulua - mitä muuta nainen voi toivoa!

Treffeillä ei puhuta niistä Kolmesta Kielletystä: politiikasta, uskonnosta eikä eksistä. Kun deittailua on jatkettu muutama viikko, saa jenkkiformaattien mukaan avautua oikein syvällisesti. Pahin avautuminen on tietysti: "Olen ollut jo naimisissa kerran." Apua, nyt synkkaa syvemmällä tasolla! Nyt on deep connection, nyt tuntuu kipinä. Pidän sinusta kaikkine vikoinesi. Mitään tekemistä ei tietenkään ole sillä että nainen on pirun vetävännäköinen.

Sitä liip of feittiä otetaan poikamiesohjelmassa sarjan alusta alkaen. Sarjaan lähtö on liip of feitti, kuumille treffeille lähtö on liip of feitti ja se viimeinen valinta. Se on kuin aurinko ei enää koskaan nousisi, jos valitset väärin. Uskonloikka! Niin sitä vaan loikkaillaan naisesta toiseen niin urheana. Treffit ovat tosi-tv:ssä siitä jänniä, että niissä on poikamiehellä tai poikamiestytöllä on aina jokin missio: "Haluan nähdä, miten hän käyttäytyy uusissa tilanteissa / miten hän sopeutuisi extremeen elämäntyyliini / onko hän kilpailuhenkinen..." Köysiradassa roikkuminen voi saada jonkun paniikkikohtauksen partaalle, mutta miettiikö poikamies silloin että hei, tämähän on väärä muija minulle kun sitä ei huvita roikkua köysien varassa paniikkiripuli housuissa. Tai jos nainen on introvertti ja varautunut uusissa tilanteissa, niin eikö se sitten kelpaa. Valmius sitoutumiseen ja lasten hankkimiseen riittää sarjassa siihen, että voi sanoa kahdella ihmisellä olevan paljon yhteistä. Ja jos nainen on tosi hauska, niin mies muka huolestuu että osaakohan kyseinen neito olla vakava ollenkaan. Niin missä todellisuudessa?

Niityllä auringon laskiessa on tietysti helppo katsella toista ruusuisten lasien läpi. Mun mielestä kotimaisessa onkin siis enemmän potkua, kun esimerkiksi Maajussille morsian -ohjelmassa syödään yhdessä tehtyjä voileipiä omalla kotisohvalla. Siinähän pystyy juttelemaan, katsomaan toisen sisustusmakua samalla ja tarkkailemaan, kuinka kontrolloiva toinen on kaukosäätimen suhteen. Olennaisia juttuja.


On kamalaa katsoa telkkarista, kun Bachelorissa miehiltä penätään heidän syviä tuntemuksiaan joka käänteessä. Minun havaintoni on, että joko mies on hulluna tai ei ole. Sitten telkkarissa meitä huijataan niiden komistusten kautta, että miehet muka ajattelisivat yhtäkkiä monimutkaisesti. Tai että he osaisivat puhua itse niin kuin parhaat mieskirjailijat. EIVÄT OSAA, huudan televisiolle. Eikä se haittaa.

Sitten on pari repliikkiä, joita kuulee usein Sinkkulaivassa, Bachelorissa ja muualla:

"Tunnen että minulla on syvempi yhteys Ninaan, mutta kipinää on ehdottomasti myös Marian kanssa." En edes kehtaa sanoa mitä mies haluaa tehdä Marian kanssa, mutta Ninaa hän ilmeisesti haluaisi katsoa myös silmiin.

"Haluan että mies pitää itsestään huolta." Ei kai kukaan mies mene siihen halpaan, että naiselle riittäisi heidän viikoittaiset pedikyyrinsä ja päivittäinen peseytyminen. Ehei, nainen haluaa yleensä että näytät timmiltä.

"Hänen pitää saada minut nauramaan". Riittänee siis, että älä itketä sitä. Tytöt nyt kikattavat melko pienestä. Kunhan kikatatte samoille asioille.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Pääsykoeasiaa :)

Olen jäänyt jälkeen lukuaikataulustani sattuneista syistä, mutta ei peliä sentään menetetty ole. Olen lukenut alkuihmetyksen jälkeen suurimmaksi osaksi alleviivattuja kohtia ja vihkomuistiinpanojani, joita en voi käsittää kirjoittaneeni viime keväänä. Silloin olikin ranne jo melko kipeä! Aikatauluni on sellainen, että luen kirjan viikossa eli vuorottelen kahta kirjaa. Voitte arvata että en ole saanut viimeisenä parina viikkona kirjoja luettua aina loppuun, koska on ollut muuttoasiaa ja kurja olo. Mutta jos on vain pari pääsykoekirjaa (ja on hidas lukija niin kuin minä :D) niin tämä on yleisesti ottaen hyvä tahti.

 
Pääsykokeisiin lukemisessa on nyt aivan valtavasti hyötyä siitä, että luin viime keväänä samaa materiaalia. Kun vuosi sitten luin kaksi viikkoa toista kirjaa ensimmäisen kerran (tuijotin suu ammollani että mitä v**** latinaa), niin nyt aikaa kuluu puolet vähemmän kun suurin osa termeistä on hallussa. Mutta koska kaikki aiheet tuntuvat niin tutuilta, on vaarana ettei mieleen jää mitään paremmin koska otan homman liian leppoisasti. Aihe kiinnostaa tosin edelleen, ja motivaatio on vähintään yhtä korkealla kuin viime vuonna.

Alleviivaus ja kertaus ovat tärkeimpiä oppimisen kannalta, ainakin mun mielestäni. Heräsin eräänä yönä kirkkain ajatuksin mielessäni ihmisen luusto, ja kertasin pikakelauksella kaiken mitä olin illalla lukenut. Tuli huikea fiilis, että on jotain sentään jäänyt mieleen. Sitten tietysti ajatuskartat auttavat jäsentämään asioita kappaleista, jotka ovat hirveän monimutkaisia. Tuntuu että jostain aiheesta haarautuu sata eri termiä ja luokittelua, joten ne on hyvä jaotella paperille. Ja sitten on niitä sairaita muistisääntöjä, joita kaikilla nörteillä kai on: muistan esimerkiksi replikaation ja siihen liittyvät asiat, kun ajattelen Sonata Arctican Replica-biisiä, ja kuvittelen laulajan päitä monistumassa mielessäni. Toivotaan että nuo ajatukset saa pidettyä kasassa kokeessakin... :D


Vaikka pyrin aloittamaan aamupäivällä lukemisen, niin joskus siinäkään ei pysty keskittymään. Tarkoitan että tietysti itseään on pakotettava hiukan mutta fiiliksen mukaan kannattaa mennä. Jos joku siellä nyt kuumottelee että vitsi kun tänään se opiskelu ei suju, niin se onnistuu taas sitten huomenna. Yleensä pyhitän illat sarjojen katseluun telkkarista, mutta yhtenä iltana istuin nenä kirjassa (ihan hiljaa, avokki voi todistaa että tämä on harvinaista) monta tuntia putkeen. Silloin se vain kulki. Ja sitten on päiviä kun haluaa tehdä suursiivouksen, nähdä ihmisiä, leipoa ja blogata.

Kavereilta olen myös saanut hyviä neuvoja, ja niitä otetaan edelleen vastaan vaikka teiltä lukijoiltakin. Yksi ystäväni sanoi että ennen tenttiä hän kyselee esim. kauppareissuilla ja muualla itseltään kysymyksiä aihealueesta ja tarkistaa vastauksen sitten kotona. Tuo on osoittautunut hyväksi menetelmäksi, varsinkin meikäläisen kohdalla kun logopedian koe on oikein/väärin-tyyppinen rastituskoe. Mitään esseitä ei tarvitse siis kirjoittaa. Toinen kaveri taas kirjoitti lukemaansa tekstiä tyhjälle paperille sitä mukaa kun luki. Voitte siis kuvitella että tekstistä ei jälkikäteen saa mitään selvää, mutta auttoi kuulemma sekin. Nuo tekemäni siistit muistiinpanotkin auttoivat tosi paljon, mutta se vei hirveästi aikaa.


Motivaatiota tähän urakkaan ei olisi, ellen tietäisi että haluan olla puheterapeutti. Se olisi mielestäni vaan sairaan siistiä, vaikka mulla on muitakin vaihtoehtoja tullut mieleen. Jos ajattelisin että "pakko päästä opiskelemaan oli ala mikä tahansa", en jaksaisi keskittyä.  Vaikka haen sinne mihin haluan, mua turhauttaa silti jos joudun vielä ensi keväänäkin lukemaan logopedian pääsykokeisiin. Se olisi virallisesti jo neljäs kerta. Jos mua ei huvita joskus lukea, niin kysyn itseltäni että haluanko oikeasti toistaa tämän rumban vielä kerran uudelleen. En haluaisi. Ja vaikka keksin siivoustakin tylsempää työtä, niin joitakin kohteita siivotessani olen miettinyt että hitto, en todellakaan tee tätä lopun ikääni. Itse en ainakaan saa siitä mitään enää irti vaikka yritän.

Onko muita logopediaan pyrkijöitä muuten? Tsemppiä joka tapauksessa ihan kaikkien alojen pänttääjille. :)