perjantai 19. heinäkuuta 2013

Valoja rakkauden kujalle

Mun oli nyt pakko puuttua tähän Facebookissa kiertävään statukseen, jossa joku mieslääkäri kertoi liikuttuneensa lähes kyyneliin potilastapaamisen jälkeen. Ymmärrän sinänsä miksi moni on jakanut sen, kaunis tarinahan se on: todella vanha mies oli siis menossa lääkärikäynnin jälkeen katsomaan vanhainkotiin dementoitunutta vaimoaan, joka ei ollut viiteen vuoteen enää muistanut miestään. Joka aamu vanhus kuulemma kävi hoitokodissa aamiaisella vaimon luona, mikä on tietysti ihanaa. Lääkäri huuteli päivityksessään, että "voiko tämmöistä RAKKAUTTA oikeasti vielä nykypäivänä "LÖYTÄÄ" ??!!" ja kommenttiboksi täyttyi fraaseista kuten "nämä miehet ovat kuolleet lähes sukupuuttoon". Anteeksi mutta mitähän helvettiä?

Aika monen isovanhempi sairastaa Alzheimeria, minun toinen mammanikin sairasti. Hän oli kymmenisen vuotta tietämätön, keitä me ihmiset hänen ympärillään olemme. Ja kyllä, kävimme katsomassa häntä ja se oli itsestäänselvyys. Piti joka kerta erikseen muistuttaa, kuka on kukin mutta joka kerta hän tuli tosi iloiseksi. Oli pirun rankkaa äidilleni ja hänen veljilleen, puhumattakaan isoisästäni. Jos tuollainen rakkaus, että toinen ei enää sinua tunnista mutta silti käyt häntä katsomassa, on jotenkin utooppisen kuuloista, niin mitä ihmisten parisuhteisiin mahtaa kuulua tätä nykyä? Mille pirulle te sanotte siellä alttarille "tahdon" ellette juuri tuollaiselle? Oli kyseessä sitten puoliso, rakas ystävä tai vanhempi, kävisin aivan varmasti tervehtimässä vaikka läheiseni olisi koomassa. Äitini olisi varmaan myös käynyt katsomassa mammaani päivittäin. Erona hänessä on tuohon aloituksen papparaiseen se, että hänen piti käydä töissä ja oli lastenkin tarpeet hoidettavana. Kun äiti kerkesi käydä, siellä hierottiin mamman jalkoja, kammattiin hiuksia, luettiin yhdessä... Oltiin vain, vaikka toinen kyseli aina muutaman minuutin välein että keitä me olemme tai pääseekö hän kotiin.

Oliko tuossa lääkärin kertomuksessakin söpöä vain se, että vaikka molemmat ovat kurttuisia ja toinen ei ole yhtään tässä maailmassa, niin silti edes jompikumpi jaksaa kiinnostua toisesta ihmisenä? Tuntuu niin ärsyttävältä, että joku hämmästyy siitä kun vanha mies ei laittanut itseään etusijalle: "Jos akka ei muista minua, niin haistakoon kukkasta ja minä etsin uuden joka minua palvoo." Noinko sen pitäisi mennä? Vaan kun ei löydy toista, pönttöpäät. Ei löydy sellaista samanlaista enää, ja siksi mies käy hoitokodissa. Ehkä vanhus on kotona yksinäinen ilman vaimoaan. Hän haluaa olla vaimonsa kanssa, ei huomion takia vaan siksi että hän ehkä kaipaa kumppaniaan ja haluaa ilahduttaa tätä. Sen jos minkä luulisi tulevan luonnostaan aika monelta ihmiseltä. 

Lopussa lääkäri sanoo tajunneensa mitä todellinen rakkaus on. Se ei ole kuulemma vain seksuaalista. Varsinainen Sherlock, eikö! Ehkä ihmisillä ei ole sairaita isovanhempia, isovanhempia lainkaan tai he keskittyvät vain omaan nuoreen elämäänsä eivätkä tajua että elämän elokuu tosiaan koittaa joskus. Siksi sanon että ymmärrän jotenkin tarinan hehkuttamisen, mutta kysyn myös että ettekö te näe itseänne tekemässä kumppanillenne joskus samaa jos jotain noin ikävää tapahtuu?

Ei kommentteja: