Talvista tarpomista ja turpoamista

Lähdin eilen työhaastatteluun ihan punaisissa. Maa oli taas ihanan valkoinen, ja ilma tuntui pikemminkin ihanan kirpeältä kuin hytisyttävän kylmältä.

Hanskat Primark, villapaita Esprit ja laukku H&M. Hiukset omat, höhö. :D

 Viimeisen kuvan tuima ilme johtuu siitä, että kenkäni eivät oikein tahdo suostua yhteistyöhön kanssani. :D Illalla kävelin vielä kauppaan, kaiken kaikkiaan kevyt puolentoista tunnin reissu... Siinä kohtaa viima alkoi kieltämättä jo harmittaa, kun kaksi painavaa kassia puristivat sormiani, hiukset menivät tuulen mukana suuhun, meinasin välillä liukastua ja kengät hiersivät jostain syystä nilkkoja. No, sainpahan tehtailtua aurinkoisen illallisen tämän jälkeen!

Myönnetään, että tuo juustoraaste ei ole kovin esteettinen tuossa päällä, mutta herkullista kyllä! Tein siis jauheliha-nachosalaattia, ohjeen nappasin Pirkasta. Mun mielestä se on huikea ruoka, koska se on kuin taco hajotettuna lautaselle. Tähän tulee myös tungettua enemmän kasviksia kuin tacoon tai tortillaan. Ja noita juustonachojahan jää kivasti aina yli, että voin rouskuttaa niitä pitkin viikkoa! Öhm...

Olen elossa!

Täällä taas. Olin siis koko viikonlopun Espoossa ja tietysti myös Helsingin puolella yöelämässä. Kuvamateriaalia ei minulta onneksi löydy lauantai-illasta. Voi niitä raukkoja, jotka joutuivat sunnuntaina voimaan pahoin vielä ottamieni "yllätyskuvien" takia... Naamani harvoin pysyy niissä peruslukemilla.

Reissu oli antoisa ja täynnä toimintaa niinkuin aina. Lauantaina pari tuntia ennen lähtöä juhlapaikalle mun piti vielä värjätä Jonin hiukset - olisin kai voinut aikaisemmin mainita hänelle, etten muuten koskaan ollut värjännyt kenenkään hiuksia. No sotkuhan siitä tuli, mutta luulen että selvisin siitä kunnialla. Pakkasimme kiireessä juhlakamat, ja lähdimme Lippulaivan kautta jo koristelemaan Jonin ystävän asuntoa. Oli bileteipit, serpentiinit, ilmapallot, boolia ja mieletön määrä ruokaa. Miksi tyytyä vähempään? :D Pikkuhiljaa juhlijoita alkoi saapua tasaiseen tahtiin, ja meikäläinen teki sen virheen että menin avaamaan viinipullon liian ajoissa. Sanotaan nyt näin, että olin aikalailla muita edellä. Ja muistutetaan vielä tässä, että ei koskaan ennen kuutta. Ainakaan minulle.

Loppuilta sujui jo rauhallisemmin. Joku porukka tuijotti ja osoitteli minua dtm:ssä, ja menin tietysti hämilleni. Sitten yksi heistä tuli kysymään: "Oletsä Helena?" Julistin tietysti kovaan ääneen, etten ole heidän etsimänsä henkilö. He jatkoivat tuijottamista, ja sitten tajusin että tyttö olikin tainnut kysyä, että olenko hetero...

Sunnuntaina heräsin vasta puoli kahdelta, mikä pisti pasmani todella sekaisin, koska en ole aikoihin antanut itseni nukkua edes kahteentoista asti. No hyväähän se vain teki. Kuuden aikaan illalla oli mukavaa huomata, että kaikki bussit Turkuun ovat jo menneet. Onneksi juna kulkee! Lähdimme Jannin kanssa raikkaannäköisinä(Janni oli, en minä) kotimatkalle, ja olimme Turussa vasta yhdeksältä. Turussa on harvinaista nauraa yksinään kaupungilla, mutta en voinut olla hymyilemättä kävellessäni kotiin, kun muistelin kulunutta viikonloppua. Takaisin arjen keskelle! Tässä välissä voinen tosin ilmoittaa, että olen valitettavasti tällä hetkellä työtön. Luulen että olen pyöritellyt papereita ja todistuksia edestakaisin sen verran paljon, että avautuminen tästä byrokratiasta on ihan nurkan takana. ;)

Smokin' tweed

Ostin H&M:stä tänään tweed-shortsit oikeastaan hetken mielijohteesta, mutta tajusin samalla, että olen tarvinnut juurikin sellaiset. Ostin myös kauan kaivatun kauluspaidan. Aika myöntää tosiasiat: mun vaatekaapissani on liikaa niitä yksittäisiä helmiä, kun pitäisi olla paljon niitä perusvaatteitakin. Nyt niitä sitten on taas vähän enemmän.

Rannalla törmäsimme tuulipuvuissa "lenkkeileviin" vanhuksiin, jotka eivät ilmeistä päätellen arvostaneet shortsimuotiani. Oli mulla sentään sukkikset hei! Osa kuvista on laadultaan kyseenalaisia, ja täällä tuotantoryhmä pohtii että miksi. Hyviä kuvia ehti muutenkin tulla aika vähän, koska rannalla tuuli niin kovaa. Lisäksi mun sukkiksissa on jotain outoja vaaleita kohtia, enkä tiedä mistä se johtuu! Mutta selitykset sikseen, tässä asuani. :)

Kävin eilen myös kampaajalla pitkästä aikaa, ja oli tarkoitus kuvata vähän noita hiuksiakin. Mitä nyt menin sotkemaan ne tänä aamuna, joten kiiltävät ja kauniit kutrit ovat muisto vain. :D  Mutta se väri onkin tärkein, ja siitä tuli jälleen täydellinen kiitos luottokampaajani! Viikonloppuna suuntaan Jannin kanssa Helsinkiin koko viikonlopuksi juhlimaan Jonin synttäreitä. Luultavasti postaan vielä ennen sitä, mutta toivotaan hartaasti että palaan sieltä elävänä takaisin! Joni ei ole tunnettu varsinaisesti kahvikutsuistaan...

TREFFEILLÄ SEN OMAN KANSSA

Poikaystäväni pyysi mua oikeille treffeille. Perussetti, leffaan ja syömään. Olin heti ihan innoissani, koska siitä on vahingossa vierähtänyt ikuisuus kun viimeksi olemme syöneet ulkona.

Luulisi että perjantai oli meille taianomainen irtiotto arjesta. Hän hakisi minut ovelta, kompuroisin korkkareillani hänen autoonsa ja söisimme kynttilänvalossa jossain hienossa ravintolassa. Olisin koko alkuillan valmistautunut rauhassa ja tuoksuisin niinku tosi hyvälle. Elokuvissa saisimme jakaa ison kasan popcornia ja nojailla toisiimme.

Mutta kun me asumme yhdessä. Oikeasti haimme ensin kauheassa syysviimassa Cittarista tarjousvessapaperit ja -talouspaperit, joilla varmasti selviää vatsan toiminnasta riippuen kevääseen asti. Ostimme samalla poppareita ja niihin kuuluvia mausteita, koska päätimme perjantain huonosta elokuvatarjonnasta johtuen siirtää leffan katsomisen kotisohvalle. Kaupasta kotiin tultuamme meidän piti valmistaa rypsipossu, joka oli menossa vanhaksi. Kaiken lisäksi valitsemamme ravintola kuului olevan todella täynnä, eikä puhelimessa puhunut työntekijä uskaltanut antaa meille pöytävarausta. Hyvää romanttista viikonloppua vaan mullekin!

 Kyseinen ravintola oli siis Kultainen Hirvi. Astuessamme sisään ja huomatessamme että ruuhka oli hälvennyt, arki alkoi jo tosiaan karista ja pääsimme nurkkapöytään tunnelmoimaan. Koska olen huono tekemään päätöksiä kun valikoima on laaja, olin päättänyt jo kotona että otan (omasta mielestäni) talon parasta - Mustan Pekan härkää. J otti hirvikäristystä.

 The moment when you see your food coming in a restaurant. Kaikki oli vaan aivan loistavaa - pihvi, vihannekset, täydellistä. Tosin tuota soosia ja pippurituorejuustoa oli laitettu sen verran paljon, että puolet vähemmällä olisi pärjätty. J:n annoksessa ei ollut lisukkeita paljon ollenkaan, joten annoin hänelle sipulirenkaitani. Sen enempää miinuksia meillä ei ole antaa. Tarjoilijat olivat maailman sympaattisimpia! Yksi heistä suositteli, että ottaisimme kahta eri jälkiruokaa, koska minä en taaskaan osannut päättää. Pian pöytäämme laskeutui suklaakakkua ja chili-kermajäätelöä sekä köyhät ritarit. Makuelämys oli taivaallinen - tiedä sitten johtuiko se osittain siitä, että emme olleet syöneet päivällä melkein mitään. Ravintola on varmaan miesten suosiossa, siellä kun saa "oikeaa" ruokaa ja paljon ekstraa päälle. Siellä osataan myös käyttää huumoria - kurkatkaa vaikka netistä Kultaisen Hirven ruokalista. :)

Päätöksiä, päätöksiä. Ajoimme Filmtowniin, ja keksin matkalla että J:n on aika nähdä huikea elokuva Inception. No sitä ei nyt tietenkään ollut saatavilla, joten punnitsimme eri leffoja Filmtownissa puolisen tuntia. Inhoan seistä siellä, ihan kuin me emme voisi tulla aina uudestaan ja valita sitten sitä leffaa jota emme viimeksi nähneet! J otti lopulta joltain puolityhjältä hyllyltä ruotsalaisen komedian. Emme jaksaneet enää jahkailla, joten marssimme Filkkarista ulos mukanamme Ruotsalainen avioliitto. Luvattiin huutonaurua.

Asetuimme mukavasti sohvalle, ja katsoimme lähinnä hämmentyneenä elokuvaa. Siinä kaksi avioparia muuttaa saman katon alle, ja se on tragikomedian sijaan ehkä enemmän vain traagista. Ei ollut ihan meidän mieleen, ja dvd-levyssä oli ilmeisesti jokin naarmu, joka pimensi 9 minuuttia keskeltä elokuvaa. Ilta oli silti kaiken kaikkiaan loistava makuelämyksineen, ja seura oli ihan parasta. :)

Union Jack love

Muistin tänään, että omistan aivan mahtavan union jack -kravatin, jonka sain kolme vuotta sitten synttärilahjaksi englantilaiselta ystävältäni. Tuota lipunkuvaahan voi käyttää melkein missä vain: itse haluaisin union jack -kuvioisen auton, lakanat, seinän, kengät joita muuten näemmä myydään Suomessakin...! :D Rajansa tietenkin kaikella. Olin myös unohtanut tuon lätsän olemassaolon. Siivoillessa vanhoja vaatteita ja tavaroita tulee esiin, ja pitäähän niitäkin tuulettaa välillä!

 Kuten kuvista näkyy, olen tänään ollut äärettömän gangsta. Olen kuunnellut Jay Z:tä ja ollut niin rentoa että. Sydämeni ja "fat bass" on luotu sykkimään yhdessä. Jos muuten olette toimistossa tai jossain hiljaisessa paikassa töissä, kannattaa kuunnella tuollaista gangstarappia. Tulee varmasti ihan eri fiilikset työntekoon!

Olin tänään jo toisen kerran tällä viikolla powerstepissä. Muistan kun pari kuukautta sitten olin siellä aivan ummikkona, ja nyt jaksan jo mennä koko tunnin täydellä teholla! Siellä oli myös muutama uusi steppiläinen, ja yhdellä oli selkeästi vaikea alku. Hän olisi halunnut näkemäni mukaan lopettaa jo puolen tunnin jälkeen mutta pyristeli loppuun asti. Haluaisin rohkaista sellaisia tyyppejä tulemaan ehdottomasti seuraavalla kerralla, jolloin jo tietää mitä odottaa. Siellä nimittäin käy välillä ihmisiä, jotka eivät tule enää toista kertaa todennäköisesti siksi, että alku takkusi. Kannattaisi, sillä minä en ainakaan maksa jäsenmaksua pelkästään hyvän olon vuoksi vaan myös sen pienen verenmaun. Seuraavilla tunneilla jaksaa jo varmasti paremmin ja tietää, millä painoilla kannattaa mennä. En olisi itsekään tunnilla nyt liekeissä, jos en olisi pyristellyt joka kerralla vähän lujemmin. Kunhan etenee pienin askelin niin pian sitä on suu ihan messingillä. Itsekin hurrasin täällä blogissa kun sain jo kolmannen virallisen lukijan. :D Pikkuhiljaa sitä edetään.

Mä punppaan rautaa

Aloitin salilla käymisen noin kaksi kuukautta sitten. Taas on opittu monta asiaa jumppailusta ja salikäyttäytymisestä, ja onhan se kuntokin toki hieman noussut!

Enimmäkseen minua jaksaa hämmästyttää se, miten samoissa tiloissa jatkuvasti kuntoilevat ihmiset puhuvat toisilleen hädin tuskin koskaan. Steppitunnilla ihmiset ryntäävät toistensa ohi ja yli saadakseen hyvän paikan(takarivistä - mitäs hyvää siinä on?) ja kokoavat kiireesti vehkeensä steppilaudan viereen, ihan kuin tässä joku kiire olisi. Kukaan ei tunnu sanovan mitään paitsi omalle kaverilleen, vaikka kommentointi olisi välillä täysin luonnollista. Tai sitten joku sanoo minulle jotain ja ehdin olla innoissani - eikä sama henkilö koskaan katso minua enää silmiin.

En oikeasti käy salilla tuonnäköisenä.

Ja miksi naiset pukeutuvat salilla vain ja ainoastaan yhdistelmään pinkki-musta? Kerran tullessani jumpasta törmäsin laumaan pinkki-mustia naisia, jotka odottivat ulkopuolella omaa vuoroaan. Siis kaikilla pinkkiä paitsi kahdellla! Ja sitten on Röhnischin vaatetta, varmasti joka toisella. Se musta toppi on kyllä yhtä hieno vaikka se olisi Tarjoustalosta. Joskus jonkun kapinallisen päällä näkyy tummanharmaata.

Kaipaisin vuorovaikutusta ja ihan aitoa hymyä joillekin tunneille. Ymmärrän ettei bodypumpissa hymyilytä kun yrittää ylittää itsensä maastavedoissa, mutta zumbassa ja muilla tanssillisilla tunneilla tuskin on kiellettyä nauraa ohjaajan kommenteille tai vaan nauttia avoimesti siitä mitä tekee. Tämä ei koske varmastikaan kaikkia kuntokeskuksia. Zumba kuitenkin välillä ahdistaa hiljaisessa pikku salissa, kun on kuullut espanjalaiselta ohjaajalta, miten hänen kotimaassaan tunneilla huudetaan ja iloitaan niin paljon, ettei musiikkia kuule. Minä kuulen viereisen ihmisen hengityksen - jos hän siis uskaltaa hengittää.

En ymmärrä täysin sitäkään, miksi punttiksen puolella joku lukee väkisin crosstrainerissä juorulehteä. Miten se on edes mahdollista, kun siinä heilahtelee puolelta toiselle? Naiset kiikkuvat vatsalihaslaitteessa siihen tahtiin kuin heillä olisi maailman rautaisimmat vatsalihakset - ja sitten näen että heillä on viiden kilon vastus. "Täähän on ihan helppoo!" On ikävän harvinaista nähdä joku nuorehko nainen vetämässä aivan täysillä ja naama virneessä omaa treeniään läpi.

Siskoni kertoi kerran cycling-tunnilla kohdanneensa nuoren miehen, joka todella vaivattomasti polki 75 minuutin rankaksi luokitellun tunnin. Tunnin päätteeksi mies oli noussut pyörästä ja tokaissut: "Eipä tuntunut missään." Siskoni oli muiden tavoin yltäpäältä hiessä kaikkensa antaneena. Miehellä ei ollut kuulemma ollut juuri minkäänlaisia vastuksia, eli hän oli polkenut kuin joku sunnuntaipyöräilijä. Meissä on siis kuntoilijoita ja "kuntoilijoita". Itse kokeilin tuntia ja olin oksentaa sen jälkeen.

Jos siis joku haluaisi oikein kapinoida kuntosalilla, neuvoni kuuluu:
 

1. Vetäise päällesi vanhat nappiverkkarit ja joku iso, muodoton t-paita.

2. Mene uusilla tunneilla aina eturiviin ja huuda jo ovelta, ettet ole ennen ollut kyseisessä jumpassa.

3. Tämän jälkeen kysele kovaäänisesti, että mitä vempeleitä täällä sitten oikein tarvitaan. Vaadi kaveria vieressäsi auttamaan sinua. Kysy hänen nimeään.

4. Auta edellisen tunnin jumppaajia siirtämään steppilautansa ja jumppamattonsa pois seuraavien tieltä. Itse kokeilin tätä, ja sain kanssazumbaajiltani kummeksuvia katseita.

5. Ota romaani mukaasi saliin. En oikeasti tiedä mitä tarkoitusta se palvelee, mutta eräs mies käveli salista ulos todella paksun kirjan kanssa. :D

Egypti, osa 3

Lähdimme keskiviikkoaamuna snorklausretkelle, tällä kertaa ihan ihmisten aikoihin.  Ajoimme noin vartin päähän hotellistamme erääseen pieneen rantakaupunkiin, haimme loputkin suomalaiset mukaan, ja meidät ohjattiin veneen kannelle odottelemaan. Veneen miehistöön kuului uskomaton määrä ihmisiä, siinä maassa riittää suojatyöpaikkoja! Tosin heidän palkkansa ovat niin pienet, että on varaakin palkata muutama ylimääräinen.

 

Heti ensimmäisestä pulahduksesta lämpimään veteen tuntui kuin päänsä oli laittanut akvaarioon. Menimme oppaan johdattamana hieman kauemmas rannasta ja tiirailimme kaloja ja koralleja. Snorklaus/sukellus on yksi pakollisista asioista, joita pitää tehdä Egyptissä ollessaan! Siellä on yhdet maailman kirkkaimmista vesistä, eikä siihen kasvien ja kalojen värikirjoon kyllästy sitten millään.

Poikaystäväni omistaa onneksi pienen vedenkestävän kameran, jolla saimme kuvan esimerkiksi alla näkyvästä kilpparista! Meillä kävi kameran kanssa hyvä tuuri, sillä vaikka sen näyttö pimeni jossain kohtaa, saimme silti otettua ns. sokkona kuvia. :D

Oltuamme koko päivän auringossa pääsimme onneksi aika pian illalliselle hotelliimme. Buffet-ravintola kuului tietysti matkan hintaan, ja saimme siellä aina aamiaisen, lounaan ja illallisen. Hotellin asukkaita pyydettiin pukeutumaan illalliselle hieman paremmin. Silti siellä näkyi näitä pohjoismaalaisia miehenalkuja, joilla pysyivät ainakin ensimmäisinä iltoina maastoshortsit ja hihaton paita päällä. Kokit valmistivat joka aterialla jotain erikoisuuksia yleisön edessä, ja illallisella oli päivittäin vaihtuva teema(meidän lemppari oli tietenkin meksikolainen). Lihat olivat supermureita, ja muutenkaan ruuassa ei ollut mitään valittamista. Tarjoilijat olivat uskomattomia persoonia - varmaankin tippien toivossa vitsailivat meille ja juttelivat minkä lautasten keräämisiltään kerkesivät.

Loppumatkaksi emme olleet varanneet enempää retkiä, joten keskityimme nauttimaan elämästä altaan ja uimarannan puolella. Napsimme kuvia emmekä pitäneet kiirettä mihinkään. Altaalla oli myös ilmainen juomatarjoilu, ja haimme tietysti häikäilemättä limuja ja mehua baarista minkä kerkesimme.

Altaalla oli ohjelmaa aamusta iltaan. Oli vesipalloa, vesijumppaa, joogaa ja jotain leikkejä lapsille. Iltaohjelmasta tiesimme vain sen verran, että disko oli pari kertaa viikossa, mutta olimme iltaisin niin poikki kuumuudesta, ettemme jaksaneet vaivautua. Bamse-klubi valloitti amfiteatterin joka ilta. :D

Jumppaohjaaja oli koko ajan ihan liekeissä!

Viimeisenä päivänä poikkesimme vesipuistoon. Ne olivat melko hurjia liukumäkiä, ja pari kertaa saatuani vettä oikein kunnolla nenään päätin seurata sivusta, kun poikaystävä liukui kaikki läpi moneen kertaan.

Ensimmäinen matkani Afrikkaan ei tietenkään voinut sujua täydellisesti. Korvakoruni jäi vesipuiston pärskeisiin, paloin hieman ja huoneemme ilmastointi ei toiminut kunnolla. Nämä olivat onneksi aika pieniä juttuja. Todellinen mielialan lasku tapahtui silloin, kun oli aika jättää Egyptin hiekat ja menimme lentokentälle jonottamaan. Sitä jonotusta kesti kaksi tuntia, ja koneemmekin(niinkuin kaikkien muidenkin) lähti reilusti sen takia myöhässä. Jollain luki boarding timen kohdalla kello 12.35, ja kello oli silloin jo puoli kaksi. Miksi niiden kaikkien koneiden piti lähteä samaan aikaan? Miksi sitä uskomatonta työllistämiskykyä ei voitu soveltaa tähän ruuhkaisaan lähtöpäivään, vaan kentällä saattoi yksi ihminen hoitaa kolmen ihmisen hommia? Tässä kohtaa mielestäni ei voi enää selitellä asiaa kulttuurieroilla, vaan ihan logiikan puuttumisella.

Matkapostauksen lopettamiselle ei toki ole parempaa tapaa kuin ylistää Finnairia. Kurjan menomatkan jälkeen paluumatka tuntui kuin olisi tullut taivaaseen, kuten yksi miesmatkustaja sanoi. Koneen seiniltä ja katoista höyrysi ihanan viileää ilmaa, jalkatilaa oli valtavasti ja kone oli sisältä tyylikäs. Lentoemännätkin olivat alusta alkaen sitä tasoa, johon ihmiset ovat tottuneet. Ruuaksi oli lihapullia ja muusia, voiko enempää toivoa?! :D Lentäjäkin kuulosti oikein pirteältä kuulutuksissaan, ja tällä kertaa laskeutuminen tapahtui pehmeästi.

Egypti, osa 2

Maanantai oli Luxor-päivä. Juoksimme kello 03.05 hotellin eteen aamiaispussiemme ja jättimäisten tyynyjemme kanssa. Meidän oli käsketty ottaa ne mukaan bussimatkalle, ja ne helpottivatkin nukkumista huomattavasti. Edessä oli pitkä päivä ja matka Luxoriin kesti kuusi tuntia, mutta olimme valmistautuneet hyvin. Esimerkiksi vettä meidän ei tarvinnut kertaakaan ostaa päivän aikana, ja eväitäkin oli hieman omasta takaa.

Auringon noustessa kuuden aikaan havahduimme tarkkailemaan ympäristöämme. Hökkeleitä siellä täällä ja pelkkää hiekkaa. Näimme pari viljelysaluetta joissa oli hieman vihreää, mutta muuten vain roskaista aavikkoa. Välillä hiljensimme jonkinnäköisillä tarkastuspisteillä, joissa seisoskeli konekiväärein varustettuja miehiä. Opas toivotti kaikille hyvää huomenta ja alkoi kertoa Egyptin historiasta. Olenko kasvamassa aikuiseksi, kun tuollaista luentoa kuuntelee herkeämättä? Pysähdyimme pari tuntia ennen Luxoria tauolle paikalliselle ABC:lle. Bussista ulos astuttaessa vastaan tuli eläintarha: paikallisten taluttamia aaseja ja kameleita, koiria ja jopa vuohi, joka seisoi aasin selän päällä! Annoin aamiaispussistani osan aasille, joka yritti kovasti tehdä lähempää tuttavuutta kanssani.

Lapset kerjäsivät rahaa, ja siinä kohtaa menin bussiin istumaan. Olisin halunnut musliminaisesta ja tämän taluttamasta aasista kuvan, mutten kehdannut ottaa koska ymmärtääkseni siinä kohtaa olisi pitänyt myös antaa rahaa. Joku turisteista napsi kuitenkin kuvia häpeilemättä, aivan kuin nainen olisi ollut joku patsas tai nähtävyys. Mielestäni se oli hieman epäkunnioittavaa, koska almuja kuvaajalta ei kuitenkaan herunut. Luxoriin tultaessa alkoi näkyä jo enemmän elonmerkkejä ja maasto näytti vihreämmältä. Paikallisoppaat kertoivat Egyptin nykytilasta ja modernista elämästä. Olisin halunnut kuulla siitä lisää, sillä tuo reissu painottui ehkä hieman liikaa historiaan.

Pääsimme ensimmäiseen määränpäähämme, Karnakin temppeliin. Mieltäni järisytti ehkä korkeita pylväitäkin enemmän se, että maailmankuulun nähtävyyden vieressä oli tavallisia slummitaloja, ja ainoa kasvillisuus temppelin edessä oli pystyynkuollut palmu. Vähän harmitti, ettei siellä ole viitsitty edes siistiä aluetta tai palkata jotain köyhää ihmistä hoitamaan jonkinnäköistä puutarhaa, niin temppelikin näyttäisi paremmalta. Noin 2000 vuotta vanhat temppelinrauniot tekivät silti suuren vaikutuksen. Seinät olivat täynnä hieroglyfejä ja maalauksia sekä kartoosheja. Siitä puheenollen, paikallinen oppaamme teki nimestäni kartooshin, siis laatan jossa jokainen nimeni kirjain tarkoittaa jotain. Taisin olla diplomaattinen, rehellinen, oikeudenmukainen, joustava sekä vakava. :D

Lounasaikaan ylitimme Niilin. Se kesti niin vähän aikaa etten saanut siitä sellaista maagista kokemusta kuin olisin halunnut. Ehkä emme olleet tarpeeksi leveällä kohdalla. Vastarannalla bussimme nappasi meidät kyytiin ja menimme katsomaan, miten tehdään papyrusta. Bussimatkat paikasta toiseen eivät käyneet tylsäksi, koska oikeaa Egyptin elämää näkyi niin paljon ja niin läheltä. Se oli enimmäkseen vain kurjuutta, josta olin tiennyt mutta jotenkin sitä ei osannut odottaa näkevänsä aivan nenänsä edessä. Täällä minulle konkretisoitui viimeistään, että naiset eivät todella tee töitä. Tai ainakin kovin harva tekee, enimmäkseen näin heitä taluttamassa aaseja ja kaitsemassa lapsiaan.

Ruuhkaa bensiksellä.

Muotivillitys vai pakollinen aluspaita? Noita toppeja näkyi monella parvekkeella pitkinä riveinä.

Kuninkaiden laaksossa ei saanut kuvata, ja eivätpä ne haudat(seinämaalaukset) välttämättä miltään olisi kameralla näyttäneetkään. Iltapäivä oli jo pitkällä kun marssimme kolmeen eri hautaan. Oli käsittämätöntä, että vaikka haudat sijaitsivat aika paljonkin syrjässä muusta elämästä, niin sielläkin oli pieni kauppakuja jonka läpi oli pakko kävellä. Kauppiaat huusivat ja kävelivät suorastaan päin yrittäessään kaupata huiveja, valokuvia haudoista(tämänkö takia kamerat oli kielletty) ja oikeastaan kaikkea perus turistikamaa. Olin ymmärtänyt että kaikesta kuuluu tingata, mutta jotkut pistivät hinnan niin korkealle jo alkujaan, että puolet halvempikin olisi vielä kallis. Kai he kokeilevat turistien kohdalla kepillä jäätä. Joku idiootti saattaa ostaakin.

Pettynyt kauppias

Jalkani olivat niin väsyneet iltapäivällä, että olin Kuninkaiden laakson jälkeen valmis palaamaan hotelliin. Sitä ennen kuulemma piti vielä käydä Hatsepsutin kuolintemppelissä(ja ei, en edes yritä kirjoittaa tuota nimeä täysin oikein). Jylhät maisemat sieltä ainakin oli. Terroristit olivat kuulemma iskeneet samaan paikkaan vuonna 1997, joten nyt sitä vartioivat aseistetut miehet.

Illansuussa tuntui siltä, kuin päivän teemana olisi ollut "eikä siinä vielä kaikki!". Suomalainen opas sanoi, että pääsemme vielä seuraamaan läheisen kylän tanssi- ja lauluesitystä, ja ehdin jo innostua. Kävelimme pienelle umpikujalle, jossa oli käsityöläisiä istumassa ja tekemässä alabaster-kivestä erilaisia matkamuistoja. Joukon pääjehu seisoi ja huusi "tulka tänni, kom närmare!" Ei se kyllä mikään varsinainen esitys ollut, mutta oli ihan viihdyttävää kuunnella heidän kuorohuutoaan: "You breaak you buuuy!" Luulen että suuri osa porukastamme tunsi samaa kuin minä: suunnatonta ärsytystä ja huvittuneisuutta vuoronperään. Pääjehu onneksi sanoi ystävällisesti, ettei meidän tarvitse ostaa ellemme halua. Minä innostuin kuitenkin ostamaan onnea tuovia pillerinpyörittäjiä.

Auringonlasku aavikolla oli lähtiessämme erittäin kaunis näky, mutta eipä siitäkään henkeäsalpaavaa kuvaa saanut. Aurinko laski siellä aina jo viideltä, mikä hämäsi meitä niin, että menimme joka päivä joskus yhdeksän-kymmenen aikaan jo nukkumaan. Tällä kertaa jaksoin kuitenkin tuijottaa bussin ikkunasta kuuta melko kauan, siellä loputtoman hiekan keskellä se näytti jotenkin taianomaiselta. Tuli ihan Aladdin-leffa mieleen! Ajoimme jonkun kaupungin läpi ja otin videokuvaa kadulta. Se oli niin kurjannäköistä, mutta samalla myös mukavan yksinkertaista. Ihmisillä ei selkeästi ollut siellä mihinkään kiire. Miehet istuivat vain kadulla polttamassa vesipiippua, ja lapset juoksivat bussin perässä ja vilkuttivat innoissaan. Moni on varmaan kuullut Egyptin liikennekäyttäytymisestä, ja myös minulle selvisi että siellä ajo-oikeus otetaan vimmatusti töötillä kommunikoiden, eikä sääntöjä tunnu olevan.

Mitä tulee niiden naisten huntuihin, niin mielestäni ne ovat ihan ok. Menee kuitenkin överiksi, jos silmätkin pitää peittää. Silmät ovat sielun peili, ja jotenkin tulee tunne että naiset eivät ole yhtään mitään, jos edes silmät eivät saa näkyä. Näitä täysin kasvottomia näkyi kyllä aika vähän. Kannattaisiko ne naiset laittaa töihin, niin kunkin perheen talous voisi vähän eheytyä? Tiedän, asia ei ole niin yksinkertainen. Tuntuu vain että aika olisi pysähtynyt Egyptin pikkukaupungeissa, eikä mikään oikein kehity parempaan. Temppeleissä ja haudoilla musliminaiset tosin naureskelivat meille - olimme varmaan melko hulvattoman näköisiä valkoisten ja paljaiden jalkojemme kanssa. Ehkä me näytimme niin alastomilta heidän mielestään. Olisinko voinut nauraa takaisin?

Egypti, osa 1

Salam aleikum! Pääsin pitkästä aikaa kunnon rantalomalle sitten vuoden 2007, siksi tämä "blogihiljaisuus". Varasimme jo viime talvena avopuolisoni kanssa matkan Egyptin Marsa Alamiin, koska all inclusiveksi matka oli suhteellisen halpa. Ennen matkaa minulla ei ollut sen suurempia odotuksia, koska ajattelin että eläisimme vain eristäytyneessä keitaassa koko viikon paria päiväretkeä lukuun ottamatta. Matka antoi kuitenkin paljon enemmän kuin osasin odottaa. Siksi ajattelin tehdä matkasta kolme postausta aikajärjestyksessä. Luvassa paljon kuvia! (Koneella niitä on yli 700.)

 Lähdimme kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää jo ennen aamuneljää, vain kolme tuntia nukkuneina. Onneksi saimme kyydin avokkini veljeltä mennen tullen, mikä helpotti asioita huomattavasti. Oli hassua lähteä täältä juuri silloin, kun pakkasta oli noin 10 astetta ja maa aivan valkea. :) Ehdin sentään nähdä ensilumen!

Lentoyhtiö oli menomatkalla valitettavasti SmartLynx, josta ei ole kovinkaan paljon hyvää sanottavaa. Lentoemot olivat töykeitä(hetkinen, onko sellaisia olemassa?) ja puhuivat käsittämätöntä englantia. Emme saaneet kuulutuksista mitään selvää, ja vaikka yleensä pidän lentokoneruuista, niin nyt sain pettyä. Ilmastointi sai melkein nenäni vuotamaan verta. Lasku oli ehkä kaikkein pahin: osuessamme maahan tuntui, kuin koko kone olisi hieman heilahtanut toiselle puolelle. Lisäksi se tuntui ensin kallistuvan taaksepäin. Joku pikkulapsi huusikin, että "me kuollaan yhdessä!!" Astuessamme ulos sain sen mitä olin kaivannutkin: 32-asteisen lehmänhenkäyksen suoraan kasvoilleni! Vaikka minulla oli farkut jalassa, en voinut kuin nauttia siitä kuumuudesta.

Kävelimme passintarkastukseen, jossa kävi ilmi että tarkastuspöytiä oli vain noin kolme, mutta meitä matkustajia monesta koneesta useampi sata. Siellä suomalaiset huokailivat, että "no niin, tässä vietetään sitten seuraava tunti". Meitä toiminnan alkeellisuus lähinnä nauratti. Aikuiset huusivat jostain syystä kiltisti käyttäytyville lapsilleen. Porukka yritti kiilata jonoissa, mikä oli aivan turhaa koska yhteensä koko rumba kesti ehkä kymmenen minuuttia. Egyptiläiset passintarkastajat puhuivat samalla puhelimeen ja "katsoivat" passimme läpi, kaikki koko ajan leveästi hymyillen. Bussimatka hotellille kesti myös vain kymmenen minuuttia, joten mielestäni kaikki toimi erinomaisen hienosti. Silti suomalaisilla tuntui hermo olevan äärimmäisen kireällä. Kannattaakohan aurinkomatkalle lähteä kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa?

Hotellin aula

Lamaya Resort -hotelliin saapuessamme saimme sekavan selostuksen oppaalta siitä, mitä tulee seuraavaksi tapahtumaan. Näin se suunnilleen meni: jätimme matkalaukut bussin eteen, josta hotellin työntekijät kantoivat ne huoneisiimme. Mennessämme respaan hakemaan avaimia saimme pihdeillä ojennetut viilentävät pyyhkeet, joilla oli kyllä ihanaa pyyhkiä hikisiä kasvoja. Skeptinen poikaystäväni ei ottanut pyyherullaa koska epäili heti miehen myyvän niitä meille. Tarjolla oli myös jotain virkistävää sinistä juomaa. Tässä hotellissa tuntui oikeasti koko viikon siltä että juuri meidät olisi haluttu sinne. Tarjoilijasta siistijään ja oppaisiin kaikki tuntuivat haluavan parastamme.

Ensimmäinen päivä meni tottakai valokuvatessa ja ihmetellessä. Vedimme heti uimapuvut päälle ja suuntasimme hotellin uima-altaalle. Tajusimme, että hotellialueellamme on vain pari ns. kauppakatua ja vesipuisto toisen hotellin takana. Sanon nyt suoraan, että voi niitä raukkoja jotka eivät sieltä alueelta kertaakaan poistuneet - varmaan edes sinne oikealla rannalle, johon oli matkaa vain noin sata metriä. He jäivät todella paljosta paitsi.

Jotkut varailivat noita aurinkotuoleja oikeasti jo ennen aamiaista, koska ilmeisesti sama paikka piti saada koko viikon ajan...

Sunnuntai-iltana lähdimme kiertämään kauppoja siinä toivossa, että löytäisimme ison vesipänikän huoneeseemme. Päätin kurkistaa toisen hotellin sisäpihalle. Virheeni takia päädyimme istumaan parfyymikauppaan, jossa meille tarjottiin Spriteä ja miehekkeelleni kahvia.Tässä kohtaa hätkähdin hetkeksi, että yritetäänkö meidät huumata, koska en nähnyt kun mies avasi tölkkini. Istuimme narisevilla punaisilla samettisohvilla pienen makuuhuoneen kokoisessa liikkeessä. Rumat loisteputket paistoivat suoraan kalpealle iholleni. Huoneen seinät olivat yhtä peiliä, ja hyllyillä oli lukuisia parfyymipulloja. Hetken tuntui kuin olisimme astuneet ulos turvalliselta hotellialueelta, vaikka aivan naapurissa Bamse-klubi raikasi. Sisäänheittäjä ryntäsi takaisin ulos, ja jäimme toisen kauppiaan kanssa juttelemaan. Kärsivällisyyteni oli todella koetuksella, koska tiesin että hän yrittää kaupata jotain loppujen lopuksi. Sain sentään kysytyksi, että mistä niitä vesipulloja saa. Hän lupasi tuoda meille sellaisen seuraavana päivänä koska kävisi muutenkin kaupungissa. 

Sitten päästiinkin asiaan: hän alkoi tiputella kaikennäköisiä tuoksuja ranteisiimme ja kyseli, which one do you like. Kaikki olivat tosi ihania, mutta kun hän sanoi että pienen pullon hinnaksi tulisi 80 euroa, sanoin heti että taidan jättää väliin. Hän suostui ottamaan puolet pullosta pois, jolloin hinta oli 40 euroa. Sairasta! Vaikka aine olisi kuinka hienoa ja vaikka sitä tarvitsisi vain yhden tipan päivässä, se on Egyptissä silti liikaa. Koska mies tyrkytti minulle pulloa, sanoin suomalaiseen tapaan että minun täytyy nukkua yön yli. Hän tyrkkäsi kuitenkin pullon mukaani ja käski minun maksaa myöhemmin, ja tajusin ettei minun olisi ehkä edes tarvinnut palata enää maksamaan. Kertoo tuon aineen arvostakin sitten jotain. Palautin parfyymin kuitenkin tunnollisesti Luxor-retkemme jälkeen, ja ostimme siinä samalla hänen lupaamansa vesipänikän(ylihintaan). Luxor oli yksi matkan kohokohdista, ja kirjoitan siitä seuraavassa postauksessa. :)