sunnuntai 23. joulukuuta 2012

HYVÄÄ JOULUA

  • Lahjat hankittu
  •  Joulusiivous tehty
  • Joululauluja kuunneltu (turhankin paljon)
  • Joulukirkoissa esiinnytty kuoron kanssa ja papin puheesta liikututtu
  • Perinteiset piparileipomiset siskojen kanssa
  • 3 litraa glögiä juotu
  • Pikkuinen kuusi koristeltu
  • Joulusukuloimiset tehty
  • Pieni stressihetki kärsitty ruuhkaisessa Skanssissa
    Meikäläinen tosiaan aloitti joulutohinat oikeasti ajoissa tänä vuonna, mutta silti piti mennä vielä eilen ostelemaan jotain salaattiaineksia juuri ruuhkaisimpaan aikaan ja paikkaan?! Enää puuttuu jouluruokien ahmiminen, lahjojen avaus, joulusauna, television töllöttely ja se kun äiti liikuttuu joulurauhan julistuksesta. Että ei mitään erikoista, perinteisellä reseptillä mennään. Olen viettänyt joka ikisen joulun samalla tavalla, ja mietimme että ehkä ensi vuonna olisi kivaa vaihtelua lähteä lämpimään.

    Menen vanhempien luokse aatonaattona, jotta voimme herätä pikkusiskon kanssa hypettämään päivää heti aamusta. Saattaa kuulostaa pöllöltä, kun miettii että siskoni on jo 18. Kun koko perhe on paikalla ja porukoilla on kauhea tohina päällä, niin pientä äänenvoimakkuuden nousua saattaa olla havaittavissa. Pappamme tulee myös viettämään kanssamme joulua, mutta onneksi hänellä on niin huono kuulo, että huutomme joulupöydässä kuulostaa hänen korvissaan varmaan hyttysen ininältä.

    Lapsellista, tiedämme kyllä.
    Itte maustettua klökiä vanhemmille!

    perjantai 21. joulukuuta 2012

    ELÄMÄÄ MIEHEN KANSSA

    Luulen että ne, jotka asuvat miesten kanssa, saavat usein nauraa hämmennyksestä ja pyöritellä silmiään. Välillä varmasti myös turhautua. Mun on pakko kertoa yhteiselostamme hiukan, sillä ihmettelen muun muassa seuraavia asioita: miksi miehet eivät halua siivota? Miksi juuri ne kylmät lihapullat ja nakit suoraan paketista ovat elämän parasta huumetta? Ja miten he ovat jostain asioista niin pihalla?

     Asuttuamme yhteisessä kodissamme puolisen vuotta vaihdoimme eräänä päivänä lakanoita. Yhtäkkiä J vetäisi kaapista pari avaamatonta lakanapakettia, ja hän vain viileästi tokaisi: "Näitä olikin kaks settiä, et voidaan kyl käyttää näitäkin." Suuni vain ammotti auki. Hän oli piilotellut kaikki nämä kuukaudet kaapissaan kauniita, sinisiä Marimekon Kaivo-lakanoita. Kysyin, että onko hänellä aavistustakaan mitä hän pitelee käsissään. "Mun pappa anto nää joskus lahjaksi", hän tokaisi. Kysyin vielä, että tietääkö hän mikä kyseisen kuvion nimi on. "Ympyrä?"

    Joskus kotiin tullessani J tulee minua vastaan kirkkain silmin. Hän on kuulemma imuroinut. Ehdin jo huokaista ihastuksesta. Jatkan matkaani eteisestä makuuhuoneeseen. Pölyähän siellä näkyy, aika lailla sanoisin. Myös kylppäri näyttää olevan entisellään... On toki hienoa että toinenkin puolisko tarttuu joskus imuriin, mutta voisiko siivouksen hoitaa sitten kunnialla loppuun?

     Joskus taas saan selviä viitteitä siitä, että minua ei kuunnella. Kun kerran kysyin J:ltä, että voisiko hän laittaa papiljottinsa ystävällisesti kylpyhuoneen kaappiin, hän vastasi pokkana: "Joo!" Tai kun tivasin häneltä, että onko hän käyttänyt puuteriani, niin siihenkin vastaus taisi olla myöntävä. Joskus television ääni kuulemma "menee itsestään kovemmalle", vaikka näen kauempaa kuinka hän itse laittaa kaukosäätimestä volat kaakkoon samalla, kun puhun. Televisiosta puheenollen: tiedätte varmaan Bridget Jones -leffan, joka tuli juuri Neloselta? Poikaystäväni mukaan sieltä tuli "se joku bridgestone".

    J ei ole oksentamassa pussiin, vaan olemme tässä keräämässä sieniä...
    Ehkä järkyttävin tapaus kävi sillä viikolla, kun kävin töissä. Olin aamulla puoli kuudelta lähdössä bussipysäkille. Avaimia etsiessäni eteeni tallusti peittoon kääriytynyt, aivan uninen mies. Kysyin että mitäs hittoa sitä tehdään tähän aikaan valveilla. "Pelataan." Hän oli tosissaan laittanut herätyskellon soimaan puoli kuudeksi, jotta voisi pari tuntia ennen töihin lähtöä pelata sitä kuuluisaa Fifaa.

    Lisäksi saan viikosta toiseen todistaa, kuinka karkkipussit tyhjenevät hänen käsissään pahimmillaan vartissa. Mustia sukkia on lattialla, sängyssä ja pyykkinarulla, eivätkä sukkaparit tunnu löytävän toisiaan. Tuntuu että ruokaakin pitää olla koko ajan saatavilla, vaikka juuri olisi heitetty puolet kanakeitosta huiviin. Viikko sitten mies päätti kaataa kerralla suklaakalenterin suklaat kurkkuunsa. Kerran raukka meni piilottamaan multa lakupötköjä, kun sanoin ettei niitä voi ihan jatkuvasti mutustella. Nostin sohvatyynyä istuessani sohvalle... Ja siellä odotti lakupötkökätkö. Eipä tähän ole enää lisättävää. :D

    tiistai 18. joulukuuta 2012

    Kauneusniksejä, jotka ihan oikeasti sopivat opiskelijabudjettiin

    En ole kauneusalan asiantuntija, mutta olen nuori nainen joka haluaa keksiä ihonhoitoonsa muitakin ratkaisuja kuin myyjien suositteleman 50 euron pullon, joka ehtii loppua kuukaudessa. Haluaisin helpottaa muidenkin huolia ja jakaa jotain tosi simppeleitä kauneusvinkkejä.

    Palasaippua. Muutamalla ystävälläni on käytössä kasvojen puhdistuksessa ainoastaan palasaippua, ja heillä on iho kuin vauvan peppu. Itse tietenkin unohdan aina ostaa sitä, joten ostan Nivean naamaputsaria varmaan pari kertaa vuodessa... Käytin joskus meikkivoidettakin, mutta kun lopetin sen käytön, ihoni voi paljon paremmin.

    Oliiviöljy. Voit ostaa eri tuotteet kynsinauhoille, hiuspohjalle ja silmäripsille. Tai sitten voit käyttää niihin kaikkiin tavallista öljyä, joka on kuulemma pieni ihmeidentekijä.

    Miesten partaterä. Jännä juttu: kauneustuotteiden suurkuluttajille eli naisille tarjotaan jumalattaren sääret luovia shavereita, joita täytyy ostaa kuitenkin uusia jatkuvasti. Miehille myydään forever-hairless-partateriä, jotka ovat kuin taikakaluja verrattuna naisten tuotteisiin.


    "Selänpesuharja". Jos et halua(tai sinulla ei ole varaa) jatkuvasti ostaa Välimeren hiekkaa ja tulivuoren tuhkaa sisältäviä kuorintavoiteita, ota harja tai karhea hanska käteen ja mene saunaan. Saat samalla rentoutua ja hieroa harjalla ihoasi. Toimii kuin unelma, ja verikin alkaa kiertää.

    Itse toivon joululahjaksi usein jotain The Body Shopista, koska kyllä se kookosrasva aika ihanasti hellii ihoa talven pakkasissa. En silti ihan ymmärrä, että joku ostelee madagaskarinvanilja-kultahippu-öljykosteuttajia silläkin uhalla, etteivät rahat riitä loppukuusta edes ruokaan. Ja kun se ihmevoidekin on usein tehty jostain vuohen spermasta. Itseäni huolettaa aina siinä kohdassa, kun joudun siivoamaan vessan kaapin ja toteamaan, kuinka paljon turhamaisuudestani tulee jätettä. Uskon kuitenkin omistavani purkkeja vielä aika kohtuumäärän. :)

    Tulin tosi tietoiseksi meikeistä ja muista siinä ajassa, kun Cosmopolitan tipahti eteiseemme puolen vuoden ajan. Joten yksi vinkki mulla vielä on: jos olet altis houkutuksille kun vain näetkin mainoksissa kauneudenhoitotuotteita, laita postiluukkuun kyltti "ei mainoksia". Poissa silmistä, poissa mielestä. :D Voi toki olla, että jotkut tuotteet ovat sijoituksia myöhempään elämään. Jos käytät rasvaa päivittäin niin ehkä ihosi ei neljäkymppisenä näytä siltä, kuin olisit päässyt karkuun Pohjois-Korean vankileireiltä. Mutta, kohtuus nyt kaikessa.

    maanantai 10. joulukuuta 2012

    Ennen / jälkeen olohuone

    Olemme asuneet tässä jo vuoden, ja aluksi tietysti jämähdimme siihen ajatukseen, että "ah kuin ihanaa kun tavaramme sopivat näin hyvin yhteen". On valkoista mattoa ja käytetty Ikean sohva, sekä anopin vanha sohvapöytä. Uusia huonekaluja ei oikeastaan ostettu, paitsi nahkasohva Ekotorilta. Itse kuitenkin kovin luovana persoonana en kestänyt enää olkkarimme entistä tilaa, joten halusin repäistä ja tuoda sinne jotain eloa. Ei kai tuossa entisessäkään mitään vikaa olisi ollut, mutta esimerkiksi tuo matto oli jo todella kulahtanut, ja ylimääräistä tavaraa oli liikaa.


    Nykyinen olemus on mielestäni paljon pirteämpi! Se jujuhan tässä on sinistäkin sinisempi matto sekä söpöt pöllötyynyt. Pitäisi varmaan väsätä J:lle joku miehinen nurkkaus tänne tasapainottamaan tilannetta... Niille, jotka kuvittelevat että sisustan vain pitääkseni kulisseja yllä ja jotenkin näyttääkseni paremmalta, voin ilmoittaa että meillä harvemmin käy ketään. Olen vain sattunut mielessäni sisustamaan tuonkin osan kotiamme varmaan viisi kertaa, koska hengaan kotona aika paljon. Lempiväriäni tuskin tarvitsee kenenkään enää kysyä. :)

    Matto Asko, pöydät Ikea, pöllötyynyt H&M Home, siniset tyynyt Indiska ja hopea peili Jysk. Älkää välittäkö pahvilaatikosta, joka on tilapäisesti päällystetty Hello Kitty -torkkupeitolla. Älkääkä entisestä sohvapöydästä, joka vieläkin viruu tuolla vasemmassa nurkassa!

    Joulutunnelmointi on alkanut jo täälläkin!

    sunnuntai 9. joulukuuta 2012

    Pätkätyöläinen ilmoittautuu!

    Anteeksi etten ole elämöinyt täällä viikkoon. Olen tehnyt viime viikon vain töitä ja istuskellut tunteja bussissa. Sen jälkeen olen makoillut puolikuolleena sohvalla, koska flunssa tuntuu tekevän tuloaan - juuri kun luulin säästyneeni siltä tänä vuonna!

    Tämä viikko muistetaan ehdottomasti palelusta, väsymyksestä ja bussimatkustamisesta. Yhteensä matkaa taittui päivässä noin kaksi ja puoli tuntia. Olin maanantaina aivan paniikissa, koska en tiennyt yhtään mitä odottaa "teollisuussiivoukselta", koska tietoja oli annettu äärimmäisen niukasti. Tehtaassa oli onneksi lämmin. Tunsin myös itseni tärkeäksi, koska joku oli sairaslomalla ja paikat olivat silminnähden päässeet repsottamaan.

    Päälläni oli haalari, suojakypärä, turvalasit, hanskat ja lisäksi sain ulos menemistä varten ihan liian ison talvitakin. Näytin siis aika koomiselta. :D Tuo kypärä ja lasit olivat ihan naurettava varustus, koska mistään ei mielestäni voinut tippua päälle mitään. Emme olleet missään hiton raksalla, mutta yhtiön ollessa amerikkalainen kaikesta pienestäkin oli säädetty turvaohjeita. Harmi vain että tuo kypärä haittasi toimintaani hallin puolella. Onneksi sitä ei tarvinnut mm. pukkareita siivotessa käyttää.

    Vartijan kopissa oleva erillinen wc (tarkoitettu lähinnä rekkakuskeille ja ulkona työskenteleville) oli päässyt aivan hirveään jamaan. Sinne ei ollut koskettu ilmeisesti viikkoon tai kahteen. Minut määrättiin sitä jynssäämään - ja innostuinkin koko hommasta. Jynssäsin vessan niin kiiltäväksi, ettei yksikään kävijä voi olla huomaamatta sitä eroa. Viikko oli muutenkin varsin kokemusrikas:

    • Katselin vierestä, kun pomoni laski söpösti sormin montako tuntia olen töissä päivässä. 
    • Joku tuli haastattelemaan minua ruuvimeisselin kanssa, joka oli olevinaan mikrofoni. "Mites on viikko mennyt?!"
    • Toinen siivoojakollegoistani sanoi tasan kerran huomenta, eikä tämän jälkeen ottanut edes katsekontaktia minuun. Taisin tehdä hänenkin työnsä, koska hänellä oli parempaa tekemistä taukohuoneessa. 
    • Toisena työaamuna olin yli puoli tuntia ulalla siitä, missä muut siistijät olivat ja mitä minun olisi pitänyt tehdä. Onneksi tartuin toimeen juuri ennen kuin pomoni pamahti paikalle. 
    • Siivosin miesten pukkarissa, jossa oli aika avonaisella paikalla yksi pisuaari. Ei niitä miehiä paljon ujostuttanut sinne kuseksia. Meikäläinen pesi nekin seinät, koska kukaan muu ei selvästi sitäkään ollut tehnyt kenties kuukausiin. 
    • Porraskaiteissa luki: "Pidä kiinni"
    • Hiuksia ei ihan oikeasti voinut laittaa muuten kuin letille tai alas ponnarille kypärän takia. Sinne kaikki ne, joille ei ole niin väliä kuinka naiselliselta näyttää!
    • Ruokala oli kuin pieni kerhohuone, jossa kaikki söivät nätisti ja hiljaisuudessa. Yksi ainoa nainen teki koko porukalle sairaan hyvää ruokaa!
    • Tajusin, että ihmiset olivat siellä niin paljon saikulla ja nuhassa varmaan sen takia, että hallissa on ihan oikeasti pirun likaista.
    • Naantalilaiset ovat varmasti jotain eri heimoa kuin turkulaiset, sillä heistä paistaa joku ihmeellinen positiivisuus jo kuudelta aamulla. Bussikuskista tehdastyöläiseen kaikki kohtelivat minua tosi lämpimästi, kiitos siitä! Siivousparini jopa halasi minua viikon lopuksi ja kiitti avustani.
     Ps. Lupaan, että ensi viikolla postauksia tulee ihan kuvitettuina ja taas vähän innostuneemmalla meiningillä! :D

    maanantai 3. joulukuuta 2012

    Työttömän värikästä arkea

    On aina niin ihanaa soittaa työkkäriin. Puhelimesta alkaa soida jonotusmusiikki, ja maailman kamalin särökitaran ääni iskee korvaani. 20 minuutin jonottelun jälkeen puhelu kuitenkin vain katkeaa. Soitan yhä uudelleen ja kuuntelen tätä kiduttavaa pimputtelua kaiken kaikkiaan lähes kaksi tuntia, eikä kukaan vastaa.

    Mulle kävi pieni kolaus tuossa syksyllä. Olin sattunut pääsemään opiskelemaan konetekniikkaa, ja odotukseni olivat korkealla ja suunnitelmat suuria. Totta puhuen mitä lähempänä koulun aloitus loppukesästä oli, sitä enemmän alkoi tulla epäilyksiä. Koulun alettua elokuun lopussa tulin aika nopeasti siihen päätökseen, että se on osaltani aikamoista kuraa. Tuntui että jotenkin huijasin itseäni, jos kuvittelin viihtyväni joskus insinöörin töissä. Lopetin siis koulun ja valitsin sen vaikeamman tien - työttömyyden.

    Paperisotaa ja jahkailua eri tahojen kanssa jatkui varmaan pari viikkoa. Allekirjoitin erään virkailijan kanssa sopimuksen, jonka yhdessä kohdassa käskettiin hakea aktiivikurssille, jonka tavoitteena on löytää töitä mahdollisimman nopeasti. Kurssi kestäisi maaliskuuhun asti viisi päivää viikossa, ellei harjoittelu-, oppisopimus- tai työpaikkaa löydy. Minut kutsuttiin kurssin haastatteluun, ja päätin olla siellä ystävällinen mutta kuitenkin ilmaista, ettei kurssi ole ehkä minulle parasta antia.

    Haastattelijoita suunnitelmani(töitä muutama kuukausi, sitten pääsykokeisiin lukua) ei miellyttänyt. Itselläni ei ollut motiivia hakeutua kurssille, josta kuulemma "pääsee harjoitteluun, ja se voi poikia myöhemmin työpaikan". Myöhemmin, eli vuoden päästäkö? Kerroin heille että haluan tietysti töihin, mutta kurssin sisältö ei tunnu tarpeelliselta minulle. He alkoivatkin kiukutella minulle. Että mitäs teen jos en saakaan töitä itsenäisesti? Mitä jos en pääsekään kouluun ensi syksynä? Tuo jälkimmäinen kysymys ei nyt ainakaan liity tuohon kurssiin mitenkään. Tämän jälkeen he yrittivät laittaa sanoja suuhuni: "Jos nyt kieltäydyt tästä, niin joudun laittamaan [eräälle virkailijalle] viestiä. Hän voi tulkita asian niin että sinulle tulee aikamoinen karenssi tästä..." Tokaisin heti, että en kieltäydy mistään. Haastattelua jatkettiin.

    Pahin oli kuitenkin kommentti, joka tuli toiselta haastattelijalta. Olin kertonut, että eräältä tehtaalta, jossa olen ollut paljon töissä, olisi mahdollisesti luvassa töitä joulukuussa. Haastattelija sanoi tuntevansa pomoni, ja että talo oli tuttu muutenkin. Hän vihjasi jotain kyseisen yrityksen yt-neuvotteluista. Hämmennyin täysin. Työkaverini sieltä eivät olleet maininneet mitään. Tämähän tarkoitti sitä, että joku oli joko vuotanut asian haastattelijaherralle, tai sitten hän vain muuten mustamaalasi yritystä. Päättäväisenä naisena en tietenkään jättänyt asiaa sikseen. Parin mutkan kautta tehtaan pääluottamusmies soitti minulle varmistaakseen haastattelijani sanat ja soitti tämän jälkeen työkkäriin. Tuskinpa sieltä enää heitetään perättömiä yt-huhuja...

    Joskus kun saan huonoa kohtelua jossain, mietin että kohdeltaisiinko äitiäni näin tai että sietäisikö hän sitä. Vastaus on tietenkin ei. Siksi jaksankin taistella. Ei nuoria työttömiä kuulu kohdella lähtökohtaisesti niin, että olemme aivan hukassa ja idiootteja. Meille voi keskustella ihan nätisti. Muistakaa ihmiset antaa palautetta, jos tuntuu että teitä kohdellaan väärin. Ikävän harva nimittäin nostaa kissaa pöydälle. En pyydä hetkeäkään anteeksi sitä, että en mennyt sinne häntä koipien välissä ja esittänyt kiinnostunutta. En vaikka saatoin hieman itkeä autossa kotimatkalla, koska he saivat minut tuntemaan itseni jotenkin hirveäksi ihmiseksi.

    Ymmärrän, että on asioita jotka pitää tehdä koska säännöt sanovat niin. Ja varmasti he yrittävät ehkäistä sitä, ettei kukaan makaisi kotona tekemättä mitään. Kuitenkin amikset saavat kieltäytyä monista töistä, koska "nämä eivät ole heidän alaansa". Ammattitaidottomien taas pitäisi mennä ymmärtämäni mukaan ensisijaisesti palkattomaan työhön. Työ- ja elinkeinotoimiston työntekijät - joita muuten on aivan mahdottoman paljon - eivät tunnu kantavan omaa vastuutaan. Alkukappaleessa kerroin jonottaneeni kaksi tuntia puhelimessa. Kukaan ei oikeasti vastannut, vaan jouduin soittamaan entiseen kotikuntaani, jossa onneksi asia hoidettiin. Tuon asian setvimiseen meni neljä tuntia. Täytyy myöntää, että vaikka saankin herätä aamuisin vasta yhdeksältä, niin tämä on henkisesti välillä älyttömän raskasta. Ajatuskin siitä, että joudun vielä yhdenkin syksyn viettämään työkkärin lappuja täytellen, ahdistaa suunnattomasti. Siksi motivaationi päästä yliopistoon on kova. Ja kaiken kuran keskellähän kannattaa aina muistaa: kyllä tämäkin on ollut aika opettavaista.

    Onnea vaan sen syrjäytymisen vastaisen työn kanssa, kun työntekijät ovat tylyjä ja nuorten palvelunumero on auki tunnin päivässä. Ja kun sinne soittaa niinkuin sovittiin eikä pääsekään läpi, niin automaattisesti laitetaan merkintä, että en ole hoitanut asioitani kunnolla. Älkääkä vaan tarjotko nuorille töitä, vaan pistäkää heidät ruokapalkalla harjoitteluihin. Koulujen työssäoppimiset ja oppisopimukset ovat täysin eri asia ja ymmärrän ne kyllä. Mutta kuinka moni haluaisi oikean työn sijaan harjoitteluun esimerkiksi siivousfirmaan, ihan vain aikansa kuluksi?

    perjantai 30. marraskuuta 2012

    Talvista tarpomista ja turpoamista

    Lähdin eilen työhaastatteluun ihan punaisissa. Maa oli taas ihanan valkoinen, ja ilma tuntui pikemminkin ihanan kirpeältä kuin hytisyttävän kylmältä.

    Hanskat Primark, villapaita Esprit ja laukku H&M. Hiukset omat, höhö. :D

     Viimeisen kuvan tuima ilme johtuu siitä, että kenkäni eivät oikein tahdo suostua yhteistyöhön kanssani. :D Illalla kävelin vielä kauppaan, kaiken kaikkiaan kevyt puolentoista tunnin reissu... Siinä kohtaa viima alkoi kieltämättä jo harmittaa, kun kaksi painavaa kassia puristivat sormiani, hiukset menivät tuulen mukana suuhun, meinasin välillä liukastua ja kengät hiersivät jostain syystä nilkkoja. No, sainpahan tehtailtua aurinkoisen illallisen tämän jälkeen!


    Myönnetään, että tuo juustoraaste ei ole kovin esteettinen tuossa päällä, mutta herkullista kyllä! Tein siis jauheliha-nachosalaattia, ohjeen nappasin Pirkasta. Mun mielestä se on huikea ruoka, koska se on kuin taco hajotettuna lautaselle. Tähän tulee myös tungettua enemmän kasviksia kuin tacoon tai tortillaan. Ja noita juustonachojahan jää kivasti aina yli, että voin rouskuttaa niitä pitkin viikkoa! Öhm...


    tiistai 27. marraskuuta 2012

    Olen elossa!

    Täällä taas. Olin siis koko viikonlopun Espoossa ja tietysti myös Helsingin puolella yöelämässä. Kuvamateriaalia ei minulta onneksi löydy lauantai-illasta. Voi niitä raukkoja, jotka joutuivat sunnuntaina voimaan pahoin vielä ottamieni "yllätyskuvien" takia... Naamani harvoin pysyy niissä peruslukemilla.

    Reissu oli antoisa ja täynnä toimintaa niinkuin aina. Lauantaina pari tuntia ennen lähtöä juhlapaikalle mun piti vielä värjätä Jonin hiukset - olisin kai voinut aikaisemmin mainita hänelle, etten muuten koskaan ollut värjännyt kenenkään hiuksia. No sotkuhan siitä tuli, mutta luulen että selvisin siitä kunnialla. Pakkasimme kiireessä juhlakamat, ja lähdimme Lippulaivan kautta jo koristelemaan Jonin ystävän asuntoa. Oli bileteipit, serpentiinit, ilmapallot, boolia ja mieletön määrä ruokaa. Miksi tyytyä vähempään? :D Pikkuhiljaa juhlijoita alkoi saapua tasaiseen tahtiin, ja meikäläinen teki sen virheen että menin avaamaan viinipullon liian ajoissa. Sanotaan nyt näin, että olin aikalailla muita edellä. Ja muistutetaan vielä tässä, että ei koskaan ennen kuutta. Ainakaan minulle.

    Loppuilta sujui jo rauhallisemmin. Joku porukka tuijotti ja osoitteli minua dtm:ssä, ja menin tietysti hämilleni. Sitten yksi heistä tuli kysymään: "Oletsä Helena?" Julistin tietysti kovaan ääneen, etten ole heidän etsimänsä henkilö. He jatkoivat tuijottamista, ja sitten tajusin että tyttö olikin tainnut kysyä, että olenko hetero...

    Sunnuntaina heräsin vasta puoli kahdelta, mikä pisti pasmani todella sekaisin, koska en ole aikoihin antanut itseni nukkua edes kahteentoista asti. No hyväähän se vain teki. Kuuden aikaan illalla oli mukavaa huomata, että kaikki bussit Turkuun ovat jo menneet. Onneksi juna kulkee! Lähdimme Jannin kanssa raikkaannäköisinä(Janni oli, en minä) kotimatkalle, ja olimme Turussa vasta yhdeksältä. Turussa on harvinaista nauraa yksinään kaupungilla, mutta en voinut olla hymyilemättä kävellessäni kotiin, kun muistelin kulunutta viikonloppua. Takaisin arjen keskelle! Tässä välissä voinen tosin ilmoittaa, että olen valitettavasti tällä hetkellä työtön. Luulen että olen pyöritellyt papereita ja todistuksia edestakaisin sen verran paljon, että avautuminen tästä byrokratiasta on ihan nurkan takana. ;)

    keskiviikko 21. marraskuuta 2012

    Smokin' tweed

    Ostin H&M:stä tänään tweed-shortsit oikeastaan hetken mielijohteesta, mutta tajusin samalla, että olen tarvinnut juurikin sellaiset. Ostin myös kauan kaivatun kauluspaidan. Aika myöntää tosiasiat: mun vaatekaapissani on liikaa niitä yksittäisiä helmiä, kun pitäisi olla paljon niitä perusvaatteitakin. Nyt niitä sitten on taas vähän enemmän.

    Rannalla törmäsimme tuulipuvuissa "lenkkeileviin" vanhuksiin, jotka eivät ilmeistä päätellen arvostaneet shortsimuotiani. Oli mulla sentään sukkikset hei! Osa kuvista on laadultaan kyseenalaisia, ja täällä tuotantoryhmä pohtii että miksi. Hyviä kuvia ehti muutenkin tulla aika vähän, koska rannalla tuuli niin kovaa. Lisäksi mun sukkiksissa on jotain outoja vaaleita kohtia, enkä tiedä mistä se johtuu! Mutta selitykset sikseen, tässä asuani. :)




    Kävin eilen myös kampaajalla pitkästä aikaa, ja oli tarkoitus kuvata vähän noita hiuksiakin. Mitä nyt menin sotkemaan ne tänä aamuna, joten kiiltävät ja kauniit kutrit ovat muisto vain. :D  Mutta se väri onkin tärkein, ja siitä tuli jälleen täydellinen kiitos luottokampaajani! Viikonloppuna suuntaan Jannin kanssa Helsinkiin koko viikonlopuksi juhlimaan Jonin synttäreitä. Luultavasti postaan vielä ennen sitä, mutta toivotaan hartaasti että palaan sieltä elävänä takaisin! Joni ei ole tunnettu varsinaisesti kahvikutsuistaan...




    lauantai 17. marraskuuta 2012

    TREFFEILLÄ SEN OMAN KANSSA

    Poikaystäväni pyysi mua oikeille treffeille. Perussetti, leffaan ja syömään. Olin heti ihan innoissani, koska siitä on vahingossa vierähtänyt ikuisuus kun viimeksi olemme syöneet ulkona.

    Luulisi että perjantai oli meille taianomainen irtiotto arjesta. Hän hakisi minut ovelta, kompuroisin korkkareillani hänen autoonsa ja söisimme kynttilänvalossa jossain hienossa ravintolassa. Olisin koko alkuillan valmistautunut rauhassa ja tuoksuisin niinku tosi hyvälle. Elokuvissa saisimme jakaa ison kasan popcornia ja nojailla toisiimme.

    Mutta kun me asumme yhdessä. Oikeasti haimme ensin kauheassa syysviimassa Cittarista tarjousvessapaperit ja -talouspaperit, joilla varmasti selviää vatsan toiminnasta riippuen kevääseen asti. Ostimme samalla poppareita ja niihin kuuluvia mausteita, koska päätimme perjantain huonosta elokuvatarjonnasta johtuen siirtää leffan katsomisen kotisohvalle. Kaupasta kotiin tultuamme meidän piti valmistaa rypsipossu, joka oli menossa vanhaksi. Kaiken lisäksi valitsemamme ravintola kuului olevan todella täynnä, eikä puhelimessa puhunut työntekijä uskaltanut antaa meille pöytävarausta. Hyvää romanttista viikonloppua vaan mullekin!


     Kyseinen ravintola oli siis Kultainen Hirvi. Astuessamme sisään ja huomatessamme että ruuhka oli hälvennyt, arki alkoi jo tosiaan karista ja pääsimme nurkkapöytään tunnelmoimaan. Koska olen huono tekemään päätöksiä kun valikoima on laaja, olin päättänyt jo kotona että otan (omasta mielestäni) talon parasta - Mustan Pekan härkää. J otti hirvikäristystä.






     The moment when you see your food coming in a restaurant. Kaikki oli vaan aivan loistavaa - pihvi, vihannekset, täydellistä. Tosin tuota soosia ja pippurituorejuustoa oli laitettu sen verran paljon, että puolet vähemmällä olisi pärjätty. J:n annoksessa ei ollut lisukkeita paljon ollenkaan, joten annoin hänelle sipulirenkaitani. Sen enempää miinuksia meillä ei ole antaa. Tarjoilijat olivat maailman sympaattisimpia! Yksi heistä suositteli, että ottaisimme kahta eri jälkiruokaa, koska minä en taaskaan osannut päättää. Pian pöytäämme laskeutui suklaakakkua ja chili-kermajäätelöä sekä köyhät ritarit. Makuelämys oli taivaallinen - tiedä sitten johtuiko se osittain siitä, että emme olleet syöneet päivällä melkein mitään. Ravintola on varmaan miesten suosiossa, siellä kun saa "oikeaa" ruokaa ja paljon ekstraa päälle. Siellä osataan myös käyttää huumoria - kurkatkaa vaikka netistä Kultaisen Hirven ruokalista. :)

    Päätöksiä, päätöksiä. Ajoimme Filmtowniin, ja keksin matkalla että J:n on aika nähdä huikea elokuva Inception. No sitä ei nyt tietenkään ollut saatavilla, joten punnitsimme eri leffoja Filmtownissa puolisen tuntia. Inhoan seistä siellä, ihan kuin me emme voisi tulla aina uudestaan ja valita sitten sitä leffaa jota emme viimeksi nähneet! J otti lopulta joltain puolityhjältä hyllyltä ruotsalaisen komedian. Emme jaksaneet enää jahkailla, joten marssimme Filkkarista ulos mukanamme Ruotsalainen avioliitto. Luvattiin huutonaurua.



    Asetuimme mukavasti sohvalle, ja katsoimme lähinnä hämmentyneenä elokuvaa. Siinä kaksi avioparia muuttaa saman katon alle, ja se on tragikomedian sijaan ehkä enemmän vain traagista. Ei ollut ihan meidän mieleen, ja dvd-levyssä oli ilmeisesti jokin naarmu, joka pimensi 9 minuuttia keskeltä elokuvaa. Ilta oli silti kaiken kaikkiaan loistava makuelämyksineen, ja seura oli ihan parasta. :)

    keskiviikko 14. marraskuuta 2012

    Union Jack love

    Muistin tänään, että omistan aivan mahtavan union jack -kravatin, jonka sain kolme vuotta sitten synttärilahjaksi englantilaiselta ystävältäni. Tuota lipunkuvaahan voi käyttää melkein missä vain: itse haluaisin union jack -kuvioisen auton, lakanat, seinän, kengät joita muuten näemmä myydään Suomessakin...! :D Rajansa tietenkin kaikella. Olin myös unohtanut tuon lätsän olemassaolon. Siivoillessa vanhoja vaatteita ja tavaroita tulee esiin, ja pitäähän niitäkin tuulettaa välillä!



     Kuten kuvista näkyy, olen tänään ollut äärettömän gangsta. Olen kuunnellut Jay Z:tä ja ollut niin rentoa että. Sydämeni ja "fat bass" on luotu sykkimään yhdessä. Jos muuten olette toimistossa tai jossain hiljaisessa paikassa töissä, kannattaa kuunnella tuollaista gangstarappia. Tulee varmasti ihan eri fiilikset työntekoon!


    Olin tänään jo toisen kerran tällä viikolla powerstepissä. Muistan kun pari kuukautta sitten olin siellä aivan ummikkona, ja nyt jaksan jo mennä koko tunnin täydellä teholla! Siellä oli myös muutama uusi steppiläinen, ja yhdellä oli selkeästi vaikea alku. Hän olisi halunnut näkemäni mukaan lopettaa jo puolen tunnin jälkeen mutta pyristeli loppuun asti. Haluaisin rohkaista sellaisia tyyppejä tulemaan ehdottomasti seuraavalla kerralla, jolloin jo tietää mitä odottaa. Siellä nimittäin käy välillä ihmisiä, jotka eivät tule enää toista kertaa todennäköisesti siksi, että alku takkusi. Kannattaisi, sillä minä en ainakaan maksa jäsenmaksua pelkästään hyvän olon vuoksi vaan myös sen pienen verenmaun. Seuraavilla tunneilla jaksaa jo varmasti paremmin ja tietää, millä painoilla kannattaa mennä. En olisi itsekään tunnilla nyt liekeissä, jos en olisi pyristellyt joka kerralla vähän lujemmin. Kunhan etenee pienin askelin niin pian sitä on suu ihan messingillä. Itsekin hurrasin täällä blogissa kun sain jo kolmannen virallisen lukijan. :D Pikkuhiljaa sitä edetään.

    maanantai 12. marraskuuta 2012

    Mä punppaan rautaa

    Aloitin salilla käymisen noin kaksi kuukautta sitten. Taas on opittu monta asiaa jumppailusta ja salikäyttäytymisestä, ja onhan se kuntokin toki hieman noussut!

    Enimmäkseen minua jaksaa hämmästyttää se, miten samoissa tiloissa jatkuvasti kuntoilevat ihmiset puhuvat toisilleen hädin tuskin koskaan. Steppitunnilla ihmiset ryntäävät toistensa ohi ja yli saadakseen hyvän paikan(takarivistä - mitäs hyvää siinä on?) ja kokoavat kiireesti vehkeensä steppilaudan viereen, ihan kuin tässä joku kiire olisi. Kukaan ei tunnu sanovan mitään paitsi omalle kaverilleen, vaikka kommentointi olisi välillä täysin luonnollista. Tai sitten joku sanoo minulle jotain ja ehdin olla innoissani - eikä sama henkilö koskaan katso minua enää silmiin.

    En oikeasti käy salilla tuonnäköisenä.

    Ja miksi naiset pukeutuvat salilla vain ja ainoastaan yhdistelmään pinkki-musta? Kerran tullessani jumpasta törmäsin laumaan pinkki-mustia naisia, jotka odottivat ulkopuolella omaa vuoroaan. Siis kaikilla pinkkiä paitsi kahdellla! Ja sitten on Röhnischin vaatetta, varmasti joka toisella. Se musta toppi on kyllä yhtä hieno vaikka se olisi Tarjoustalosta. Joskus jonkun kapinallisen päällä näkyy tummanharmaata.

    Kaipaisin vuorovaikutusta ja ihan aitoa hymyä joillekin tunneille. Ymmärrän ettei bodypumpissa hymyilytä kun yrittää ylittää itsensä maastavedoissa, mutta zumbassa ja muilla tanssillisilla tunneilla tuskin on kiellettyä nauraa ohjaajan kommenteille tai vaan nauttia avoimesti siitä mitä tekee. Tämä ei koske varmastikaan kaikkia kuntokeskuksia. Zumba kuitenkin välillä ahdistaa hiljaisessa pikku salissa, kun on kuullut espanjalaiselta ohjaajalta, miten hänen kotimaassaan tunneilla huudetaan ja iloitaan niin paljon, ettei musiikkia kuule. Minä kuulen viereisen ihmisen hengityksen - jos hän siis uskaltaa hengittää.


    En ymmärrä täysin sitäkään, miksi punttiksen puolella joku lukee väkisin crosstrainerissä juorulehteä. Miten se on edes mahdollista, kun siinä heilahtelee puolelta toiselle? Naiset kiikkuvat vatsalihaslaitteessa siihen tahtiin kuin heillä olisi maailman rautaisimmat vatsalihakset - ja sitten näen että heillä on viiden kilon vastus. "Täähän on ihan helppoo!" On ikävän harvinaista nähdä joku nuorehko nainen vetämässä aivan täysillä ja naama virneessä omaa treeniään läpi.

    Siskoni kertoi kerran cycling-tunnilla kohdanneensa nuoren miehen, joka todella vaivattomasti polki 75 minuutin rankaksi luokitellun tunnin. Tunnin päätteeksi mies oli noussut pyörästä ja tokaissut: "Eipä tuntunut missään." Siskoni oli muiden tavoin yltäpäältä hiessä kaikkensa antaneena. Miehellä ei ollut kuulemma ollut juuri minkäänlaisia vastuksia, eli hän oli polkenut kuin joku sunnuntaipyöräilijä. Meissä on siis kuntoilijoita ja "kuntoilijoita". Itse kokeilin tuntia ja olin oksentaa sen jälkeen.

    Jos siis joku haluaisi oikein kapinoida kuntosalilla, neuvoni kuuluu:
     
    1. Vetäise päällesi vanhat nappiverkkarit ja joku iso, muodoton t-paita.

    2. Mene uusilla tunneilla aina eturiviin ja huuda jo ovelta, ettet ole ennen ollut kyseisessä jumpassa.

    3. Tämän jälkeen kysele kovaäänisesti, että mitä vempeleitä täällä sitten oikein tarvitaan. Vaadi kaveria vieressäsi auttamaan sinua. Kysy hänen nimeään.

    4. Auta edellisen tunnin jumppaajia siirtämään steppilautansa ja jumppamattonsa pois seuraavien tieltä. Itse kokeilin tätä, ja sain kanssazumbaajiltani kummeksuvia katseita.

    5. Ota romaani mukaasi saliin. En oikeasti tiedä mitä tarkoitusta se palvelee, mutta eräs mies käveli salista ulos todella paksun kirjan kanssa. :D

    keskiviikko 7. marraskuuta 2012

    Egypti, osa 3

    Lähdimme keskiviikkoaamuna snorklausretkelle, tällä kertaa ihan ihmisten aikoihin.  Ajoimme noin vartin päähän hotellistamme erääseen pieneen rantakaupunkiin, haimme loputkin suomalaiset mukaan, ja meidät ohjattiin veneen kannelle odottelemaan. Veneen miehistöön kuului uskomaton määrä ihmisiä, siinä maassa riittää suojatyöpaikkoja! Tosin heidän palkkansa ovat niin pienet, että on varaakin palkata muutama ylimääräinen.

     
    Heti ensimmäisestä pulahduksesta lämpimään veteen tuntui kuin päänsä oli laittanut akvaarioon. Menimme oppaan johdattamana hieman kauemmas rannasta ja tiirailimme kaloja ja koralleja. Snorklaus/sukellus on yksi pakollisista asioista, joita pitää tehdä Egyptissä ollessaan! Siellä on yhdet maailman kirkkaimmista vesistä, eikä siihen kasvien ja kalojen värikirjoon kyllästy sitten millään.

    Poikaystäväni omistaa onneksi pienen vedenkestävän kameran, jolla saimme kuvan esimerkiksi alla näkyvästä kilpparista! Meillä kävi kameran kanssa hyvä tuuri, sillä vaikka sen näyttö pimeni jossain kohtaa, saimme silti otettua ns. sokkona kuvia. :D


    Oltuamme koko päivän auringossa pääsimme onneksi aika pian illalliselle hotelliimme. Buffet-ravintola kuului tietysti matkan hintaan, ja saimme siellä aina aamiaisen, lounaan ja illallisen. Hotellin asukkaita pyydettiin pukeutumaan illalliselle hieman paremmin. Silti siellä näkyi näitä pohjoismaalaisia miehenalkuja, joilla pysyivät ainakin ensimmäisinä iltoina maastoshortsit ja hihaton paita päällä. Kokit valmistivat joka aterialla jotain erikoisuuksia yleisön edessä, ja illallisella oli päivittäin vaihtuva teema(meidän lemppari oli tietenkin meksikolainen). Lihat olivat supermureita, ja muutenkaan ruuassa ei ollut mitään valittamista. Tarjoilijat olivat uskomattomia persoonia - varmaankin tippien toivossa vitsailivat meille ja juttelivat minkä lautasten keräämisiltään kerkesivät.


    Loppumatkaksi emme olleet varanneet enempää retkiä, joten keskityimme nauttimaan elämästä altaan ja uimarannan puolella. Napsimme kuvia emmekä pitäneet kiirettä mihinkään. Altaalla oli myös ilmainen juomatarjoilu, ja haimme tietysti häikäilemättä limuja ja mehua baarista minkä kerkesimme.


    Altaalla oli ohjelmaa aamusta iltaan. Oli vesipalloa, vesijumppaa, joogaa ja jotain leikkejä lapsille. Iltaohjelmasta tiesimme vain sen verran, että disko oli pari kertaa viikossa, mutta olimme iltaisin niin poikki kuumuudesta, ettemme jaksaneet vaivautua. Bamse-klubi valloitti amfiteatterin joka ilta. :D

    Jumppaohjaaja oli koko ajan ihan liekeissä!

    Viimeisenä päivänä poikkesimme vesipuistoon. Ne olivat melko hurjia liukumäkiä, ja pari kertaa saatuani vettä oikein kunnolla nenään päätin seurata sivusta, kun poikaystävä liukui kaikki läpi moneen kertaan.


    Ensimmäinen matkani Afrikkaan ei tietenkään voinut sujua täydellisesti. Korvakoruni jäi vesipuiston pärskeisiin, paloin hieman ja huoneemme ilmastointi ei toiminut kunnolla. Nämä olivat onneksi aika pieniä juttuja. Todellinen mielialan lasku tapahtui silloin, kun oli aika jättää Egyptin hiekat ja menimme lentokentälle jonottamaan. Sitä jonotusta kesti kaksi tuntia, ja koneemmekin(niinkuin kaikkien muidenkin) lähti reilusti sen takia myöhässä. Jollain luki boarding timen kohdalla kello 12.35, ja kello oli silloin jo puoli kaksi. Miksi niiden kaikkien koneiden piti lähteä samaan aikaan? Miksi sitä uskomatonta työllistämiskykyä ei voitu soveltaa tähän ruuhkaisaan lähtöpäivään, vaan kentällä saattoi yksi ihminen hoitaa kolmen ihmisen hommia? Tässä kohtaa mielestäni ei voi enää selitellä asiaa kulttuurieroilla, vaan ihan logiikan puuttumisella.

    Matkapostauksen lopettamiselle ei toki ole parempaa tapaa kuin ylistää Finnairia. Kurjan menomatkan jälkeen paluumatka tuntui kuin olisi tullut taivaaseen, kuten yksi miesmatkustaja sanoi. Koneen seiniltä ja katoista höyrysi ihanan viileää ilmaa, jalkatilaa oli valtavasti ja kone oli sisältä tyylikäs. Lentoemännätkin olivat alusta alkaen sitä tasoa, johon ihmiset ovat tottuneet. Ruuaksi oli lihapullia ja muusia, voiko enempää toivoa?! :D Lentäjäkin kuulosti oikein pirteältä kuulutuksissaan, ja tällä kertaa laskeutuminen tapahtui pehmeästi.

    maanantai 5. marraskuuta 2012

    Egypti, osa 2

    Maanantai oli Luxor-päivä. Juoksimme kello 03.05 hotellin eteen aamiaispussiemme ja jättimäisten tyynyjemme kanssa. Meidän oli käsketty ottaa ne mukaan bussimatkalle, ja ne helpottivatkin nukkumista huomattavasti. Edessä oli pitkä päivä ja matka Luxoriin kesti kuusi tuntia, mutta olimme valmistautuneet hyvin. Esimerkiksi vettä meidän ei tarvinnut kertaakaan ostaa päivän aikana, ja eväitäkin oli hieman omasta takaa.

    Auringon noustessa kuuden aikaan havahduimme tarkkailemaan ympäristöämme. Hökkeleitä siellä täällä ja pelkkää hiekkaa. Näimme pari viljelysaluetta joissa oli hieman vihreää, mutta muuten vain roskaista aavikkoa. Välillä hiljensimme jonkinnäköisillä tarkastuspisteillä, joissa seisoskeli konekiväärein varustettuja miehiä. Opas toivotti kaikille hyvää huomenta ja alkoi kertoa Egyptin historiasta. Olenko kasvamassa aikuiseksi, kun tuollaista luentoa kuuntelee herkeämättä? Pysähdyimme pari tuntia ennen Luxoria tauolle paikalliselle ABC:lle. Bussista ulos astuttaessa vastaan tuli eläintarha: paikallisten taluttamia aaseja ja kameleita, koiria ja jopa vuohi, joka seisoi aasin selän päällä! Annoin aamiaispussistani osan aasille, joka yritti kovasti tehdä lähempää tuttavuutta kanssani.


    Lapset kerjäsivät rahaa, ja siinä kohtaa menin bussiin istumaan. Olisin halunnut musliminaisesta ja tämän taluttamasta aasista kuvan, mutten kehdannut ottaa koska ymmärtääkseni siinä kohtaa olisi pitänyt myös antaa rahaa. Joku turisteista napsi kuitenkin kuvia häpeilemättä, aivan kuin nainen olisi ollut joku patsas tai nähtävyys. Mielestäni se oli hieman epäkunnioittavaa, koska almuja kuvaajalta ei kuitenkaan herunut. Luxoriin tultaessa alkoi näkyä jo enemmän elonmerkkejä ja maasto näytti vihreämmältä. Paikallisoppaat kertoivat Egyptin nykytilasta ja modernista elämästä. Olisin halunnut kuulla siitä lisää, sillä tuo reissu painottui ehkä hieman liikaa historiaan.


    Pääsimme ensimmäiseen määränpäähämme, Karnakin temppeliin. Mieltäni järisytti ehkä korkeita pylväitäkin enemmän se, että maailmankuulun nähtävyyden vieressä oli tavallisia slummitaloja, ja ainoa kasvillisuus temppelin edessä oli pystyynkuollut palmu. Vähän harmitti, ettei siellä ole viitsitty edes siistiä aluetta tai palkata jotain köyhää ihmistä hoitamaan jonkinnäköistä puutarhaa, niin temppelikin näyttäisi paremmalta. Noin 2000 vuotta vanhat temppelinrauniot tekivät silti suuren vaikutuksen. Seinät olivat täynnä hieroglyfejä ja maalauksia sekä kartoosheja. Siitä puheenollen, paikallinen oppaamme teki nimestäni kartooshin, siis laatan jossa jokainen nimeni kirjain tarkoittaa jotain. Taisin olla diplomaattinen, rehellinen, oikeudenmukainen, joustava sekä vakava. :D

    Lounasaikaan ylitimme Niilin. Se kesti niin vähän aikaa etten saanut siitä sellaista maagista kokemusta kuin olisin halunnut. Ehkä emme olleet tarpeeksi leveällä kohdalla. Vastarannalla bussimme nappasi meidät kyytiin ja menimme katsomaan, miten tehdään papyrusta. Bussimatkat paikasta toiseen eivät käyneet tylsäksi, koska oikeaa Egyptin elämää näkyi niin paljon ja niin läheltä. Se oli enimmäkseen vain kurjuutta, josta olin tiennyt mutta jotenkin sitä ei osannut odottaa näkevänsä aivan nenänsä edessä. Täällä minulle konkretisoitui viimeistään, että naiset eivät todella tee töitä. Tai ainakin kovin harva tekee, enimmäkseen näin heitä taluttamassa aaseja ja kaitsemassa lapsiaan.

    Ruuhkaa bensiksellä.
    Muotivillitys vai pakollinen aluspaita? Noita toppeja näkyi monella parvekkeella pitkinä riveinä.

    Kuninkaiden laaksossa ei saanut kuvata, ja eivätpä ne haudat(seinämaalaukset) välttämättä miltään olisi kameralla näyttäneetkään. Iltapäivä oli jo pitkällä kun marssimme kolmeen eri hautaan. Oli käsittämätöntä, että vaikka haudat sijaitsivat aika paljonkin syrjässä muusta elämästä, niin sielläkin oli pieni kauppakuja jonka läpi oli pakko kävellä. Kauppiaat huusivat ja kävelivät suorastaan päin yrittäessään kaupata huiveja, valokuvia haudoista(tämänkö takia kamerat oli kielletty) ja oikeastaan kaikkea perus turistikamaa. Olin ymmärtänyt että kaikesta kuuluu tingata, mutta jotkut pistivät hinnan niin korkealle jo alkujaan, että puolet halvempikin olisi vielä kallis. Kai he kokeilevat turistien kohdalla kepillä jäätä. Joku idiootti saattaa ostaakin.

    Pettynyt kauppias

    Jalkani olivat niin väsyneet iltapäivällä, että olin Kuninkaiden laakson jälkeen valmis palaamaan hotelliin. Sitä ennen kuulemma piti vielä käydä Hatsepsutin kuolintemppelissä(ja ei, en edes yritä kirjoittaa tuota nimeä täysin oikein). Jylhät maisemat sieltä ainakin oli. Terroristit olivat kuulemma iskeneet samaan paikkaan vuonna 1997, joten nyt sitä vartioivat aseistetut miehet.


    Illansuussa tuntui siltä, kuin päivän teemana olisi ollut "eikä siinä vielä kaikki!". Suomalainen opas sanoi, että pääsemme vielä seuraamaan läheisen kylän tanssi- ja lauluesitystä, ja ehdin jo innostua. Kävelimme pienelle umpikujalle, jossa oli käsityöläisiä istumassa ja tekemässä alabaster-kivestä erilaisia matkamuistoja. Joukon pääjehu seisoi ja huusi "tulka tänni, kom närmare!" Ei se kyllä mikään varsinainen esitys ollut, mutta oli ihan viihdyttävää kuunnella heidän kuorohuutoaan: "You breaak you buuuy!" Luulen että suuri osa porukastamme tunsi samaa kuin minä: suunnatonta ärsytystä ja huvittuneisuutta vuoronperään. Pääjehu onneksi sanoi ystävällisesti, ettei meidän tarvitse ostaa ellemme halua. Minä innostuin kuitenkin ostamaan onnea tuovia pillerinpyörittäjiä.

    Auringonlasku aavikolla oli lähtiessämme erittäin kaunis näky, mutta eipä siitäkään henkeäsalpaavaa kuvaa saanut. Aurinko laski siellä aina jo viideltä, mikä hämäsi meitä niin, että menimme joka päivä joskus yhdeksän-kymmenen aikaan jo nukkumaan. Tällä kertaa jaksoin kuitenkin tuijottaa bussin ikkunasta kuuta melko kauan, siellä loputtoman hiekan keskellä se näytti jotenkin taianomaiselta. Tuli ihan Aladdin-leffa mieleen! Ajoimme jonkun kaupungin läpi ja otin videokuvaa kadulta. Se oli niin kurjannäköistä, mutta samalla myös mukavan yksinkertaista. Ihmisillä ei selkeästi ollut siellä mihinkään kiire. Miehet istuivat vain kadulla polttamassa vesipiippua, ja lapset juoksivat bussin perässä ja vilkuttivat innoissaan. Moni on varmaan kuullut Egyptin liikennekäyttäytymisestä, ja myös minulle selvisi että siellä ajo-oikeus otetaan vimmatusti töötillä kommunikoiden, eikä sääntöjä tunnu olevan.


    Mitä tulee niiden naisten huntuihin, niin mielestäni ne ovat ihan ok. Menee kuitenkin överiksi, jos silmätkin pitää peittää. Silmät ovat sielun peili, ja jotenkin tulee tunne että naiset eivät ole yhtään mitään, jos edes silmät eivät saa näkyä. Näitä täysin kasvottomia näkyi kyllä aika vähän. Kannattaisiko ne naiset laittaa töihin, niin kunkin perheen talous voisi vähän eheytyä? Tiedän, asia ei ole niin yksinkertainen. Tuntuu vain että aika olisi pysähtynyt Egyptin pikkukaupungeissa, eikä mikään oikein kehity parempaan. Temppeleissä ja haudoilla musliminaiset tosin naureskelivat meille - olimme varmaan melko hulvattoman näköisiä valkoisten ja paljaiden jalkojemme kanssa. Ehkä me näytimme niin alastomilta heidän mielestään. Olisinko voinut nauraa takaisin?